 |
| Uneksitaan sumusta |
Aloitin twiitin, mutta en saanut 140 merkkiin mahtumaan ajatuksiani. Siirryin fb:n puolelle, ja vaikka siellä on enemmän tilaa ilmaista tuntoja, niin What's on your mind:iin vastaaminen alkoi kolmannen kappaleen jälkeen tuntua naurettavalta. Eli blogiin, missä kirjailijanahdistusta voi purkaa täydeltä sydämeltä. Toki mainostan tuutterin ja fuukkerin puolella heti pikaa saaneeni jotain aikaiseksi. Sekin on kirjailijan työtä, valittamisen lisäksi.
Niin, mitä mielessä nyt:
Ei sen ihmeempää kuin että mietin onko kirjoittamisessa mieltä ollenkaan. Ja tällaiseen pohdintaan päädyin, koska Kun kuulet laulun varjojen jatko-osa odottaa kustannuspäällikön huomissa kohtaloaan: roskiin vai kustannusohjelmaan? Voitte kuvitella, että odotan vastausta jännittynein fiiliksin. Ensinnäkin yritän lyödä vetoa itseni kanssa* tuleeko vastaus meilitse vai saanko puhelinsoiton. Meili periaatteessa riittäisi, koska en ole enää haavoittuvainen ensikertalainen, oli päätös mikä tahansa. Puhelinsoitto on toisaalta kiva ja inhimillisempi vaihtoehto, vaikka esikoisen kohdalla se aiheutti käsivapinat vartiksi. Se tuntui hieman samalta kuin korkeanpaikankammo, se paniikkihurmio. Mutta niin vapinat kuin kammotkin oppii kestämään kokemuksen myötä. Ehkä meili tai twiitti olisikin helpompi.
"Kuule, Annmari. Ei me nyt oikein saada tätä mahtumaan kustannusohjelmaan. Sorry."
Mitäs tähän vastaisit.
"No ei se mitään. Hyvää loppu...jotain..."
Joka tapauksessa, tuli tieto mitä reittiä tahansa, on sen mahdollinen vaikutus henkielämääni sama: joko riemuitsen tai sitten en. Jos riemuitsen vähemmän, ei minun onneksi tarvitse enää keskittyä elämässäni pelkästään kirjoittamiseen. Voisin aloittaa ne vuorikiipeilyn opinnot. Viettäisin myös enemmän laatuaikaa perheen kanssa. Huolehtisin omasta terveydestäni. Keskittyisin vain lepäämään lomilla. Laittaisin vähät rahani muuhun kuin kirjasta tiedottamiseen. Aah, niin, unohdin mainita, että kirjailijat ovat katkeraa itsesäälissä möyrivää rupusakkia, jotka myös viettävät äärettömästi aikaa somessa valittamassa surkeuttaan.
No, ei. Se ei kannata, koska kirjoittaminen on ennen muuta iloinen asia. Jos saa kustannussopimuksen. Silloinhan se on jopa juhlan paikka. Mutta sitä ennen on kirjoitettava paljon, on työstettävä tekstiä, on muokattava, on rehkittävä, on uhrauduttava ja tehtävä kaikkensa sen eteen että suomalaisilla olisi yhä jotain muutakin luettavaa kuin ruotsalaisia dekkareita tai amerikkalaisia dystopioita. Hmmm, en minä kyllä siksi kirjoita. Kirjoitan, koska minulla on paljon kerrottavaa. Eikä se tyrehdy yhteen paperinpalaan.
Esikoisen kohdalla en odottanut mitään. Toivoin, mutta en oikeasti uskonut, että joku haluaisi tehdä käsikirjoituksestani kirjan. Ehkä minun pitäisi odottaa nyt yhtä vähän.
Silti olen edennyt trilogian päätösosan raakatekstissä 27 000 sanaan. Olen lähinnä hurvittellut tekstin kanssa, antanut palaa ja nauttinut paljoudesta. Tositoimet alkavat vasta editointivaiheessa, mikä vie ainakin minulla kirjoitusprosessissa eniten aikaa ja energiaa. Koska kustantamo toivoo käsikirjoituksista mahdollisimman valmiita ennen kuin haluavat niitä katsoa, investoin toisen osan pelkkään editointiin kokonaisen vuoden vapaa-ajat lomineen, viikonloppuineen ja muine hämärine hetkineen. Tämä siis silläkin ehdolla, ettei kustannussopimuksesta ollut takeita.
