Dekkariviikko: Majakanvartija, Camilla Läckberg

Fjällbacka-sarja

Sivumäärä: 503

Alkuteos: Fyrvaktaren 

Suomentaja: Outi Menna

Gummerus kustannus, 2012

On valoisa alkukesän ilta. Nainen hyppää autoonsa ja puristaa rattia verisin käsin. Pikkuinen poika takapenkillä hän pakenee ainoaan turvalliseen paikkaan jonka tietää: Gråskärin saarelle Fjällbackan liepeillä.

Luen dekkarin noin kerran vuodessa. Se tuo vaihtelua scifin ja fantasian valtameressä uimiseen. Kiipeilen tuntemattomille saarille, joilta on hyvä kuikuilla uusia horisontteja. Tällä kertaa nousin Etelä-Ruotsin rannikolla sijaitsevalle majakkasaarelle. 

Majakanvartija alkaa murhasta ja päättyy murhaajan kiinnijäämiseen. Mitenkäs muuten, mutta murhat eivät olekaan kirjassa pääosassa, vaan murhia selvittävä poliisi Patrick Hedström perheineen. Läckbergin voima on hänen tavassaan kuvata ihmisiä. Kirjassa ei ole osoittelevaa mustavalkoisuutta, vaan asiat näytetään inhimillisen monisyisinä. Henkilöhahmot on rakennettu rakkaudella ja heihin samaistuu helposti. Läckberg vie lukijan kävelylle rattaita mäkeä ylös puskevan Erica Falckin kanssa kuin hyvän ystävän. Hän kirjoittaa vetävän yksinkertaisesti.

Kirjasta ei päästäkään helpolla irti. Siihen tarttuu heti kun muulta ehtii: odottaessa spagettien kypsymistä, aamukahvin äärellä, sen sijaan että täyttäisi tiskikoneen ja ennen muuta joka ilta ennen yöunia. 

Dekkari on lajina juonensa puolesta helppo. Kirjailijan on ensin tapettava joku ja sen jälkeen keksittävä kuinka tappaja peitteli jälkensä. Joskus murha tapahtuu kirjan lopussa. Joskus ketään ei tapeta, mutta yleistäen sanon, että dekkari on helppo kirja niin kirjailijalle kuin lukijallekin. 

Selitän.

Lukijalle dekkari on helppo, koska hän voi luottaa, että kirjassa ylipäätään on juoni. Onhan sen oltava, koska muuten kirja ei olisi dekkari: ei yhtä ilman toista. Juoni tuo mukanaan viihdyttävyyden. Dekkarin tehtävä on viihdyttää lukijaa. "Palveluksessanne, arvon lukija", sanoi dekkaristi. Ja dekkareita lukevathan eivät muuta pyydäkään.

Camilla Läckberg kirjoittaa viihdyttävästi. Huomasin kuuntelevani hänen ääntään henkilöhahmojen toteamusten, huolten, ilojen ja kauhujen kautta. Vinot hymyt olivat herkässä. Ja vaikka potentiaalisia murhaajaehdokkaita on monta, se todennäköisin paljastuu lukijalle jo melko varhaisessa vaiheessa, mutta silti Läckberg onnistuu pitämään jännitteen yllä aina romaanin loppuun asti. 

Ei ole ihme, että dekkarit myyvät. 

Ja surullisena joudun toteamaan, että esimerkkejä ei todellisesta elämästä puutu. Dekkaristilla on aina aineistoa mistä kaivella. Uutisvirrassa mainittiin eilen, että parinsadan metrin päässä toimistostani oli löydetty miehen ruumis ja toistaiseksi kuolinsyy oli tuntematon. Poliisin tekninen ryhmä oli tullut Rouenista asti tapausta tutkimaan. Ihan kuin dekkarista.