 |
| Sohvan karvakoriste |
Yksi romaanikirjoittamisen yleisesti viljeltyjä sääntöjä kuuluu, että kirjoita itsellesi ja sellaista mikä itseäsi miellyttää. Sääntöjä ja neuvoja on moneen lähtöön, mutta tämä yksi on sellainen, jota kannattaa noudattaa.
Ainakin minä noudatin, kun kustannussopimus oli pelkästään pilke silmäkulmassani. Kirjoitin itselleni, omaksi huvikseni, tarinaa, jota kukaan muu ei ollut vielä kirjoittanut, Viihdyin tekstini parissa niin hyvin, että siitä paisui romaanikäsikirjoitus, ja senkin uhalla että huushollissani vallitsi täyskaaos, koska en halunnut enää muuta tehdä.
Kirjaani on luettu ja lukijani ovat jättäneet kokemuksistaan jälkiä. Mikään ei miellytä yhtä paljon kirjailijaa kuin lukijoiden kommentit. Kirjat on kirjoitettu luettaviksi ja lukevat ihmiset kuuluvat yhteiskuntamme viisaimpiin, eli kirjoittamisen päätarkoitus on saavutettu. Pyörä on pyörähtänyt täyden kierroksen ideasta koetuksi.
Kun luen kirjaa, ja luen niitä paljon (pankkitilini on miinuksella juuri nytkin, koska olen ostanut kirjoja),
keskustelen kirjailijan kanssa. Kysyn, että miksi sinä laitoit tämän hahmon sanomaan tässä näin ja mainitsen, että oi kuinka oivallista, ihanasti kirjoitettu tai rypistän kulmiani ja suutun, koska kirjan cliffhanger-lopetus ei miellyttä minua. Kun pesen hampaani en mieti, että miksi tämän hammastahnan kehittäneet ihmiset ovat päätyneet juuri tähän mintun makuun ja vihreään väriin sinisen sijaan. Niin, kirja ei ole tuote, vaikka kustantamot ja kirjakaupat niin haluaisivatkin. Kirja on keskustelua ja kirjailijat ja lukijat juttelevat asioista, jotka heitä kiinnostavat. On kaiketi turha mainita, että toisinaan nämä mielenkiinnon aiheet eivät kohtaa toisiaan.
Lukija valitsee kirjan, koska haluaa lukea jotain tietynlaista. Oli se sitten jännitystä, raakoja murhia tai pohdintaa arjen ilmiöistä. Ei ole aina helppoa valita omia odotuksiaan vastaavaa kirjallisuutta. Joskus kirjan takakansi ei vastaa kirjan sisältöä.
Joskus kansi ei kerro kirjasta mitään ja nimikin voi olla harhaanjohtava.
Se on sääli, koska näihin kahteen itse kirjailijalla on vain vähän vaikutusvaltaa. Takakansitekstin, eli kirjan myyntipuheen, ja kannen kuvituksen valitsevat yleensä kustantamon ihmiset. Hehän ovat alan ammattilaisia, joiden oletetaan osaavan hommansa, tietävän, miten kirjoja myydään. Kirjailijalla voi myös olla onnea sen verran, että hän pääsee vaikuttamaan näihin päätöksiin omilla ehdotuksillaan ja lopulta kirjan kannet muovautuvat yhteistyönä, jonka tulos on useiden kompromissien sekoitus. Oli miten oli, kannet vaikuttavat suoraan siihen, millaisia mahdollisten lukijoiden odotukset ja mielikuvat teoksesta tulevat olemaan.
Kun kuulet laulun varjojen saamien lukijakommenttien perusteella, kirja ei aina vastannut näitä odotuksia, joko hyvässä tai pahassa. Tässä alla on ote tuoreesta lukukokemuksesta (huom. lukija ei ole vielä lukenut kirjaa loppuun, eli lopullinen tuomio saattaa vielä muuttua ;)))
No Music No Life blogista
"Ilokseni huomasin että vaikka tarinan idean voisi periaatteessa laskea aikamatkailuksi, se ei sitä ole mitenkään perinteisessä mielessä! :) En nyt viitsi paljastaa sen enempää etten vaan pilaa kirjaa ja tarinaa jos joku innostuu lukemaan mutta sen sanon että ei kannata olla liian epäluuloinen, tarina yllätti ainakin minut (ja ainakin nyt aluksi, olen vasta lukenut ehkä kolmasosan hehe) iloisella tavalla."
