Luettua: The Fault in Our Stars, John Green (2012)

Sivumäärä: 337
E-kirjan kustantaja: Penguin (toukok. 2012)
Suomennos: Tähtiin kirjoitettu virhe (WSOY, 2013)

Tartuin tähän hetken mielijohteesta (heräteostos) enkä laskenut kirjaa käsistäni kahteen päivään. John Green tarttuu lukijaa sisälmyksistä eikä päästä irti edes kirjan loputtua. En ole vähään aikaan (pariin kuukauteen) lukenut yhtä lailla ravistelevaa teosta, jonka tarinaan sukeltaminen tuntui pahalta ja samalla hienolta. The fault in our stars on tunteiden vuoristorataa räkänenäitkuista hohottaviin nauruihin. Se kertoo 16-vuotiaasta Hazelista, joka rakastuu 17-vuotiaaseen Augustukseen. Ongelmana on vain se, että Hazel on kuolemansairas. Ongelmanasettelu on periaatteessa yksinkertainen tai niin lukija ensin luulee, mutta tarinan edetessä asiat sekä kirkastuvat että monimutkaistuvat.

Amsterdamissa viikko sitten

Green käsittelee sairastavan nuoren ja hänen perheensä arkea näyttäen epäkohdat, oikaisten väärinkäsityksiä ja kertoen miten ulkopuoliset usein suhtautuvat sairaisiin väärin, mutta tämän kaiken lämpimän osoittelemattomalla huumorilla. Huumorin vastapainona teoksessa tarkastellaan kuolemaa monelta kantilta. Kirja on eräänlainen initiaatio maailmaan, johon kukaan ei halua joutua, mutta jonne me kaikki kuitenkin lopulta päädymme.

The fault in our stars on saanut paljon huomiota nuorten keskuudessa. En tiedä onko tämä varsinaisesti nuorten kirja, mutta ei sen lukeminen välttämättä tee pahaa kellekään. Nenäliinoja vain menee muutama. Ehkä nuoret juuri ovat valmiimpia vastaanottamaan teoksen, jossa puhutaan niinkin kipeästä asiasta kuin lapsen kuolema, ilman ennakkoluuloja. Eikö Suomessa herännyt valtava kohu joku aika sitten Riikka Ala-Harjan teoksesta Maihinnousu? Voin sanoa, että vanhemmat, jotka ovat lapsensa haudanneet, harvemmin pitävät pahana sitä että asiasta puhutaan. Puhumattomuus se vasta pahaa tekeekin. Tabu on tabu niille, jotka eivät halua siitä kuulla, koska se pilaa heidän kauniin päivänsä. No kuitenkin, tässä teos, joka kertoo kuolemasta nuoren sairaan ihmisen silmin.

Kanava.

The fault in our stars on kirjoitettu kompaktisti, ilman kikkailua, tyyliltään vitsikkäästi, mutta ei morkkaavasti. Dialogi on loistavaa ja tarina vie mukanaan ilman puuduttavia suvantoja. Kirja ei anna paljoa hengittää, mutta se sopii aiheeseen. Kun on nuori ja kuolemansairas, ei ole aikaa lusmuiluun. Tarina sijoittuu suureksi osaksi Yhdysvaltojen Indianapolikseen, mutta myös Amsterdamiin, jossa vierailin juuri ennen kirjan lukemista ja onneksi ennen, koska olisin muuten pillahtanut itkuun Anne Frankin talon edustalla (sentimentaalinen hölmö minä). Sanoma on opettavainen, muttei tuputa mitään tiettyä tapaa nähdä asioita. John Green alleviivaa loppusanoissaan, että tarina on 100 %:n fiktiivinen. Kunpa sairauskin vain voisi olla.

Tämä on surullinen kirja, mutta surullisistakin asioista pitää kirjoittaa ja niiden lukeminen voi auttaa näkemään oman maanpäällisen harhailunsa uusin silmin. The fault in our stars jättää arpensa lukijaan ja henkilöhahmot kummittelevat ajatuksissa hyvinä tyyppeinä, jotka olisi ollut kiva tuntea.

“They don’t kill you unless you light them,” he said as Mom arrived at the curb. “And I’ve never lit one. It’s a metaphor, see: You put the killing thing right between your teeth, but you don’t give it the power to do its killing.”

