Luettu: Aistienvartija, Väki #2, Elina Rouhiainen, 2018

Lähde: kirjaesittely Tammen sivuilla

Julkaistu: Tammi, 09/2018
Sarja: Väki
Kategoria: Lapset ja nuoret, nuorten romaanit
Sivumäärä: 411 (kovakantinen)


No niin, vihdoin Aistienvartija lensi käsiini. Väki-sarjan toinen osa olikin odotettu. Hypetin Muistojenlukijaa, sarjan ensimmäistä osaa, vuosi sitten siihen malliin, että hampaita kiristellen estin itseäni tviittaamasta Rouhiaiselle, että vauhtia hemmetti jatkon kanssa.

Millaiset on fiilikseni nyt heti kirjan luettuani? Aaargh, kahtiajakoiset, on myönnettävä. Odotukset olivat niin Everestin huipulla, enkä tarkoita, etteikö Aistienvartija olisi niihin yltänyt, ei. Se huitaisi ne sivuun ja sinkautti tilalle jotain muuta.

Tämä on Bollywoodin kirja. Saimme seurata Muistojelukijassa tarinaa enimmäkseen Kiurun näkökulmasta. Nyt meidät johdattaa Riian pimeille kujille, katolilaisen tyttökoulun bileisiin, road tripille Euroopan halki ja ennen muuta kipuilevan nuoren ihmisen maailmantuskaan sarjan ehkä mielenkiintoisin henkilöhahmo. Bollywood on kiehtova tyyppi, eikä vain kaiken hänen erilaisuutensa tähden (intialaistaustainen gengerqueer). Hänen voimansa on aistituntemukset. Bollywood voi tuottaa kipua tai viedä sen pois. Hän on myös melko tarkka lukemaan ihmisiä, vaikka heteroiden hölmöilyistä hän ei paljoakaan ymmärrä. Bollywood on räväkkä, rakastettava, herkkä ja samalla järkähtämätön. Häneen voi luottaa, vaikka sitä Bollywood ei itse myöntäisikään.

Bollywood kärsii myös vakavanlaatuisesta maailmantuskasta, jota hän monen muun maailmantuskaisen tavoin syytää blogiinsa säännöllisesti (säännöllisemmin kuin minä, ainakin). Näissä hetkittäin paasaukseksi yltyvissä kohdissa Aistienvartija kärsii raskaudesta, jota en siltä odottanut. On kuin Rouhiainen olisi kirjoittanut kokonaan uuden aloitusosan uudelle sarjalle. Jokin yhtenäisyydessä on menetetty, kun tarinan pääkertojaa on vaihdettu. Se on valinta. Aistienvartijasta puuttuu se tietty viihteellisyys, joka on tähän asti ollut Rouhiaisen kirjoille yhtenäinen elementti.

Rouhiainen esittelee lukijalle ankean villin Pohjois-Irlantilaisen kaupungin, joka on jaettu muurilla kahtia. Olen vieraillut Portadownissa ja Aistienvartijan kuvaus täsmää todellisuuden kanssa. Yhteiskunnalliset eripurat katolilaisten ja protestanttien välillä luovat miljöön, jossa tarinan teemat istuvat nätissä rivissä. Vaikka varsinaisesta sodasta on päästy eroon, luo erilaisuus ja eriarvoisuus yhä skismoja ryhmien välille. Rouhiaisen analyysi ja vertaukset ovat teräviä. Hän herättelee kysymyksiä: Onko rauha pysyvää? Voiko terrorismi vain lakata? Miksi nuoremmat sukupolvet herättävät henkiin entisten kuoppaamat aatteet?

Tämä kaikki oli antoisaa luettavaa. Entäs sitten Kiuru ja Dai? Holy Jesus! No se selviää, mutta heidän draamansa ei ole enää tarinan keskiössä. He ovat osa suurempaa kokonaisuutta, rinkiä. Aistienvartijassa Dain isoveljen, Nelun, johtama rinki herää varsinaisesti henkiin. Olisin kaivannut hieman enemmän spefiä peliin; vaikkakin se mitä Rouhiainen tekee Children of Bodomin laulajalle Aleksi Laiholle kirjassa, onkin aika himmeetä. Ringin periviholliset, Väki, luuraa ja kyylää aina vaan, Punaisen johdolla. Heistä saamme tietää hieman enemmän, kuten mieroistakin. Olisin mielelläni vaan lukenut vielä enemmän.

En tiedä onko tämä ongelma, mutta mielessäni kiiluu koko ajan sana : keskitie. En osaa sanoa missä tarinan keskitie kulkee. Se tuntuu luikertavan yhteiskuntakriittisen, herkän romantiikan, hieman anglosaksisen ya-hengen ja jonkin muun välimaastossa. Ehkä kirjan toinen lukukerta tuo lisää valoa pimeään.

Aistienvartijassa on hirmuisen paljon ihastuttavia kohtauksia, riipivää kipuilua ja kysymyksiä herättäviä huomioita. Se on loistava sellaisenaan. En vain osaa sijoittaa sitä mihinkään lokeroon ja hyvä niin, luulen että Bollywood hyväksyisi. Saan taas odottaa vuoden jatkoa. Tällä kertaa saatan jopa häiriköidä Rouhiaisen twitter-tiliä, no promises. Suosittelen Väki-sarjaa kaikenikäisille nuortenkirjojen ystäville.

Bretagne on Ranskan Irlanti

Tandemilla Belle-Ile-en-Mer'iä ympäri

Atlantin mainingit paiskautuvat kullanhohtoiseen graniittiin. Smaragdinvihreiden vesien hellimillä hiekkarannoilla surffaajat, loikoilijat ja muut rantaoliot käyskentelevät luontaisessa elementissään. Kirkuvat lokit etsivät fruit de merejä leväriekaleiden ja simpukoiden seasta. Pikkukylien ajattomilla kujilla siniset horteansiat hohtavat sävysävyyn valkokalkittujen talojen ikkunaluukkujen ja taivaan kanssa. Crêperien avoimesta ovesta pöllähtää paistuvan ohukaisen ja suolaisenmakean caramel au beurre salén tuoksut, jotka sekoittuvat merituuleen. Viereisellä pellolla jököttävät ojossa esi-isien jättämät kiviset terveiset, menhirit.

Degemer mat! Tervetuloa Bretagneen, Gallian luoteiskolkkaan.

Bretagne on kaksikielinen alue, jolla mummut ja papparaiset haastavat yhä bretoniksi. Nykybretoni juontaa juurensa kelttien aikanaan puhumista kielistä, kuten myös seudun muu kulttuurihistoriallinen perintö. Kylien nimet on tienviitoissa kirjoitettu kahdella kielellä. Näin Erdeven taipuu An Erdeveniksi tai Plouharnel Plarneliksi tai Quiberon Kibereniksi.

Atlantti.

