Maman lähti kalaan

Hyvä vieras (tai tuttu),


Normandiani on hetken tauolla. Ei niin että tänne muutenkaan joka päivä postauksia kilahtelisi, mutta nyt Mary on jonkin aikaa merillä. Ja Uudesta Maailmasta palattuaan kuluu pelkkien sähköpostin mainosten deletoimiseen oma aikansa (päiviä?), puhumattakaan kuvien siirtämisestä koneelle (viikkoja?).


Huomasit ehkä, että hän pitää hirmuista melua retkestään, mutta ymmärtäkää Madamea, koska hän ei usein matkusta valtakunnan rajojen ulkopuolelle (Suomea ei lasketa, muttei myöskään Englantia, koska se kuuluu melkein Nordmandiaan).


Hauskaa loppuvuotta ja onnea ja kannustusta omiin touhuihinne!

Sumuisten nummien Mary

Niin se kai sitten on, että humusta tipahtaa sumuun. Jossain vaiheessa näin oli tapahduttava. Ihan jo vain sen tähden, että aivoni osaisivat keskittyä pakkaamiseen (lähtöön päiviä 2). Asioiden ymmärtämiseen ja niiden todellisuuteen toki joudun yhä totuttelemaan. Toisaalta, onko se nyt niin iso juttu kuitenkaan? En oikein osaa päättää, koska en luultavammin tosissani osannut edes haaveilla, vaikka päiväunia ehkä viljelinkin. Mitä muuta järkeä touhussa muuten olisi? Mutta näin on päässyt käymään. Se soitto tuli, yhtä odottamattomana kuin käsiä tärisyttävänä. "Niin että anteeksi, mutta mistä soitittekaan?". Kustantamosta soitettiin ja ilmoitettiin selkeällä suomenkielellä, että käsikirjoitukseni halutaan julkaista.

Lakkaan hengittämästä jossain vaiheessa. Ehkä sillä hetkellä, kun tajuan asioiden koon. Oman pienuuteni. Tulevien kuukausien haasteet.

Mutta sitä ennen meri.

Astun laivan kannelle sunnuntaina. Otamme suunnan etelään ja kohti pasaatituulia. Muodostamme miehistön/naisiston/ihmistön, joka "yhdessä yrittää vetää köyttä samaan suuntaan". Kuunari Helena onkin antanut minulle jo niin paljon, mutta nyt pääsen kokemaan tuon luontaisen purjehtijan suurilla vesillä. Toivon myös näkeväni merinisäkkäitä, lentokaloja, huisia tropiikin helmiä, hymyä ja aurinkoa. Toivon, ettei selkä petä tai lonkka tai ranne, että Mary pysyy yhdessä koossa ja palaa kotiin ilman kokovartalomustelmaa.

Matkaa voi seurata Suomen Purjelaivasäätion sivuilla.

Luettu: Luolamadonna, Aki Raatikainen (2014)

kustantamo: WSOY
julkaistu: 11.09.2014
sivumäärä : 283 (sidottu)
Historiallinen romaani


Luolamadonna ei ollut pelkästään vauhdikas tarina vaan myös nopea lukea. Minua hirvittää lukea kirja kahdessa päivässä, koska sen tekemiseen on kirjailijalta kulunut vuosia. Luolamadonna imaisi mukaansa kuten Kristallikuningaskin, mutta Luolamadonna on sivumäärältään Akin esikoista huomattavasti lyhyempi, mikä ei sinänsä ole ongelma, mutta minua harmitti kerronnan tiiviys.

Kristallikuninkaassa tarinaa matkaan piiskaava seikkailu ja lukijalle pohdintoa suovat filosofiset mietteet oli annosteltu maulleni sopivasti. Luolamadonnan kohdalla koin jatkuvan rytinällä ryntäilyn ongelmalliseksi. Ihastuin Axelin henkilöhahmoon ensimmäisessä osassa myös ja juuri hänen mietteidensä ansiosta. Jatko-osan Axel vaikutti etäiseltä, melkein eri henkilöltä. Itse asiassa en oikein osaa hahmottaa kenen tarina Luolamadonna lopulta on. Kannen ja alun tapahtumien takia luulin kirjan kertovan Axelin tyttärestä, mikä olisi ollut loogista vanhentuneen sotilaan vaihdettua sotisopansa laskutikkuun, mutta tarinan edetessä saatoin vain todeta olleeni väärässä, tai sitten minulta jäi ymmärtämättä jotain oleellista*.