“It’s a metaphor,” I said, dubious. Mom was just idling.

“It’s a metaphor,” he said.

“You choose your behaviors based on their metaphorical resonances…” I said.

“Oh, yes.” He smiled. The big, goofy, real smile. “I’m a big believer in metaphor, Hazel Grace.”

I turned to the car. Tapped the window. It rolled down. “I’m going to a movie with Augustus Waters,” I said. “Please record the next several episodes of the ANTM marathon for me.”

Ainiinjoo, kirjasta on tehty elokuva, yllättäen. Se pyörii juuri leffateattereissa.

Myös he ovat lukeneet:

Kirjailijan kellarissa

Rakkaudesta kirjoihin

Saran kirjat

Mesnières-en-Brayn linna

Lähellä Neufchâtel-en-Brayn kaupunkia, Ylä-Normandian nummien keskellä, Rouenin ja Dieppen välimailla, nousee vehreyden keskeltä satumaisen kaunis satujen linna.

Château de Mesnières-en-Bray

Kävin katsomassa asuinseutuni loistokasta historiallista maamerkkiä ensimmäisen kerran yli kymmenen vuotta sitten. Kurkkasimme ujoina linnanportin raoista. Linna oli silloin kiinni ja lähempi tarkastelu jäi siihen. Muutama kuukausi myöhemmin linna paloi. Tuli oli saanut alkunsa katon remonttitöistä ja se tuhosi lopulta suuren osan linnan sisätiloja, kattoja ja vaurioitti rakenteita.

Siitä lähtien linna on ollut remontissa. Kymmenen vuotta. Ja nyt se on valmis. Linnan pitäminen on jatkuvaa uudelleen rakentamista. Mesnières'issä on ollut jonkinlainen linnoitus varhaiskeskiajalta lähtien. Sitä on vuosien mittaan laajennettu, purettu, rakennettu uudestaan, paranneltu, korjailtu ja muotivillitysten mukaan lisäilty torneja, puutarhoja, lisäsiipeä ja koristeluja.

Pääpihan remontoitua julkisivua.

Linnan nykyinen ulkomuoto kuoriutui munastaan 1700-luvulla. Linna vaihtoi siihen aikaan useampaan otteeseen omistajaa ja päätyi jopa Ludwig XV:sta käsiin, joista se vaihtokaupattiin markiisi Michel Charles Louis de Biencourt'ille. Markiisit pakenivat 1791 Lontooseen ja sen jälkeen linna toimi vankilana, sairaalana, orpokotina ja lopulta yksityisenä oppilaitoksena, jossa opiskellaan nykyään puutarhan- ja metsänhoitoon ja ympäristöön liittyviä ammatteja.

Yksityiskohta lattiakaakeleista.

Normandiassa on paljon pieniä linnoja. Suurin osa niistä on joko keskiaikaisia rauniokasoja tai sitten 1800-luvun loppupuolella rakennettuja punatiilisiä suuria kartanoja, joita château'n ostaneet tai perineet mieluummin nimittävät château'ksi. Châtelain(e) on nimitys, joka annetaan linnan omistavalle henkilölle, oli hän sitten aatelinen tai ei. Mutta kyllä he hienon nimityksen ansaitsevat, koska linnan omistaminen on todellinen taakka.

Julkisivun antiikki-aiheinen koristemedaljonki.

Linnan ylläpito maksaa paljon. Ja sitä on jatkuvasti korjattava. Näin ollen ei ole ihme, että Ranskassa on paljon linnoja myytävänä. Ja toisinaan huokeaan hintaan, varsinkin siinä vaiheessa kun châtelain on teettänyt hinta-arvion putki-katto-sähkö-asbesti-remontista. Luen mielelläni linnaelämästään kertovien onnellisten linnanomistajien haastatteluja lehdistä. Ei käy yleensä kateeksi. Enimmäkseen heidän aikansa menee remontointiin, silloin tällöin linnaa näytetään turisteille. Mutta he ylläpitävät paikallista ja kansallista kulttuuriperintöä ja ehkä vuosisatojen ajan vaalittua sukulinnaa.

Ovi historiaan.