Voiko tähän lisätä muuta? Lukija toteaa hyvin yksikantaisesti, että toisinaan ei kannata luottaa omiin odotuksiinsa ja teilata kirjaa pelkkien kansien perusteella. Niin, jos minulta kysytään, en osaa oikein vieläkään kunnolla kertoa, mistä kirjassani on kyse. Siinä on historiallista pukudraamaa, jonkin verran miekkaillaan, ratsastetaan myös metsähevosilla ja kärsitään kirouksesta. Niin, ja kaiken keskiössä on ajan epämuodostuma. Miten ihmeessä tällaista, ennen tekemätöntä, voi selittää lukijalle? Eihän sitä voi. Se on luettava itse.
Mutta sen tähden fantasia on ihana kirjallisuudenlaji. Se voi olla yllätyksellistä, mielikuvituskirjallisuutta parhaimmillaan, toisiin todellisuuksiin vievää. Minä olen lukijana säilyttänyt lapsenmieleni, joka heittäytyy uuteen leikkiin vailla ennakkoluuloja ja käsityksiä.
Rakastan sitä, kun kirja yllättää, osaa olla ennalta arvaamaton ja jotain muuta kuin ne sata muuta kirjaa, jotka juuri luin.
Silti, en ole missään vaiheessa halunnut johdattaa lukijoita väärille poluille. Jos kirjan takakansi antaa ymmärtää jotain ja sisältö ei sitä vastaakaan, on tiedotus mennyt pieleen. Lukijan mielikuvia saattavat toki muovata muutkin, ulkopuoliset seikat, kuten muoti, populaarikulttuuri ja lukijan omat lukutottumukset.
Lukijoitteni kommettien ja arvioiden perusteella moni on ollut erään televisiossa pyörineen historiallisen fantasiasarjan "saastuttama", jos saan olla hieman röyhkeä ilmaisussa. He ovat luulleet, että
Kun kuulet laulun varjojen saattaisi muistuttaa hieman tätä sarjaa, joka on sovitettu erään rakastetun/vihatun kirjasarjan pohjalta. Nimphhhhhh. Osa on pyytänyt kirjastosta luettavaksi jotain samanlaista kuin tämän erään sarjan kirjat. Ehkä pahin virheeni oli sijoittaa tarinani osittain 1700-luvulle. Se on mielestäni ainut yhteneväisyys tämän erään kirjasarjan teosten ja omani välillä. Ai niin, onhan siellä se kivirinki, mutta niin on monessa muussakin kirjassa, kuten nyt vaikka Siri Pettersenin
Odininlapsi'ssa ja kukaan ei ole verrannut kirjaani tähän norjalaiseen menestystarinaan. Miksi?
Yhteneväisyyksiä yleensä löytää helpommin kuin eroavaisuuksia, niin toimii ihmisen mieli. Asioiden on sovittava muotteihinsa.
Kirjailijalla itsellään on hyvin vähän osaa tai arpaa lukijoiden odotusten suhteen. Ne muodostuvat kuin aamukaste nurmikolle sen mukaan kuinka kylmää yöllä oli ja oliko ilmassa paljon kosteutta. Voiko siitä syyttää ruohoa?
Olen pahoillani, hyvät lukijat, mutta minun on luvattava, että jatkossakaan en tule kiinnittämään huomiota kenenkään mahdollisiin odotuksiin tai mielikuviin. Toivotan teille kaikille yllättäviä ja mieltä ylentäviä lukukokemuksia uusien kirjojen parissa. Olkaa rohkeita ja tarttukaa kirjaan ilman ennakkoluuloja.