Muuten teos lunastaa lupauksensa oivana historiallisena seikkailuna. Nautin erityisesti 1600-luvun Amsterdamin kuvailusta. Tystlotenin (ruotsalainen "o") perhe elää rauhaisaa kauppiaselämää. Axelin tytär Andrietha on kasvanut aikuiseksi ja hänen lisäkseen perheen kaksi poikaa antavat isälleen harmaita hiuksia. Uskollinen Diego elehtii yhä kuvioissa mukana, ja kun ongelmat ilmestyvät salaperäisen italialaisen uskonlahkon miekkataiturin, Angelo Guerran (huom: nimen symboliikka!) muodossa, joutuvat sankarit taas lataamaan muskettinsa ja kapuamaan satulaan.

Tällä kertaa Aki vie lukijansa Amsterdamin satamasta Italian Alpeille, Aurinkokuninkaan hoviin, Uuteen Maailmaan ja Suomeenkin. Ajankuvaus on herkullista, dialogit säpäköitä ja historian taustakohina huumaavaa. Kieli on vivahteikasta, hienosti wanhahtawaa, mutta selkeää ja Akin kielikuvissa riittää mutustelemista. Viihdyin Luolamadonnan parissa ja hovikumarran lattiaa hipoen sen tekijälle.

Aki Raatikainen Himself (facebook)

Muualla luettu:
Keskisuomalaisen Hannu Poutiainen


*Luolamadonna on Leonardo da Vincin maalaus (itse asiassa kaksi...). Raatikaisen kirjassa käsitellään Italian Alpeilla luolassa majailevaa uskonlahkoa. Jos ymmärsin mistä Kristallikuninkaan nimi tuli, en voi sanoa samaa Luolamadonnasta.

Seikkailut

Unelma siintää

Olen viime päivinä tuskaillut erinäisten pienten valmisteluiden takia. Lähden kolmen viikon päästä kuukaudeksi matkalle, jonka aikana mm. ylitän valtameren purjehtien. Ongelma ei sinänsä ole enää se, etten tietäisi mitä kaikkea matkalle pitää ottaa mukaan, vaan se, että tavaramäärälle on tiukat rajoitukset. Ilmeisesti kapteenimme olisi mielissään, jos jokainen toisi mukanaan vain pienen "pussillisen" kamppeita.


Olin hankkinut hienon valtavan kankaisen rullilla varustetun matkakassin, johon olin varma saavani kaiken mahtumaan. Tuosta ei vain saa "pussia", vaikka risteyttäisin sen aidon merimiessäkin kanssa. Merimies ehkä pärjääkin vähällä, mutta entä merinainen? En ollut aikonut tuoda kaikkia vaatteitani, kenkiäni ja koko kylppäriäni, mutta silti.


Hmm. etsin siis "pussia" kuukaudeksi ja orientoidun matkaan niin, että mukavuus tulee sentään olemaan edes hieman parempi kuin Koh Lantan* kiljailijoilla.


Toinen seikka, joka hieman mietityttää on ebolan takia tehdyt matkustusrajoitukset, joita saatetaan määrätä milloin vain lisää. Reittimme kieppaa Kap Verdellä ja tuolle saariryhmälle mm. vaaditaan viisumi. Hankipa nyt sellainen. Noh, ei se sinänsä ole kuin päiväreissu Pariisiin, mutta minulle on hyvin pienet mahdollisuudet siellä juuri nyt käydä. Toinen vaihtoehto oli postitse, mutta en viitsisi luopua ainoasta henkilöllisyyspaprustani ja varsinkin passistani juuri ennen matkaa. Minulla ei periaatteessa ole mitään Ranskan postilaitosta vastaan, mutta kun Siperia on opettanut. Viisumin saa ilmeisesti myös paikan päällä, mutta parempi varautua pitkään odotukseen hikisessä satamakonttorissa tiukkailmeisten viranomaissetien kanssa. Make my day.

Toisaalta, jos otan paperisodan tutkimusmatkailun kannalta, saattaa asiasta kehkeytyä kihertäviäkin ihmispsykologian suuria hetkiä. Muistikirja mukaan, kamera, portugalin sanakirja. Ja tosiaan, ebola, tuo surullinen viirus, joka tekee niin paljon tuhoa ja saa aikaan suurta kärsimystä maissa, joilla ei ole resursseja omasta takaa sen pois kitkemiseen, saattaa joka tapauksessa sekoittaa pakan täysin.


Matka lähestyy, mutta se ei ole asia, joka minua juuri nyt eniten edes jännittää. Huh. Enpä olisi voinut kuvitella ajattelevani näin vielä muutama päivä sitten. Sattui nimittäin niin, että sain perjantaina hyvin mielenkiintoisen puhelinsoiton. Se sysäsi liikkeelle uuden ja täysin odottamattoman seikkailun, joka vie Maryä mukanaan koko ensi vuoden, ja ken tietää, ehkä koko loppuelämän. La vie est très bizarre. 



(*ranskalainen lempiohjelmani, vastaa Suomen Robinsonia)