Joskus linnat saavat julkista rahaa. Usein eivät. Ja silloin ne päätyvät hotelliketjujen ja/tai öljyprinssien omistukseen. Siinä tapauksessa linnasta tulee paikka, jonne tavallinen pulliainen ja historian ystävä ei pääse. Sen tähden olen erityisen ylpeä ja onnellinen, että seutuni satulinna remontoitiin julkisin sekä lahjoituksina saaduin varoin, ja että se seisoo yhä paikallaan entistä ehompana ja ylväänä ottaa vastaan vierailijoita.

Linnan vanhempaa osaa.

Valitettavasti linnan sisätiloissa ei ole paljoa nähtävää. Tuli tuhosi suuren salin, jota pidettiin mestarillisena puutyön esimerkkinä, ja joka tapauksessa linnasta oli riisuttu suuri osa sen entistä loistoa jo vallankumouksessa. Se ei estä historian ystävää ihailemasta valtavaa kaunista rakennusta, sen puistoa ja naureskelemasta linnan kanoille.

Les châtelaines.

Linna on minulle myös inspiraation lähde. Se on toiminut mallina tarinani linnalle ja sitä asuttaneelle mahtisuvulle. Historia ja tarina sekoittuvat päässäni yhdeksi ja samaksi sopaksi.

Mesnières-en-Brayn yli 500-vuotias (osittain) renessanssi-linna on yleisölle avoin pääsiäisestä lokakuun loppuun viikonloppuisin ja juhlapäivinä kl. 14h30 - 18h30 ja heinä- ja elokuussa joka päivä samoilla aukioloajoilla (paitsi tiistaisin, jolloin linna on kiinni!!!). Linna löytyy saman nimisen kylän keskustasta seuraamalla linnalle vievää opastusta. Linnan pääportin edessä on muutaman auton parkkipaikka. Linnan puistoa voi käydä katsomassa muihinkin aikoihin. Sisäänpääsymaksu on aikuisille 4 euroa ja linnan puisto 2 euroa (linnan omien sivujen mukaan). Me vierailimme puistossa ja linnan pihalla ilmeisesti omine lupinemme ilmaiseksi, kun kukaan ei tullut mitään kyselemään, eikä missään lukenut saako vai eikö. Oma lupa on usein sovellettavissa, ellei sitä ole varta vasten kielletty.

Vinkkinä pyöräturisteille: Mesnière-en-Bray sijaitsee London-Paris Greenwayn varrella (l'Avenue Verte ranskaksi).

Miten tästä ei voisi inspiroitua?

Normandian kroniikat: Puutarhan aarre

Paris-Normandie -lehden La Une 

Kukapa ei olisi joskus haaveillut löytävänsä aarretta. Kolmen työmiehen kohdalla haaveista tuli totta, kun heidän kaivurinsa kauha kolahti johonkin kovaan heidän tehdessään maansiirtotöitä asiakkaan puutarhassa. Kauhan alta paljastui kultaharkoilla ja vuosina 1924-27 lyödyillä kultaisilla 20:n US-dollarin kolikoilla täytettyjä lasipulloja. Aarteella oli arvoa n. 900 000 euroa.

Yllätys taisi olla melkoinen, mutta sitä seurannut hiljaisuus (oletan) vielä pahempi. Mitä miesten mielissä on juuri tuolla hetkellä tapahtunut? Katsoivatko he toisiaan huulta purren, toivoen että joku sanoisi sen mitä itse ei uskaltanut? Kuka heistä puhui ensin? Nuorin vai vanhin (20,33 ja 40 vuotiaat)?

Lehden artikkelista selviää, että he olivat jakaneet aarteen kolmeen osaan puutarhan omistajalle mitään sanomatta ja kukin myynyt osansa paikalliselle kullanostajalle. He tekivät kolme virhettä.

Ranskan lain mukaan: "Se ken aarteen löytää, saapi sen pitää, jos sen omalta pihaltaan löytää. Muussa tapauksessa on aarre jaettava puoliksi aarteen löytöpaikan omistajan kanssa.*" Työmiehet täysin ja suorastaan rikkoivat lakia .

Sen lisäksi en voi olla ajattelematta, että he olivat hieman yksinkertaisia. Mennä nyt kauppaamaan 900 000 euron arvosta kultaharkkoja ja vanhoja kultarahoja paikalliselle numismaatille ja kullanostajalle. Tavallisen pulliaisen on hyvin vaikeaa myydä, ostaa tai tehdä ylipäätään mitään rahaan liittyvää, niin etteivät viranomaiset siitä jossain vaiheessa saa vihiä. Cahuzac'kin jäi kiinni ja hän oli sentään ministeri.