Maailmassa on tämä yksi paikka, missä hyräilen aaltojen kanssa samaa laulua purjeveneistä, lokeista ja sinisen eri sävyistä. Rantapinedat tuoksuvat pihkalle ja kuivalle metsälle, hieman kuin Suomessa kesäkuumilla. Satamissa tuuli ulisee mastojen vanteissa ja natisuttaa kiinnitysköysiä. Marinassa valmistaudutaan regattaan. Vanhan majakan viereen rakennetaan uutta telakkaa. Liikennevaloissa odottaa rivi koululaisia surffilaudat kainalossa. Meri on kaikkialla läsnä.

Turistin näkökulmasta Bretagne on täydellinen. Ei yhtä kaukana kuin etelä. Tiet ovat tullittomat. Rauhallisia rantapoukamia löytyy, kun etsii. Kaikenlaista aktiviteettia on tarjolla niin urheilun kuin kulttuurinkin puolesta. Ja kaikki on lyhyen välimatkan päässä. Pariisikin on riittävän lähellä tai kaukana. Ilmasto on ehkä ainut kompastuskivi. Bretagnelaiset itse sanovat, että Bretagnessa paistaa aina aurinko. Luulen, että he ovat juoneet liikaa hydromeliä, eivätkä aina huomaa kun Atlantilta purjehtiva matalapaine iskee päälle.

Kummalta puolelta tämä nyt sitten ajetaan?

Mielestäni Bretagne on vähintään yhtä herttainen ja autenttinen, jos ei enemmänkin, kuin Provence, Camarque tai Savoie. Ja sieltäkin löytyy omat alue-eronsa. Finistère on se kärki, mihin sadepilvi ensin osuu. Côtes d'Armor pohjoisrannikolla ylpeilee hienolta kuulostavilla kaupunginnimillä kuten Dinan, Perros-Guirec ja Saint-Brieuc. Ille-et-Vilaine on tasaista seutua minkä keskellä sijaitsee Rennes ja sen kautta on aina ajettava, jos matkaa etelärannikon Morbihaniin.

Morbihan sulkee sisälleen 115 km2 suuren Golfe du Morbihanin. Se on kuin pieni sisämeri, jota täplittää 42 saarta. Saarista vain kaksi ovat yleisessä käytössä ja niihin pääsee ajamaan vesibussilla. Muut saaret kuuluvat vesibussin kipparin turistiopastuksen mukaan edesmenneille elokuvaohjaajille ja näyttelijöille. Ranskassa saari voi olla yksityinen, mutta rannat ovat aina yleisessä käytössä, ellei niitä 'vuokraa' omaan yksityiseen käyttöönsä valtiolta joka vuosi uusittavalla luvalla. Samaan hengenvetoon urhea kapteenimme pyysi kaikkia katsomaan vasemmalle kohti pientä luotoa, jonka kärjessä näimme maailman ainoan kaksois-menhir-ringin. Toinen oli rannalla ja toinen vedenpinnan alla.

Ile-aux-Moines on lahden kahdesta yleisestä saaresta toinen, se suurempi. Tapasimme saarella osteriviljelijäperheen. Isoäiti piti osteribaaria ja kertoili meille bisneksistään samalla kun hänen miehensä ja poikansa lajittelivat merenherkkuja viereisessä hangaarissa. Aurinko heitti kultahippujaan meren ylle, purjeveneiden valkeat kolmiot lipuivat verkkaiseen tahtiin saarten välissä ja sitruunamehulla maustettu osterinklöntti valui kurkusta alas. Hieman valkkaria päälle.

Ostereita voi maistella kuusi tai kaksitoista kerrallaan.
 Kuusi tarkoittaa, että olet päässyt niiden makuun,
 mutta master-luokan maistelijat vetävät lautasensa tyhjäksi
 sopivien schluuurps-äänten säestäminä alta viiden minuutin.

Jatkamme maantieteellisen rannikkotermistön parissa. Golfe vaihtuu prêsque-îleen, eli melkein saareen. Quiberonin niemimaa on kapean hiekkakankaan mantereeseen yhdistävä saari, jolla on oma mikroilmasto. Siellä paistaa aina aurinko (ihan oikeastikin), kun mantereelle kertyy pilviä. Quiberonin Côte Sauvage on nimensä veroinen rantakaistale meren hurjuutta, jyrkännettä ja tyskyjä. Golfe du Morbihanin puoleiselta rannalta löytyy Bretagnen suloisimmat pikkukylät pikkukalastajasatamineen. Niemen kärjessä rantaviivaan rakennettu Port Maria vetää puoleensa puudelimummoja bulevardillaan tahi Quiberonin etelä puolella sijaitsevalle Belle-Ile'lle suuntaavia reissaajia.

Hyppäämme taas lauttaan. Matkaa on vain kolme varttia. Ja hops olemme toisella aikakaudella. Belle-Ile-en-Mer on kaunis, hieman villi, mutta ennen muuta ihastuttava. Lautta saapuu Le Palais'iin, ihan kylän keskustaan, kannelta voisi hypätä suoraan rantakahvilaan, tai tandemin selkään. Kylässä on useampi pyöränvuokrauspulju. Menopeli kannattaa varata netitse heinä- elokuussa. Belle-Ile on hieman mäkinen, mikä kannattaa ottaa huomioon. Suosittelen tandemia vain hulluille tai  pariskunnille, jotka kaipaavat konkreettista ratkaisuterapiaa kommunikointiongelmiinsa.

Poukamissa veden väri tuo mieleen Karibian. Veden lämpö on juttu erikseen.

Le Palaisista tie mutkittelee ylös tasaisemmille poluille, joita pitkin voi päivän aikana kiertää joko koko pohjois- tai eteläosan saarta. Valitsimme pohjoisen kierroksen, joka kulkee Sauzonin värikylläisistä julkisivuista tunnetun postikorttikylän, Pointe de Poulains'in majakan, Apothécairerien luolan ja Donnantin surffausbiitsin kautta. Pyöräilyreitit ovat turvallisia. Saarella ei ole kovinkaan paljoa asutusta kyliä lukuunottamatta. Eikä kyläläisillä kaiketi ole montaakaan syytä ajella saarta ristiin rastiin. Muutama traktori, kana ja turistibussi tuli vastaan. Kaikkialla vallitsee Ranskassa harvoin havaittava seesteisyys, pellon ja valtameren välissä. Ja menhiireitä sinne tänne riputeltuna.

Donnantin rannasta mainitsen, että se on varmasti koko Bretagnen paras spotti surffaukseen. Kevyelläkin kelillä aallot nousevat korkeiksi rantaa reunustavien keilamaisten kallioiden ansiosta. Aallot ovat Atlantin maininkia, mutta sekaan mahtuu aina silloin tällöin kolmen rypäs oikeaa surffiaaltoa. Rannalla toimii koulu, joka myös vuokraa välineitä kaikenlaisista laudoista bodysurffeihin. Kokeilin ensimmäistä kertaa elämässäni bodyä ja heti möin sieluni. Mikään ei vastaa sitä fiilistä, kun aalto tempaisee mukaansa. Jihuu! Minun on pakko erityismainita, että ilman perillisen opetusta olisi jäänyt tämä homma kokeilematta. Joskus vanhan on vain uskallettava.