Hulluutta? Luultavammin... kuka muu tekee töitä pelkällä toivolla. Ja joka tapauksessa muutenkin silkkaa hyvyyttään.**
Kirjoittaminen on riski, mutta tähän asti olen ottanut sen mielelläni. Se on myös haaste, jonka luova ihminen itselleen heittää. Katsotaan, onko minusta tähän, taas. Panokset ovat hieman korkeammat, koska yhden julkaistun teoksen jälkeen minä olen jo ns. esikoiskirjailija. Töttöröö. Huikeaa. Mahtavaa. Upeeta. Todellisuudessa olen samalla viivalla kilpailemassa kaikkien muiden käsikirjoituksiaan tarjoavien kanssa. Toiselta kirjalta myös odotetaan enemmän. Ainakin ise asetin riman korkeammalle. Pitäähän ihmisen kehittyä työssään, ylittää issensä, saavuttaa huippunsa. Hihii, voin vannoa, että huipulta minusta tuntui, kun ratkoin aikamatkustuksen kvanttisolmuja tarinan editoinnin kiihkossa.
Odotan siis. Ristin käteni ateistin meditatiiviseen rukoukseen, joka anoo universumilta myötätuulta kirjailijuuden ristiaallokossa. Yritän miettiä, mitä teen tai en tee, jos vastaus on ei, nope, nada, niet, pas du tout, allez voir ailleurs, ulos pääsee tuolta, ei tänään, ei nyt, ei koskaan.
En oikein tiedä. Toistaiseksi minun on vaikea kuvitella, että saisin hylsyn fantasiatrilogiani jatko-osalle. Olisiko se järkevää kenenkään kannalta? Tiedän, ettei esikoisesta olla otettu toista painosta. Otetaanko koskaan. Onkohan sitä mennyt kaupaksi edes muualle kuin kirjastoihin? Toisaalta, voiko pienkustantamon tuntemattoman kirjailijan melko markkinoimattomalta kirjalta muuta odottaa? (Nostelen olkapäitäni.) Jos minulta kysytään, niin esikoisenihan on vasta julkaistu ja odottaa vain nousuaan hittikirjojen joukkoon, kirjatoukkien lemppariksi ja...ja jotain.***
En vielä harkitse muita vaihtoehtoja, en ennen kuin giljotiininterä pamahtaa alas. Tchack! Onko niitä? Kun on kerran julkaissut kustantamon kautta, miltä tuntuisi siirtyä omakustanteisiin, maksaa itse kustannustoimituksesta, näprätä omin tumpeloin sormin etu- ja takakantta. Kauhistella e-pubia (tuossa on tuo 'e' liikaa, pelkkä pubi varmasti riittäisi taiteilijaelämän uudelleen raiteilleen saattamiseen). Painattaminen. Mitähän se virossa maksaa? Entäs tiedottaminen. Joutuuhan arvostelukappaleita muutenkin postittamaan sinne ja tänne heikoin tuloksin.
Palaan odottamaan ja järsimään kynsinauhoja. Ei tämä nyt niin kamalaa ole. Onhan maailmassa muitakin ongelmia, kuten #gravitaatioaallot. Kyllä minä periaatteessa uskon, että Myllylahti suostuu/haluaa julkaista tämän jatko-osan ja myös trilogian päätösosan. Olisi silkkaa hulluutta allekirjoittaa sopimusta käsikirjoituksista, joita ei ole nähnyt, koska niitä ei ole vielä kirjoitettu. Mitä sitten tehtäisiin, jos kirjailija lähettäisi kustantamoon huonon kässärin? Sellaisen, jota kukaan ei kehtaa julkaista. Liike-elämässä on pelattava varman päälle. Kirjailijalla sen sijaan ei ole muita vaihtoehtoja kuin uskoa ja toivoa.
---------------------------------
*kirjoittajalla on monta itseä (osa meistä on kuvitteellisia)
**kirjoittamisesta ei saa lähinnä muuta kuin hyvän mielen ja oikeuden kutsua itseään kirjailijaksi, mikä sinällään on hohdokasta (itse asiassa kukaan ei välitä, voit kutsua itseäsi SuperTarzaniksi ja sillä on suurin piirtein sama vaikutus ympäristöön)
***"Hyvä Universumin Voima Taivaissa, ole cool ja tee kirjani tunnetuksi niin maan päällä kuin sen alla, kaikissa kirjablogeissa, lukevaisten unissa ja kirjallisuustoimittajien to do -listoilla. Tee myös mahdolliseksi kirjalleni pääsy kivijalkakirjakauppojen hyllyille ja sitä kautta jokaisen potentiaalisen lukijan yöpöydälle (huom! Ystävänpäivä! Pääsiäiskirja!!). Jos näin teet, lupaan olla kiltti kirjailija ja kirjoittaa aina vain enemmän ja paremmin."
 |
| Kirjailijan kissa sentään osaa duuninsa |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti