Haasteita on oltava (suuria elämänviisauksia ja juustoja)

Tässä sodittiin.

Kevät alkoi yllättäen. Lämpötila nousi 13:sta 20:een päivässä. Siinähän sitten huomaat, että omistat pihan, ja koska et ole siihen koskenut kuukausiin, muistuttaa tuo kyseinen taloasi ympäröivä viheralue kolmekymmentä vuotta sitten possahtaneen ydinvoimalan ympäristöjä. Madame käärii hihat, käy puutarhakaupassa tarkistamassa, että pelargoneja yhä myydään, ja kaivaa kukkalaarit puutarhavajasta. En pidä puutarhassa mönkimisestä. Eihän siinä ole mitään itua. Istutat, kastelet, lannoitat, revit, harmistut, koska vuohet söivät ruusupensaat (elävästä elämästä), myrkytät, rypistät kulmakarvoja, kun ukkosmyrsky puhaltaa kaiken lakoon, kastelet ja kiristelet hampaita, kun Normandiassa ei sada prkl! Ymmärrän, miksi maanviljelijät eivät ole koskaan tyytyväisiä.

Minä voitin.

Kukkien kasvattaminen on täysin idioottimaista, mutta niin on moni muukin asia. Oudosti siitä saa tyydytystä, kun piha on ojossa ja kasteltu ja jokunen väriläntti ilostuttaa silmääsi, kun palaat illalla kotiin ja aurinkokin vielä paistaa. Viikonlopuksi on luvattu sadetta, mutta loppujen lopuksi syksyllä heivaat koko pystyyn kuolleen loiston kompostiin humustumaan. Silti piha on nyt kesäkunnossa ja yksi haaste suoritettu.

Juokseminen on aina vaikeaa, mutta...

Neljänkympinkreisin yksi sivuoire on kadotetun nuoruuden perässä juokseminen. Ilmoittelin jo aiemmin ottavani tänä keväänä osaa My Peak Challenge'siin, tavoitteenani aloittaa itseni säännöllinen kiduttaminen. Juoksen nyt kävelemättä (päivän ilmaisu) viisi kokonaista hemmetin kilometriä. Jokainen metri on taistelu. Kärsin (hampaat irvessä) penikkojen kipeytymisestä. Liikunnan iloa. Mutta siihen ei kuole ja olen säästynyt muilta vammoilta. Olin nimittäin varma, että heti parin ekan lenkin jälkeen polvi, lonkka tai nilkka poksahtaisi. Ne ovat olleet kummallisen hiljaa olemassaolostaan, mikä on perin epäilyttävää minun niveltaustallani (epäilty nivelreuma, joka ei ollutkaan nivelreuma, vaikka ehkä olikin, mutta lääketiede ei toistaiseksi anna selventävää lausuntoa asiaan).

Penikoiden lisäksi kärsin toki kaikesta muusta juoksemiseen liittyvästä: huono peruskunto, ei happea, lihakset jumissa, rakkula varpaassa, hiki päässä, kadunvarressa tuijottavat äijät, jotka eivät osaa muuta tehdä kuin tuijottaa, kun viiletän (tarvitseeko mainita, että juoksutyylini on suoraan Monty Pythonista) ohi poninhäntä heilahdellen. Ja silti juoksen ja pidän sitä todella kivana harrastuksena. Eikun sehän on elämäntapa. Juustoisammin vielä: jos se olisi helppoa, ei se olisi haaste.

Tuulitukat metsään painelemassa

Olen perusahdistunutta tyyppiä. En pidä odottamisesta, en pidä projektittomuudesta, mutta ahdistun kun pitää tehdä jotakin, en pidä siitä kun en pidä mistään, ahdistun kaikesta, minulla ei ole aikaa mihinkään, jännitän kaikkea, jännitän ihmisiä, jännitän jännittämistä, jännitän kaupassakäyntiä ja kassalla maksamista, ja kun ahdan ostoksia kassiin, jännittyneet sormeni tumpeloivat ja lasinen maustepurkki räjähtää lattialle miljoonaksi siruksi ja maustepilveksi. Mausteen nimi on Ras el hanout ja se tuoksuu eksoottiselle. Väännän hajupommivitsin kassahenkilölle naama punaisena.

Olen ujo. Olen aina ollut. Se on välillä hivenen ahdistavaa, vaikka iän myötä kaikkeen tottuu. Olen introvertti ja suurin osa elämästäni tapahtuu pääni sisällä.

Sen tähden elämässä on oltava asioita, jotka pakottavat aivot jatkuvasta varotilasta off-asentoon, tai tähän paljon jupistuun mindfullnessin tilaan, missä ei mikään potuta. Olen havainnut, että se on vaikeaa saavuttaa muuten kuin ratsastamalla. Tai juoksemalla. Tai kirjoittamalla. Tai ylipäätään tekemällä, jotain mikä pistää ajatusvirran keskittymään vain yhteen juttuun kerrallaan. Ei ole yllättävää, että keräilen harrastuksia. Olen myös kiinnostunut kaikesta komeetoista pelargonioiden lannoitukseen (paska on paras! hevosenpaska!).

Tein eilen selkälihaksia vahvistavia liikkeitä. Toisin sanoen jumppasin. Se sai ilmeisesti veren virtaamaan aivoihin asti, koska yllättäen minulle selvisi mistä kirjoittamassani uudessa romaanikäsikirjoituksessa on kyse. Tämä ahaa-elämys tietenkin tuntui kivalta muutaman päivän kirjoitusahdistuksen jälkeen. Niin, kirjoittaminen on ahdistavaa. Siksi varmaan kirjoitan. Siinä on sitä samaa idioottimaisuutta kuin kukkien kasvattamisessa, ainaista istuttamista ja rikkaruohojen kitkemistä.

Tahdon tällä kaikella sanoa, että haasteita on oltava. Haluan juosta ensi vuonna 10 km, ehkä jokin päivä puolimaratoonin tai kokonaisen. Haastan itseni myös kirjoittajana joka päivä, oppimaan uutta ja kirjoittamaan paremmin. Tämän lisäksi yritän maailman ennätystä likaisimmasta autosta, joka haisee kaiken lisäksi hevosenpissalle ja -hielle. Loimi unohtui pariksi päivää takakonttiin.

Haasteisiin on helppo vastata, mutta välillä on kivaa, kun joku auttaa ylämäessä. Kiitos kaunis ja kumarrus heille, jotka jaksavat ojentaa käden. Minua on hellitty apurahoin ja kannustuksin. Jos vielä yhden juustoisan ilmaisun tähän: Auta ensin itseäsi ja universumi auttaa sinua. Tai kun juoksu ei kulje, ota teinilapsesi lenkille rohkaisemaan. Ei siinä yläasteelaisen sydänsuruja ratkoessa edes huomaa, kun lenkki on jo ohi.