Donnantin ranta, Belle-Ile

Hieman katselimme kiinteistövälitysfirmojen ilmoituksia. Quiberonilla asuu hirveän paljon eläkeläisiä (ainakin kesäisin). Asuntojen hinnat vaihtelevat koon ja sijainnin mukaan 110 000 rahasta puoleentoista miljoonaan. Kaikkea on. Mutta viitsikö paikalla asua koko vuotta? Talvella seutu on varmasti yhtä ankeaa kuin mikä tahansa muu kolkka Ranskaa. Kesämökki sen sijaan voisi olla hyvä idea. Kämpingit vuokraavat plänttejä, joille voi ajaa glamping-tason mobil-homen. Semmoinen ei vaadi paljoa huoltoa. Sen voi myydä, jos kyllästyy. Tai siirtää muualle. Katsotaan...

Toivottavasti viihdyitte pienellä Bretagnen tourella. Suosittelen seutua kaikille merta rakastaville. 

Kesäluetut, kesävaietut

#amediting

Miksi, miksi, miksi* tunnen yhä huonoa omaatuntoa joka kerta kun ajattelen kirjabloggaamista. Olen kyllä lukenut, mutta en ole jaksanut kirjoittaa lukemastani koko kesänä. Todella turhauttavaa! Haluaisin, oi niin paljon, mutta. Tälle tunteelle on varmasti sana saksaksi. Sellainen jossa on vähintään viisi sihahtavaa zetaa.

"Nous sommes des personnes de devoir", sanoi puolisoni. Olemme tunnollisia ihmisiä. Puhuimme kyllä jostakin muusta kuin kirjabloggaamisesta, mutta tuo devoir on jotain mikä kuvaa niin paljon sitä mahdottoman suurta kiitollisuutta, jota tunnen joka kerta kun saan kirjan luettua ja mielessäni viriää liuta lauseita, joilla teosta ylistää. Tuntuuko teistä samalta?

Olen viime kuukaudet ollut ainoastaan vastaanottajan roolissa. Vilkaisu Goodreadsin puolelle vahvistaa tämän: 14 kirjaa kesä-heinä-elokuussa. Hieman yli kirja per viikko + ne, jotka roikkuvat kesken.

Kesken on myös editointi, editointi ja editointi (kolme käsikirjoitusta). Haluaisin saada työn loppuun, koska vasta sitten voin hengittää taas hieman. Käsikirjoitukseni ovat eri mieltä aikataulusta. Ne eivät piittaa tuon taivaallistakaan kitinöistäni. Joka hiontakerralla huomaan niin paljon uutta korjattavaa, saan niin monta uutta ideaa ja ennen muuta pelkään, ettei tämä(kään) kelpaa. Olen työmaa, joka pitkittyy pitkittymästä päästyään. Olen noidankehässä. Tavoittelen tavoittelematonta, ikuisesti.

No niin, lakataanpas taas liioittelemasta. Kyllä ne valmistuvat. Hengitä hyvä ihminen.
Minulla on musta vyö itsepersuaasiossa.
(onko tämä suomea?)
(kuulostaapa pervolta)
(tämän haluan hautakiveeni)

Palataan kirjoihin, joista en ole blogannut. Olen lukenut hyviä, erinomaisia, niin äärettömän ravistelevia, että sanat tekevät sieluun klommoja ja myös blaah kirjoja. Eniten olen lukenut YA-kirjallisuutta, mutta myös paljon historiallisia romaaneja. Kaksi tiiliskivellistä on roikkunut puhelimessani koko kesän. Ne vain jatkuvat, jatkuvat ja jatkuvat.

Olen miettinyt bloggaamista, vaikka en ole siihen itse kyennyt. Kun ihastun, usein ostan kirjailijan koko tuotannon samaan syssykkään. Luen kaiken putkeen ja kärvistelen, kun seuraava opus ilmestyy vasta saamari tammikuussa! Suuressa lukumaratonissani lueskelen blogeista mitä muut ovat ajatelleet. Kirjallisuushan on ennen muuta kommunikointia. Usein huomaan olevani hyvinkin eri mieltä toisten lukijoiden kanssa, mikä on aina hieman ravistelevaa. Sitä hieman epäilee itseään ja omia lukutottumuksiaan, makujaan ja mieltymyksiään. Kysyy, että olenko jotenkin helppo, kun en tuosta huomannut motkottaa. Joskus vähän suutun, kun joku sörkkäisee ihailemaani kirjaa sanaisella kaksihaaraisellaan.

Kirjallisuus voi aiheuttaa suuria tuntemuksia.

Se mikä häiritsee eniten toisten bloggauksia lukiessa, on tunne siitä, että alan epäilemään omaa ihastumistani. Siirryn päänsisäisestä kirjaelämyksestä jaettuun kokemukseen. Muiden sanat muokkaavat omiani. Myönnänkin yllättäen, että hitto ei tämä kirja olekaan täydellinen. Rakastumiseni siirtyy lämpimään vuoropuheluun. Olen takinkääntäjä. Tärkeintä on olla tietoinen tästä usein täysin tiedostomattomasta tavasta reagoida toisten mielipiteisiin.

No tämä nyt ei ole mikään Lähi-Idän kriisi. Ja se ei ole ennenkään estänyt minua kirjoittamasta täysin yli äyräiden pursuilevia rakkaus-bloggauksia kirjoista. Siirtynen tähän syksymmällä, kun onnistun taas hengittämään keuhkoilla.

Toistaiseksi vain luen, koska happi. Kaikki muu on turhaa.


-----------------

* kiitos André Aciman Eliosta

Ulko-ohja ja muita seikkoja ranskalaisesta hevostelusta

Malice Dick

Viimeisestä kerrasta oli vierähtänyt vuosia. Siinä välissä olin opiskellut, tullut ja jäänyt Ranskaan, etsinyt töitä, perustanut perheen, tehnyt töitä. Kuitenkin, kun nousin satulaan vuosien tauon jälkeen, tajusin oitis ranskalaisen ratsastuksenopettajan puheista (moitteista), että Ranskassa ei ratsasteta ihan samalla tapaa kuin mitä olin Suomessa oppinut.

Suurin ero liittyi käsiini. Ne eivät liikkuneet niin kuin ranskalainen opettaja olisi halunnut. Hän huusi minulle "Rêne d'ouverture!" (suom. avaava ohjas) tai "Noublie pas la rêne extérieure!!!" (suom. älä unohda ulko-ohjaa) ja mietin mistä ihmeestä  nainen vaahtosi. Ajan saatossa minulle selvisi ranskalaisen ratsastuksen termistö, mutta myös uudet liikeradat. Aloin käyttämään käsiäni dynaamisemmin. Ranskalaiset puhuvat käsillään ja he myös ratsastavat paljon enemmän kädet sivulle, ylös, alas, sinne sun tänne hevosta ohjaten. Tämä ei estä kuitenkaan käden pehmeyttä tai hevosen kaulan ja pään liikkeiden mukailemista. Käsiä vain käytetään eri tavalla. En usko, että tätä voi ymmärtää, ellei ole harrastanut ratsastusta sekä Suomessa että muualla.

Suomessa olin omaksunut vähäeleisen käsien asennon ja ohjainten pidon. Nyt viisitoista vuotta myöhemmin, en osaisi ratsastaa enää suomalaisittain kädet visusti eleettöminä. Sen sijaan, en ole luopunut puolipidätteistä, joista yksikään minua ohjannut ranskalainen ratsastuksenopettaja ei ole maininnut halaistua sanaa. Se ei tarkoita, etteikö tuo perin näppärä keino ilmoittaa hevoselle, että pian siltä pyydetään jotakin (varsinaisten apujen muodossa), ei olisi tuttu Ranskassakin. Ehkä se opetetaan täällä myöhemmin.

Ranskalaisen kouluratsastuksen korkein muoto syntyi vuosisatoja sitten, kun hevosia koulutettiin sotaratsuiksi. Suomeen kouluratsastuksen toivat saksalaiset upseerit. Kulttuuriero näiden kahden välillä on melkoinen. Se näkyy asennoissa ja asenteissa. Olen tyytyväinen, että olen saanut oppia kahden eri koulukunnan osaajilta - ja päätynyt soveltamaan oppimaani omalla tavallani.
Kaikista hienointa oli kuulla ranskalaiselta lännenratsastuksen opettajalta, että asentoni oli täysin mukiin menevä, ja että sain hevoseni liikkumaan elegantisti.

Minulta on usein kysytty tasoani ratsastajana - ei mitenkään epäystävällisesti. Ranskassa ei ole epäystävällistä kysellä kaikenlaista. Vastaan aina, että kehittymisen varaa riittää loppuelämäksi. Se saa ranskalaiset hymyilemään, koska vaatimattomuus ei ole hyve täällä päin. Lisään sitten, että arvelen tasoni vastaavan jotain ranskalaisen tasoluokituksen 4:n ja 5:n välimaastoa. Ranskalainen ratsastuksen oppilas käy joka kevät läpi tasokokeen. Perusratsastuksen tasot alkavat numerosta yksi, tai paremminkin Galop 1 ja jatkuvat aina seitsemään. Lisäksi on olemassa viisi erikoisluokitusta, kuten esimerkiksi lännenratsastukselle tai kärryajolle. Periaatteessa hyvä oppilas voi omaksua seitsemässä vuodessa kaiken oleellisen.

Taso-opinnot jaetaan hevosteoriaan, hevosenhoitoon ja itse ratsastukseen. Päätin olla suorittamatta tasokokeita Ranskassa, koska minulla ei yksinkertaisesti ole aikaa päntätä hevosen luurangon luiden nimiä ranskaksi.

Perstuntumani on sen suuntainen, että Suomessa ratsastuskouluissa painotetaan ainakin alkuvuosina enemmän kouluratsastusta. Esteitäkin hypätään, mutta vähemmän kuin Ranskassa. Tosin, löytyy täältäkin koulupainotteisia talleja. Itse asiassa Ranskassa voi opiskella ihan kaikkea mahdollista hevosiin liittyvää huippuopettajien opastuksella.

Tämä näkyy erityisen hyvin hevoseni täyshoitotallin asiakkaiden (ihmisoletettujen) osaamisen kirjossa. Kuten jo kerroin talliltamme löytyy lännenratsastaja (on ihanaa kuulla tallinkäytävällä kannusten kilinää), mutta myös angloarabien kasvattaja, hevosfysioterapeutti, ihan tavis teiniheppahullu (ei minä), kilpakouluratsastaja, maastoratsastusopas ja vammaisratsastusexpertti. Olen itse asiassa ainut asiakas, jolla ei ole minkäänlaista hevosalan erityisosaamista.

En ole koskaan omistanut hevosta Suomessa, joten en voi mitenkään verrata talli-ilmapiirejä näiden kahden maan välillä. Sen lisäksi, niin hevoset kuin ihmisetkin ovat erilaisia joka tallilla, oli se sitten missä maassa tahansa. Osaan vain kertoa millaista meidän tallilla tällä hetkellä on. Meno on melko rentoa. Tallissa on sääntönsä, joita kaikki suurin piirtein noudattavat. Tallinoveen on naulattu kyltti, jossa pyydetään ystävällisesti sulkemaan ovet illalla ja keräämään omat paskat kentältä.

Tallinomistaja Sophie pitää yllä rentoa, hymyilevää ja hevosrakasta ilmapiiriä. Hän on myös urhein tallinomistaja, jonka tunnen. Koskaan en ole nähnyt ketään yhtä lailla uurastamassa hevosten hyvinvoinnin ja tallin ja talliympäristön siisteyden, turvallisuuden ja käytännöllisyyden puolesta. Hän on sankarini ja sanon  sen hänelle aina kun tapaamme. Sophie ei ole tottunut kehuihin, mutta olemme tunteneet toisemme nyt vuoden ja luulen hänen hiljalleen lämmenneen tavalleni mainita, kun asiat on hyvin tehty.

Kaikki asiakkaat eivät ilmeisesti tee näin. Ranskalainen motkottaa hyvin herkästi ja suorasukaisesti. Tämä liittyy paikalliseen käsitykseen puoliensa pitämisestä. Se on ihan oiva taito. Suomalaisilla on paljon oppimista sen suhteen. Toisinaan ranskalaiset toki vetävät täysin överit ja synnyttävät paskamyrskyn kadonneen riimuköyden takia. Ja kun se lopulta löytyy tavaransa kadottaneen omasta varustelaatikosta, myrsky tyyntyy yhtä nopeasti kuin alkoi.

Tapanani on kertoa suoraan, ja vain ja ainoastaan, Sophielle, jos minulla on jotain huomautettavaa hevoseni hoidosta. Yritän toimia diplomaattisesti, sillä jo pelkästään ulkomaalaisena takaraivossani on maalitaulu. Hevoseni voi sen ikään nähden todella hyvin. Siitä pidetään hyvää huolta. Olen pyytänyt Sophieta kertomaan minulle, jos hänellä on jotain vinkkejä (huomautettavaa) Malicen suhteen. Viime aikoina olemme pohtineet paljon tulevaa talvea ja tallin pölyisyyttä. Malice alkoi yskimään viime talvena. Edellisessä tallissa hevoseni asusti ulkoboxissa, mikä oli Malicelle varmasti paras mahdollinen ratkaisu. Valitettavasti talli lakkautti toimintansa ja en löytänyt toista samanlaista ratkaisua. Sophie investoi heinien höyryttämiskoneeseen. Hän aikoo höyryttää heinärullat ennen kuin ne varastoidaan. Sen pitäisi vähentää heinäpölyä.

Lopputalvesta yksi pihatossa asustava poni laihtui yllätysnopeasti ja sen omistaja vetäisi hernepalot nenäänsä, kun Sophie ei palmusunnuntaina vastannut hänen soittopyyntöihinsä. Seuraavana keskiviikkona poni oli jo kärrätty toiselle tallille. Asiaa puitiin tallinkäytävillä viikkoja. Sophie oli hyvin pahoillaan, mutta myös hän oli pettynyt. Ponin omistaja oli epäillyt, ettei hänen poninsa ollut saanut riittävästi heinää. Syitä ponin nopeaan (ihan muutamassa päivässä) laitumiseen saattoi olla monta, mutta ei välttämättä pelkästään ruokinta.

Ranskassa on hevosihmisiä joka lähtöön, ihan kuin Suomessakin.

Normandia palaa - Suomi sulaa

Maximus le chill cat

Näin keskellä kuumaa kesää mietin kaksi sekuntia mistä kirjoittaa. Aiheitahan riittää. Voisin kertoa, mitä mieltä ranskalaiset ovat Trumputin tapaamisesta (ei heitä kiinnosta tippaakaan. Ranska on maailmanmestari ja se on ainut hyväksyttävä puheenaihe tässä maassa seuraavat kaksikymmentä vuotta).

Kertoisinko kirjallisuuskritiikistä, joka pöyristyttää. Naah, jätetään se syksyyn. Nyt on oikeasti muutenkin jo tukalaa (mutta hyvät Perseidit sentään: kirjailija saa pyrkiä tekstissään mahdollisimman tarkasti ajankuvaan sopivaan kielenkäyttöön kirjoittaessaan historiallista romaania). 

Katsellaan hetki yo. kuvaa Maxousta.

Noin. Heti tuli parempi mieli.

Viimeksi täällä oli yhtä kuuma, yhtä pitkään, vuonna 2003. Viisitoista vuotta sitten. Ostin silloin tuulettimen ja kuluttajatyytyväisenä totean, että sama vempain on minulla yhä käytössä. Sille ei ole ollut paljoa käyttöä, koska Normandia, ja luultavammin härveli sen tähden pyöriikin vielä. Se, että vehreydestään ja loppumattomasta sateestaan tunnetussa Ranskan kolkassa kärsitään kuumasta (eilen +34 astetta) ja pitkään kestäneestä kuivuudesta (vehreä on nyt enemmänkin karrelle palanutta keltaisuutta), ei ole kuitenkaan ihan erikoista. Sellaista sattuu. Säät menee silleen.

Satuin viettämään lomia kotopuolessa. Siellä oli niin kuuma, että lämpöpumppu oli laitettava toimimaan ilmastointina. Enpä muista, olenko koskaan, edes kakarana, kokenut vastaavia ja yhtä pitkäkestoisia helteitä Helsingissä. Olihan se tietenkin ihastuttavaa, kun saatettiin istua vaikka koko yö pihalla vilustumatta. Silti se ei tuntunut ihan todelliselta, vaikka totisinta totta kuumuusaalto olikin.

Samaa pohdin eilen illalla seistessäni perillisen ikkunassa. Kuuma tuuli puhalsi pellon yli ja hetken eksyin muistoon keskelle valtamerta, jolla olin viimeksi tuntenut ilman hyväilevän ihoa kuun loisteessa. Silloin purjehdin lähellä päiväntasaajaa kahta viikkoa ennen jouluaattoa. Talomme sijaitsee tuon samaisen valtameren ilmastollisessa vaikutuspiirissä, mutta 49:llä leveysasteella. E p ä t o d e l l i s t a.

Ja jokin tässä mättää. Pahasti.

Sää on sekaisin. Mene kotiin sää!

Phuuh. Kuumuutta. Phuuh. Ilmastoa. Kun sanotaan, että ennen oli asiat paremmin, saan näppylöitä, koska monen asian kannalta se ei päde ollenkaan. Kun olin rimppakinttu kakara ja kirmasin kotometsän poluilla kesähelteellä mehu ja leivät repussa parhaan kaverini kanssa, asiat olivat paremmin, ainakin sään ja planeetan kannalta. Taisi olla minun sukupolveni tehtävä pelastaa metsät, sinivalaat ja estää otsonikato. Hiljaa on menty askel eteen ja kolme taakse. Sademetsiä uhkaa yhä maatalous. Valaita on vielä nähty, mutta vain koska ne ovat olleet pyydystäjiään ovelampia. Otsonireiästä ei enää puhuta, mutta sen on korvannut uusi muovimanner, joka peittää kohta puolet maailmasta.

Hitto kun harmittaa. Minun sukupolveni on tyrinyt planeetan pelastamisen. Perintönä annan lapselleni roskaa, roskaa, roskaa. Aina vain lisää tavaraa, kulutettavaa, apparaattia ja kivaa krääsää suoraan riistoteollisuuden verovapaista alelaareista.

Tässä katsahdamme uudelleen hetkeksi Maximusta.

Hengitellään, jos ilmaa riittää.

 

Hevoskirja (kirjallisuusblaablaata)

Malice le cheval

Minä editoin (eli en - tyst shhhh!).

Halusin vain kertoa lyhyesti, että kirjoitin käsikirjoituksen heppakirjalle. Olen heppahullu ja kirjoitan, eli why not. Heppakirjat ovat ihania. Elin niiden kautta omaa heppahulluuttani lapsena ja nuorena, kun muuhun ei ollut varaa. Luinkin kaiken hevosiin liittyvän.

Heppakirjat ovat lanu-kirjallisuutta hevoshulluille. Vanhemmatkin hevostelijat voivat toki niitä lukea, kuten YA:ta. Pääpaino lukijan kannalta heilahtaa aina hevoseen. Kirjan miljöö on yleensä ratsastuskoulu, mutta voi olla muukin hevostäytteinen paikka, kuten ravirata. Päähenkilönä seikkailee useimmiten 13-17 vuotias tyttö, joka rakastaa ennen muuta hevosia, mutta saattaa myös ihastua poikaan. Tallilla tapahtuu kaikenlaista hevosvarkauksista tulipaloihin. On paljon iloa rakkaasta harrastuksesta, mutta myös kateutta, surua ja muita suuria tunteita.

Suomessa kirjoitetaan verrattain vähän heppakirjoja. Joitakin vuodessa tai parissa. Jokainen hevoshullu on lukenut Merja Jalon Nummelan ponitalli -sarjaa, joka kasvaa yhä. Uusimpia tulokkaita ovat Anna-Riikka Sairio, Pia Hagmar ja Tiina Tanskanen. Ulkomailtakin tuodaan ja käännetään paljon. Heppakirjasarjat venyvätkin helposti yli kymmeneen osaan. Lukijat ovat uskollisia rakastamilleen kirjoille ja kasvavat niiden kanssa samaan tapaan kuin tyttökirjojen parissa.