Saamansa rahat miehet olivat käyttäneet kuin kuka tahansa oikean arpapelin raaputtanut: ostaneet kukin uuden auton, laittaneet rahaa säästötilille, teettäneet rakennustöitä omissa kodeissaan. Ei mitään sen pröystäilevämpää, mutta tarpeeksi, että verottaja oli kiinnittänyt huomiota herrojen tileille tipahtaneisiin shekkeihin. Kun tilille tupsahtaa 300 000 euroa kuin tyhjästä, on siihen syytä olla hyvä selitys, muuten verottaja huolestuu. Jos ei ole fiksu, on parasta olla rehellinen.

Työmiehet olivat kertoneet kaiken verottajan luona ja poliisisedät olivat takavarikoineet autot (mm. Citroën DS3) ja rahat.

Puutarhan omistaja oli kuullut asiasta jälkikäteen santarmeilta. Hän oli uutisesta niin järkyttynyt, ettei enää saa öisin nukuttua. Ei sitä joka päivä omasta puutarhasta löydy melkein miljoonan arvosta kultaa, joka varastetaan ja, kiitos verottajan, jäljitetään loppujen lopuksi. Omistajaparka oli kahveja työmiehille tarjotessaan laskenut leikkiä ja käskenyt heitä kertomaan, jos hänen puutarhastaan löytyy aarre.

On vielä epäselvää kuinka aarre oli puutarhaan päätynyt, mutta todennäköisin selitys liittynee toiseen maailmansotaan, mikä sinällään on tarina, joka olisi mielenkiintoista kuulla, mutta sitä odotellessa ajattelen hykerrellen työmiesten pähkäilyä heidän nähtyään mitä kauhan alta löytyi: kerrassaan hervotonta, vaikka heitä hieman säälinkin. Näin Normandiassa.

* vapaa käännös, article 716 Code Civil (ei koske historiallisesti merkittäviä esineitä ja muinaismuistoja)

Lähde: Paris-Normandie, 11-08-2014

Via Ferrata ja roikkumisen ilo/kauhu

Euroopan huipulla

Minulla on korkeanpaikankammo. Se ei ole yhtä paha kuin hämppiskammoni, mutta pistää veret hyytymään yhtä lailla. Olen siitä hieman maso, että hoidan vertigoani aina tilaisuuden tullen vuorenrinteillä tai kiipeilyseinillä. Eikö se niin mene, että elämässä on kohdattava pahimmat pelkonsa? Hämähäkkejä en lähde paijailemaan kuitenkaan. Rajansa kaikella. Roikkuminen taasen on miellyttävää puuhaa kunhan alkujärkytyksestä pääsee yli.

Ranskassa on pari korkeampaa vuoristoa ja pari matalampaa: Alpit, Pyrenneiden vuoristo, Jura, Vosges ja Cévennes. Seinämää riittää.

Suosittelen vuoriaktiviteeteista turvallisena ja melko pommivarmana lajina Via Ferrataa. Se on lainasana italiasta ja tarkoittaa suoraan käännettynä rautatietä. Junilla siellä ei kuljeta vaan lajissa yhdistyy vuorikiipeily ja parcour, vai miksi sitä suomessa kutsutaankaan. Kiipeilijä seuraa reittiä seinämällä, johon on rakennettu jalan- ja kädensijat ja kiipeilijä on koko ajan kiinni turvavaijerissa. Via Ferrata ei tietenkää sovi huonokuntoisille, ihan pienille lapsille ja korkeanpaikankammoisille (!). Voimia pitää olla sen verran, että pystyy roikkumaan raajojensa varassa kohdissa, joista on mentävä kuin vuorikiipeilijä. Via Ferratoja on eri pituisia ja yleensä reitinkin voi valita sen vaikeusasteen mukaan, vähän kuin laskettelurinteissä.

Olen käynyt Ranskassa toistaiseksi kahdella Via Ferratalla. Niitä on maassa kymmeniä ja innostuin touhusta niin viime kesänä, että nyt kun lähdemme lomille, yritän katsoa löytyisikö lomapaikan lähettyviltä kiipeilypaikkaa.

Via Ferrata du Lac du Villefort (Cévènnesin vuoristo, Lozère'n departementti, Languedoc-Roussillon)

Via Ferrata du lac du Villefort järveltä päin
(kuvassa näkyy vain yksi nepalilainen silta (jos näkyy),
joka ylitetään radan alkuvaiheessa,
muuten rata menee siksakkiin jyrkännettä pitkin ylös.

Villefort'in järven rannalle rakennettiin Via Ferrata vuonna 2011. Se on melko uusi ja näin ollen hyvässä kunnossa. Paikalle pääsee joko omalla autolla:

- Villefort'ista D 901 tietä kohti Mende'a, josta suunta Castanet'in kylään ja heti kylän jälkeen vasemmalle kääntyvä tie. Pikkutie seuraa järven rantaa ja 10 minuutin ajomatkan jälkeen löytyy parkkipaikka, josta on vartin kävelymatka polkua pitkin itse Via Ferratalle.

tai (meidän poppoon vaihtoehto)

- opas, joka haki meidät leirintäalueelta tunnin ajomatkan päästä aamutuimaan, ja joka tunsi vuoristossa kulkevat kippuratiet varmasti paremmin kuin me. Minibussin perässä keikkui kanooteilla lastattu peräkärry ja yhtäkään ei menetetty serpentiineissä, mikä oli melko saavutus. Tiesimme etukäteen, että menisimme Via Ferratan aloituskohtaan järven selkää pitkin melomalla ja se oli ideoista hauskin.

Sormet nenässä...tai melkein.

Villefortin Via Ferrata on kielletty alle 6-vuotiailta lapsilta tai alle 12-vuotiailta ilman aikuista mukana roikkujaa. Nuo ikärajat ovat minusta hyvin pienet ja riippuvat kyllä ihan tenavasta itsestään uskaltaako hän itse ja/tai uskaltaako häntä vanhemmat päästää. Lapsen pitäisi olla myös vähintään 130 senttinen. Vanhempien on hyvä punnita lastensa kapasiteetit etukäteen eikä miettiä niitä uusiksi radan keskivaiheilla, missä väsymys saattaa iskeä pieniin käsivarsiin, korkeuserot pelottaa ja muutenkin homma potuttaa. Hyvä ikäraja omasta mielestäni on 10 vuotta vanhempien seurassa ja ehkä 30 vuotta omin päin.

Opas, apina ja "tuutsäjo".

Pitää olla hyvä tapaturmavakuutus, jos lähtee noviisina Via Ferratalle omin päin. Jos ei tiedä miten tirolien-köysirata toimii, ei sellaiseen kannata lähteä kiikkumaan. Siinä voi satuttaa itsensä pahasti. Oppaan neuvojen saattamana homma on sen sijaan todella hauskaa.

Elämämme ensimmäinen Via Ferrata sujui upean hyvin. Kymmenen vuotias poikani jaksoi ja uskalsi paremmin kuin me aikuiset, mutta hänellä onkin simpanssien kanssa normaalia enemmän samoja geenejä. Alkuun jännitin, mutta yritin peittää sen aurinkolasien ja leveän hymyn taakse. Reitin alussa noustaan melkein pystysuoraa seinämää ja siinä jo testataan riittävätkö rahkeet jatkoa varten. Jos ei, niin alas pääsee vielä helposti. En viitsinyt jäädä vahtimaan kanootteja ja suuntasin oppaan perässä nepalilaiselle sillalle, joka roikkui kymmeniä metrejä järven yllä. Sillan puolivälissä tuli sellainen olo, että hui. Pysähdyin, katselin alas, jalkojani, täriseviä käsiäni ja opasta, joka odotti toisella puolen. Mies ei hymyillyt, katsoi vain sillä lailla rohkaisevasti, että ollaankos tässä koko päivä. Hengitin syvään ja laitoin jalan toisen eteen ja matka eteni ja hups olin päässyt yli. Yhden kerran se riipaisi, sitten olin kammoltani rauhassa koko loppu radan. Ja opas mainitsi lopuksi, että Madame näytti yhdessä kohtaa siltä, että siihen tyssäsi reissu, mutta että onneksi päätin jatkaa matkaa, koska oli se sen arvoinen. Hän ei olisi voinut olla sen oikeammassa.

Vuorijärvimaisemaa.

Maisemat olivat henkeäsalpaavat. Turkoosi järvi siellä jossain alhaalla kimalteli vasten valkoisia kallioita, ympärillä vain vuoristoa ja luontoa. Päivä oli kuuma, loppua kohden ukostava, ja hiki virtasi, mutta juomatauoille pysähdyttiin usein ja samalla ihailtiin maisemia. Reitin loppuvaiheilla saimme valita menemmekö tosi vaikeeta vai helppoa reittiä. Minun oli täysin helppo valita se helppo. Pojat taas lähtivät intoa puhkuen sille toiselle. Odottelin heitä huipulla varmaan puoli tuntia, jos en pitempään (ei ollut kelloa). Kuuntelin lähestyvää ukkosta ja katselin italialaisia isovanhempia lapsenlastensa kanssa tirolienne-köysiradalla. Ehdin jo vähän huolestua, mikä on minut tuntien aika normaalia, mutta tulivat ne pojat sieltä lopulta ja kiinnitimme itsemme kukin vuorollaan 50 metriseen köysirataan, jonka laskeminen oli hauskaa. Sen jälkeen palasimme alas rantaan polkua pitkin muutamassa minuutissa. Koko rataan meni noin pari tuntia. Ensimmäiset sadepisarat tippuivat järven pintaan, kun olimme vetämässä kanootteja peräkärryyn ja matkalla takaisin leirintäpaikalle söimme ahnaina kuin porsaat eväämme ja pojat nukahtivat päiväunille. Minä "ihailin" serpentiinejä.

Ylhäällä.

Villefortin Via Ferrata on auki huhtikuusta lokakuuhun. Sen voi kiipeillä vapaasti omilla välineillään, jos on tarpeeksi taitava ja kokenut. Muille opas on ehdoton! Maksoimme päiväretkestämmä 220,00 euroa (2 aikuista ja 1 apina) ja hintaan kuului kuljetus eestaas, kanootit liiveineen, kiipeilyvaljaat ja kypärä ja tietenkin opas. Mukaan kannattaa ottaa kiipeilyyn sopivat vaatteet, joissa on helppo liikkua, mutta suojaavat auringolta, mahdollisesti kylmältä (jos kevät/syksy), pullo vettä per henki, jotain pientä naposteltavaa kuten energiapatukoita tms, aurinkorasvaa, aurinkolasit ja kiipeilyyn sopivat hanskat (meistä kellään ei sellaisia kyllä ollut, mutta saattaisi olla hyvä idea, koska sain vaijerin ja turvahihnojen käsittelystä vesikellot herkkiin kätösiini).


Marqueyssac'in Via Ferrata ja puutarha (Perigord Noir, Dordognen departementti, Aquitaine)

Marqueyssacin puutarha

Dordognessa ei ole vuoria. Löysimme sieltä kuitenkin Via Ferratan, koska sellaisen perustamiseen riittänee kallioseinämä, joita Dordognen jokien varsilta taasen löytyy monta. Dordognessa kallio on kalkkikiveä ja näin ollen haperoista. Minua vähän mietitytti, että kuinkahan pultit pysyvät ajan myötä paikoillaan, mutta toiveikkaana myös oletan, että Via Ferratasta vastaava huoltomies käy ne kiristämässä tasaisin väliajoin.

Marqueyssac ei ole vain temppurata vaan ennen muuta suuri kaunis puutarha kukkulan päällä. Ja siellä on myös pieni linna. Paikka on fantastinen ja tunnelma sen mukainen. Paikalle pääsee vain autolla. Sarlat'ista otetaan suunta Beynac Vésac'iin, jota ennen tulee vastaan puutarhan viitta. Vinkkinä Dordognen automatkalle: hankkikaa tarkka ja uusi tiekartta ja jättäkää GPS kotiin, jos haluatte löytää perille. Paikan päällä on suuri parkkipaikka, kahvila, jäätelökiska puutarhan toisessa päädyssä, vessoja, muistomyymälä, piknikpöytiä, lasten leikkipaikka, luontopolku, hauskoihin muotoihin leikattu ranskalainen puutarha ja myös se Via Ferrata.