Hevoskirjat ovat ehkä hieman liian tyttökeskeisiä. Ne ovat usein naisten kirjoittamia. Missään ei tietenkään ole kirjoitettu kiveen sääntöä, että hevoskirjat ovat vain yhtä sukupuolta varten. Jokainen heppahullu on myös lukenut Walter Farleyn Mustan Orhin, jossa seikkailee Alec Ramsay. Tarina pojasta ja villistä mustasta orista on klassikko.

Sijoitin oman heppatarinani Suomeen lyhyen pohdinnan tuloksena. Se voisi sijoittua mihin vain, mutta suomalaiset tykkäävät lukea kotimaahan sijoittuvia stooreja. Päähenkilöni on tyttö, koska kirjoitan mieluiten vahvoja naispäähenkilöitä. Pojat ja muun sukupuoliset voivat olla vahvoja, mutta mieluummin luon heistä moniulotteisia ja inhimillisiä. Kirjallisuudella on tehtävänsä. Se luo uutta maailmaa ja uusia tapoja nähdä ja kokea maailmaa.

Tarinassani on paljon hevosia, tietenkin. Myös eläimet ovat omia henkilöhahmojansa ja niillä on omat tehtävänsä ja roolinsa. Kaadoin tarinaan elämänkokemusta hevosmaailmasta, tarinan tarpeisiin muokattuja muistoja, hajuja ja ääniä. Ilman hevosia tätä tarinaa ei olisi syntynyt, ei ilman kuumia kesäpäiviä maastopoluilla, hermoja kiristäviä hetkiä kisa-areenalla, betadiinintäyteisiä haavanpuhdistusoperaatioita, nauruja nuotiolla leiripäivän kääntyessä iltaan. Hevostelu on elämäntapa ja olen yrittänyt tuoda sitä mahdollisimman paljon tarinaan, sen miljööseen ja henkilöhahmojen ajatusmaailmoihin.

Taisin myös kirjoittaa tähän tarinaan seksiä. Aika paljonkin. Hmmmmmpppprhhhh. Kerronko lisää vai meneekö noloksi? Kaikkialla sanotaan, että ei pidä nolostella ja seksiä tuuppaa joka tapauksessa joka puolelta. Niiinmph. Kohdeylöisöni tälle tarinalle on ehdottomasti sama kuin YA:lle eli nuorille aikuisille. Ei niinkään lapsille. En tiedä vielä miten tämä juttu otetaan kustantamoissa vastaan. Ehkä sieltä vastataan tiukasti, thanks but no thanks. Tai sitten innostutaan uudesta lajivaltauksesta: heppa-ya. We shall  see.

Mitä?

Tämähän on lyhyt. Te ette pitkää ole nähneetkään, kuulkaas.

Kiltit ja muut kummajaiset (yhden onnettomuuden tarina)

Susipuiston hukka (pohdittavaksi: miten tämä liittyy tekstiin?)

Oli jo puolipäivä ja puolitoista tuntia autoilua takana. Minulla oli hirveä kahvinhimo ja alkava päänsärky. Ne kaiketi liittyivät toisiinsa. Houlgate ja Dives sur Mer kylpivät lauantaipäivän leppoisassa usvassa. Ajoimme puolison ja perillisen kanssa kohti pikaravintolaa, kun edellämme ajavat autot kolaroivat. Puoliso on onneksi nopea reflekseissään ja tajusi jarruttaa. Pellinpaukaus kuului hyvin meidänkin kotteron sisälle. Törmäyksessä hallitsemattomaksi ryhtynyt mopoauto teki piruetteja ennen kuin töksähti tietä vierustavaan korokkeeseen. Taivaalta satoi autonpalasia.

Olen ennenkin ollut auttamassa auto-onnettomuuden uhreja, mutta ei siihen ensipaniikkiin oikein mikään valmennus auta. On vain toimittava ja nopeasti. Hätävilkut päälle, kännykkä käteen ja nopeaa ravia kohti lähintä autoa, josta hätääntyneen näköinen kuljettaja oli jo nousemassa ylös. Toisesta törmäysautosta alkoi kuulua sydänveret seisauttavaa huutoa samaan aikaan. Puoliso suuntasi huutajan luo. Jaoimme tehtävät pitkään yhdessä eläneiden kädellisten sanattomaan tapaan.

Kumarruin naisen puoleen ja pyysin häntä pysymään paikoillaan. Nyrkkisääntö on, ettei onnettomuuden uhria liikuteta, ellei siihen ole hyvä syy, kuten tulipalon vaara. Nainen oli kuitenkin jo puoliksi autosta ulkona ja sanoi pelkäävänsä, että auto syttyy tuleen. Sen sisällä haiskahtikin jokin käryttävä. Nainen oli itse jo sammuttanut moottorin ja piteli avaimia käsissään. Autoin hänet nurmikolle auton viereen.

Nainen tajusi sillä hetkellä mitä oli tapahtunut ja alkoi täristä ja hyperventiloida. Pyysin häntä tarttumaan minua käsistä ja kuuntelemaan. Istuuduimme ja keskityimme hengittämään. Selkeät sanat, katsekontakti ja kosketus saivat naisen rauhoittumaan nopeasti. Annoin muiden auttajien soittaa hätänumeroon. Paikalliset osasivat selittää selkeämmin, mihin ambulanssit ja palomiehet piti lähettää. Otin yhden ihmisen huollettavakseni siiheksi, että pätevämmät auttajat saapuvat. Ajattelin, että tämä on nyt minun homma, pitää huolta tästä henkilöstä.

Uhrilla ei ollut näkyviä vammoja, eikä hän valittanut kivuista. Vaikka airbagit ovatkit tehokkaita pelastamaan henkiä, on tämä silti todella huono arvio, koska adrenaliinihuumassa ja shokissa ihminen ei välttämättä tunne kipua. Ja hetkeä myöhemmin nainen sanoikin, että ranteeseen itse asiassa sattuu. Hän oli ehkä lyönyt sen törmäyksen hetkellä. Hän oli kuitenkin eniten huolissaan siitä, oliko itse toiminut hyvin. Nainen toisteli, että hän ei ollut voinut kuin jarruttaa tai ajaa päin lyhtytolppaa. Vakuuttelin, että hän oli tehnyt parhaansa.

Ensimmäinen ambulanssi saapui vain minuutteja onnettomuuden jälkeen. Auttamani nainen nousi jaloilleen. En oikein pitänyt ajatuksesta, mutta päällepäin hän näytti voivan hyvin, vaikka olikin hieman ravistellun oloinen. Santarmitkin saapuivat ja alkoi tilanteen selvittäminen. Mopoautoa ajanut henkilö oli ilmeisesti tehnyt jotain, mikä oli vienyt hänen huomionsa muualle kuin tiehen. Kerroin silminnäkijänä kuinka hänen ajoneuvonsa oli siirtynyt vastaantulevien, eli meidän, kaistalle ja kiihdyttänyt juuri ennen törmäystä. Paniikissa hän oli tainnut sekoittaa polkimet. Joku puhui kännykästä, mutta nuorta auttaneet sanoivat, että ajajan kännykkä oli ollut kassin pohjalla, kun sitä oli kysytty. Puolisoni oli soittanut nuoren vanhemmille, jotka saapuivat paikalle myös.

Jätimme yhteystietomme santarmeille. Hieman kädet yhä tärisivät, kun lähdimme vihdoin kohti omaa määränpäätämme: pikaravintolaa. Tarkoituksena oli syödä nopeasti jotain ennen perillisen judotapahtumaa. Sain kahvia, emmekä olleet vielä myöhässä. Loppupäivä sujui ilman shokkeja.

Mielessäni soivat näin viikko jälkikäteen yhä auttamani naisen sanat: "Kiitos, kun olitte niin kiltti." Hän kuulosti epäuskoisen ilahtuneelta. 

En ymmärrä. Eikö kiltteys vastaavassa tilanteessa ole normaalia? Ainakaan itse en haluaisi, että joku minua auttava henkilö olisi inhottava tai välinpitämätön. Puolison ja perillisen kanssa olemme sitä mieltä, että teimme vain sen mitä piti.

Perillisen kanssa mietittiin kaiken muun lisäksi, että onnettomuudessa vauhtia oli ollut vajaat 40 km/h. Ei kovin paljon, mutta kaksi ajoneuvoa meni metallinkierrätykseen. Pohdittiin millaista jälkeä tulee, kun vauhtia on puolet tai kolme kertaa enemmän. Puhuttiin kännyköistä, autoradioista, kaikenlaisesta. Perillinen haluaisi aloittaa ajokortin ajamista opetusluvalla ensi syksynä. Hän taisi saada aika hyvän kuvan siitä mitä voi käydä, kun ei katso tietä. Mopoautollaan kolaroinut nuori oli puolisoni mukaan luultavammin saanut murtuman lantion seudulle.

Yhdessä toivoimme, että kumpikin uhri paranee nopeasti.

Harvoinhan näitä sattuu, onneksi, mutta silti ajattelin koota auto-onnettomuudessa auttaville muutaman kultaisen säännön:
(lisätään ja korjataan näitä, jos keksitte huomautettavaa)

- hätävilkut päälle omaan kulkuneuvoon ennen mitään muuta
- kännykkä mukaan (myös heijastava liivi, jos yö tai vilkas liikenne, huono näkyvyys)
- selitetään uhreille, että heitä autetaan, ja kysytään miten he voivat (sattuuko, löivätkö päänsä, huimaako ym.)
- soitetaan hätänumeroon ja selitetään rauhassa mitä, kuka, missä
- älä liikuta uhreja, ellei aivan pakko (esim. auto katollaan tai auto käryttää, haisee bensalle...) tai jos uhrin tila vaatii heti pikaista hoitoa
- moottoripyöräilijöiltä ei saa koskaan ottaa kypärää pois
- ensiaputaidot käyttöön, jos verenvuotoa, uhri tajuton, tai pahempaa (onhan koulutukset käyty!?)
- delegoi muille paikalle saapuville onnettomuuspaikan turvaaminen muulta liikenteeltä ja hälytysajoneuvojen paikalle saattaminen (on turhaa, että kymmenen henkilöä tekee samaa asiaa tai vain seisoo tumput suorina)

Kun työ on saatava loppuun (kirjoitusblaablaata)

Muistutan itseäni jatkuvasti kirjailijan tärkeimmästä ominaispiirteestä, joka on sinnikkyys. Kirjoittaminen on hidas prosessien jatkumo. Tähän voisi lisätä myös kyvyn uskoa itseensä. Se kun ei aina ole itsestäänselvää. Osaan tunkea uskon tai sen puutteen helposti jonnekin hämärään odottamaan unettomia öitä. Varsinaiseen työhön auttaa parhaiten silkka raivo saada aikaiseksi. Aina ei tietenkään voi tai jaksa.

Olen yhdestä käsikirjoituksen tekeleestäni melko varma, että löydän sille kustantajan. Melko varma kuulostaa todella syntisen itsevarmalta tai suorastaan häpeällisen pöyhkeältä. Mutta huom! varma ja melko varma on kaksi niin erilaista asiaa, että kerronpa itsemotivoinnin kunniaksi, että melko varma on paljon parempi kuin melko epävarma. Kirjailijan on aina parempi olla melko varma kuin yhtään mitään muuta. Muuten tässä touhussa ei saa mitään aikaiseksi.

Parasta olisi tietenkin tietää kuin luulla. Mutta minusta on nyt viime aikoina (ehkä vihdoin viisaaseen ja seesteiseen keski-ikään päästyäni) alkanut tuntumaan enenevissä määrin siltä, etten tiedä enää mistään yhtään mitään ja se on hyvin vapauttavaa. Kokeilkaa.

Kirja-alalla kukaan ei tiedä paljoa mitään varmuudella, kuitenkaan.

Ne kaksi muuta käsikirjoitusta, jotka myös ovat viime kuukausina edenneet sykäyksittäin kohti mitä suurempaa epävarmuutta valmistumisesta, siis ovat myös edistyneet, mutta tiedän suurella varmuudella, ettei niistä kuitenkaan kukaan tule kiinnostumaan (Ikävä-Mary kertoi). Tämä on itsemotivoinnin kannalta hankalaa. Siksikin kirjoittaminen on hidasta. Ja vaikeaa.

Kirjailijan on palkittava ja motivoitava itseään, koska ei sitä kukaan muu tee. Olen palkinnut itseäni lukemalla YA-kirjan aina kun olen saanut yhden luvun editoitua. Kappaleen editoimisesta saan suklaamunan. Tätä tahtia minusta on tullut näppylänaamainen uusteini. Retroteinisyys on uusi muoti-ilmiö. Siihen liittyy jatkuva Instagramissa ja Pinterestissä roikkuminen. Tietenkin inspiraatiota etsimässä.

Olen ollut myös äärettömän epäkelpo ja unohtanut hakea apurahoja. Tai katsellut vierestä, kun muut ovat niin tehneet ja miettinyt, että kumma juttu, kun voisin minäkin, mutta en silti niin tee. Miksi? Onko se merkki luovuttamisesta vai anarkiasta? Kyllähän minä tiedän, ettei mitään saa, jos ei pyydä. Vai haluanko vain säästää itseäni lisäpettymyksiltä? Kirjailijalla on oltava paksu nahka, mutta ei kirjailijan kai sentään tarvitse olla itseään kohtaan sadistikaan.

No oli miten oli. Paljon olen tehnyt ja paljon olen jättänyt tekemättä. Siinä talven saldo. Käännän nyt kasvot kohti aurinkoa ja vedän d-vitamiinia ihohuokosiin. Alkakoon uusi tekemisen kausi. Joskus se keinu keinahtaa toiseenkin suuntaan.