Beynac

Tämä on hyvä puolen päivän retkikohde. Katseltavaa riittää, ja kun on käynyt roikkumassa tarpeeksi voi istahtaa varjoon syömään jätskiä ja ihailla vastapäisellä kukkulalla seisovaa Castelnaud'n keskiaikaista linnaa. Itse Via Ferrata on melko lyhyt: 200 m, mutta ihan riittävä meille roikuttavaksi. Radalla on käytössä vaijerisysteemi, jossa ollaan valjaista kiinni alusta loppuun, niin ettei itse tarvise joka vaijerinkiinnityskohdan luona klipsata turvaliinoja irti ja uudelleen kiinni. Tämä on hyvä keino välttää onnettomuudet ja se on myös lapsiystävällisempää kuin turvaliinat, joita pitää koko ajan olla räpläämässä.

Marqueyssac'in Via Ferrata on auki huhtikuusta lokakuuhun ja avoin kaikille kynnelle kykeneville yli 8-vuotiaille ja vähintään 130 cm pitkille. Radan tekee noin kolmessa vartissa. Meiltä taisi mennä tunti, kun odottelimme edellämme kulkevan isän ja hänen hieman epäröivän pikkupoikansa etenemistä. Muuten olisimme tietenkin saattaneet vaikka lyödä radan nopeusennätyksen. Tällä kertaa minua hirvitti hetkittäin paljon enemmän ja paljon useammin kuin edellisvuotena. Se johtui siitä, kun joutui odottamaan ja oli aikaa katsella ympärilleen....

Marqueyssac'in Via Ferratalla.

Rata on melko helppo. Siinä on pari lyhyttä nepalilaista siltaa, joista hypähtää yli vaikeuksitta. Myös käden- ja jalansijoja on todella paljon, eikä kiipeilijän tarvitse miettiä mihin jalkansa laittaa. Rata on ideaali aloittelijalle, mutta matkaan on hyvä lähteä ennen muita, niin ettei joudu koko radan pituudelta odottelemaan ja "ihailemaan" niitä maisemia. Ne näkee ihan hyvin puutarhastakin käsin. Via Ferratalla mennään eikä meinata.

Mikäs siellä roikkuessa.

Paikka ei ole hinnalla pilattu, koska Via Ferrata kuuluu puutarhan sisäänpääsymaksuun, joka on huimat 7,80 euroa aikuiselta, 3,90 euroa lapselta ja ilmainen alle kymmenen vuotiaille. Tälle Via Ferratalle voi lähteä ilman opasta. Itse asiassa sellaista ei kaiketi ole edes tarjolla, mutta varusteet (kuuluvat tuohon sisäänpääsymaksun hintaan) antavat pojat ja tytöt vahtivat toimintaa ja heille voi soittaa matkan varrelta, jos tulee tenkkapoo (puh.numero on merkitty reitin varrella moneen kohtaan). Turvallisuus siis ennen muuta.

Ja tuli tuollakin hiki. Ja oli kauhua ja oli iloa. Ihan mukava kaiken kaikkiaan. Marqueyssac on siitä hyvä, että ne jotka eivät halua roikkua, voivat jäädä syömään eväitä tai ottamaan valokuvia puutarhaan, mikä on itsessään ihan mukava vierailukohde.

Marqueyssacin puutarhaa.

Via Ferrata on ennen muuta tavallisen pulliaisen mahdollisuus nähdä vuoret läheltä ilman kuolemanvaaraa. Se on oiva urheiluaktiviteetti ja empiirisen tutkimuksen myötä ei välttämättä auta korkeanpaikankammoon, mutta ei sitä myöskään välttämättä pahenna. Kaikkien vuorikiipeilystä haaveilevien ei siis tarvitse hankkia omia varusteita (ne saa vuokrattua), käydä viikon hiton kallista kurssia jossain keskuksessa ja todeta pysyvänsä mieluummin merenpinnan tasolla tai lähteä Himalajalle ja jäätyä kuoliaaksi, jäädä lumivyöryn alle, pudota satoja metrejä...taisitte tajuta.

Täältä löytyy lista Ranskan Via Ferratoista. Ja Wikipedian artikkeli maailman V.F.:sta (ilmeisesti Ruotsista löytyisi). Majapaikoista ja turisti-infoista saa tietoa seudulla toimivista opasfirmoista. He voivat myös hoitaa varaukset.