Luettu: The City of Brass, S.A. Chakraborty (2017)

Kirjailijan kotisivut

Kirja: The City of Brass (The Daevabad Trilogy #1)

Kirjailija: Shannon A. Chakraborty

Kustantamo: Harper Voyager

Julkaistu: 11/2017

Sivumäärä: 533 (kovakantinen)

Chakraborty osuu fantasiallaan tosiasioiden ytimeen 

Olin lukenut romaanista alle viidenneksen, kun aloin jo vilkuilla peloissani lukulaitteen alareunassa näkyvää prosenttilukua. En halunnut, että kirja päättyy ja samalla en kyennyt laskemaan sitä käsistäni. The City of Brass kuuluu niihin kirjoihin, joka seurasi minua kaikkialle, jopa vessaan (huh, nyt kun tämä on myönnetty...), ja joka ei jätä mieltäni rauhaan sivujen loputtua. 

The City of Brass on lajiltaan aavikkofantasiaa, joka kuitenkin sijoittuu reaalimaailmaan ja ajankohtaan jonnekin 1800-luvun alkuvuosille, jolloin Napoleon oli valloittanut Egyptin. Aavikkofantasialla tarkoitetaan Lähi-Itään tai aluetta historiallisesti ja/tai kulttuurisesti muistuttavaan fantasiamaailmaan sijoittuvaa spekulatiivisen fiktion tarinaa, jonka vaikutteet on kerätty mm. Tuhannen ja yhden yön tarinat -satukokoelmasta.

Chakraborty on onnistunut kutomaan esikoiseensa jotain vielä enemmän. Hän on historianörtti, juuri sellainen, joka viihtyy valtavien homeisten hämähäkinsyömien ja skorpioninkakan täplittämien papyruskarttojen ja nahkakansieeposten parissa. The City of Brassin taustalla soivat sävelet kaukaisten maiden historiasta, monumenteista ja legendoista. 

Mutta siinäkään ei ole kaikki. Ja tässä on fantasian suurin voima: tarina on täysin rinnastettavissa tosimaailman ajankohtaisiin tapahtumiin. Chakrabortyn henkilöhahmovetoinen tarina kertoo uskonnollisesta fanaattiudesta, valtakamppailuista, vastarintaliikkeestä, rasismista, lojaaliudesta omaa heimoa ja perhettä kohtaan ja siitä kun tuo lojaalius joutuu koetukselle. Kirjaa lukee sen teemoista huolimatta kevyesti. Tarina ei laahaa missään vaiheessa. Päin vastoin se tempaisee mukaansa kuin ohi ravaava karavaani.

Tarina alkaa, kun noin parikymppinen Nahri, kairolainen huijari ja varas, kutsuu vahingossa esiin yli tuhatvuotiaan soturi-djinnin, Daran, joka ei halunnut palata ihmisten maailmaan. He pakenevat Kairosta ifrit-demonit kannoillaan, mitenkä muuten kuin lentävällä matolla. Nahrilla on kyky parantaa niin omat kuin muiden haavat ja sairaudet taianomaisesti. Silti hän on epäluuloinen, kun Dara kertoo olevansa eräänlainen entinen lampunhenki. Nahri yrittää sulatella tätä ja paljoa muutakin, mutta lopulta heidän pakomatkalleen osuu liian monta kummallisuutta ja epäluulot karisevat kuin itsestään. Hän ystävystyy henkiolennon kanssa ja heistä muodostuu eräänlainen taistelupari, joka uhkaa olla hieman enemmänkin. Tämän lisäksi Nahri haluaa tietää enemmän mysteerisestä menneisyydestään. Hän on orpo (tietenkin), omaa outoja kykyjä (yllättäen) ja pelkkä ihminen vai onko? (pelkkiä salaisuuksia koko tyttö!). 

Samaan aikaan Daevabadin kuningaskunnan nuorin prinssi Ali taiteilee veitsenterällä tilanteessa, jossa vaakalaudalla hänen oman päänsä lisäksi keikkuvat satojen, ehkä tuhansien sekarotuisten shafitien kohtalot. Ali on hyväsydäminen ja hieman lapsellinen niin uskossaan kuin tavassaan luottaa lähimpiinsä. Daevabadin taikakaupunki on jaettu kuuteen osaan, joita asuttavat eri djinn-heimot. Heimot elävät erillään, koska se on heidän tapansa ja heidät on siihen myös pakotettu erinäisten historiallisten tapahtumien ja uskomusten takia. Toisinaan, tosin, tämä pesäero ei täysin toteudu ja tuloksena syntyy lapsia, joita ei pitäisi olla olemassa. Ali yrittää auttaa näitä orpoja ja sekaantuu johonkin itseään suurempaan.

Daevabad on tarinan ydin. Se on kaupunki, joka on valloitettu kerta toisensa jälkeen. Uusi hallitsija on aina alistanut kaupunkilaiset omien uskomustensa ja tapojensa prässiin. Aikojen saatossa heimo kerrallaan on saanut kärsiä, jokainen vuorollaan. On syntynyt legendoja niin kuin vuosituhansien läpi kestäviä kaunoja. Soturit ovat sortuneet rikoksiin, kuninkaat valheisiin ja kansalaiset tekopyhyyteen. Kaupunki on sen historiansa summa ja kaikki mitä sen kaduilla tapahtuu juontaa juurensa menneisyydestä.  

Nahrin, Daran ja Alin tarinat kietoutuvat toisiinsa nuorten aikuisten kirjallisuudelle tyypillisessä kolmiodraamassa. Mietin hetken miksi kirja on luokiteltu aikuisten fantasiaksi eikä YA:ksi. Kirja on väkivaltainen, toisaalta myös hyvin satumainen, romanttinen, eikä siinä esiinny seksiä. Päähenkilöiden ikä on tainnut olla merkittävämmässä roolissa luokituksen kannalta kuin itse kirjan sisältö. Ja toisaalta, ehkä kustantamo on halunnut kirjalle laajemman lukijakunnan kuin vain YA-kirjojen fanit, joka sekään ei ole mikään pieni lukijakunta. Fantasian kentällä on se tietty oma hyvin segregoitunut faktio, joka ei lue YA:ta, ei vaikka aseella osoitettaisiin. Minusta on silmiäsiristävän mielenkiintoista huomata kuinka kustantamot kiertävät näitä muureja parilla sanavalinnalla.

Mutta takaisin itse kirjaan. The City of Brass häikäisi kerta toisensa jälkeen kerronnan nokkeluudella, henkilöhahmojen syvyydellä, juonen mutkikkuudella ja ihastuttavalla maailmalla, jonka Chakraborty tuo enemmän kuin elävänä lukijan aistien ihmeteltäväksi. Sen lisäksi kirjaa ei voi asettaa pöydälle miettimättä sen painavaa sanomaa rauhasta ja sen mahdottomuudesta, jos ihmiset (tai muut) eivät lakkaa vihaamasta, pelkäämästä ja sortamasta toisiaan. Jakautuneessa maailmassa valtaa pitävät joko syöksevät kokonaisia kansakuntia tuhoon tai yrittävät pelastaa ne kaikki tavalla tai toisella, keinoja kaihtamatta. 

Chakraborty ei tyydy helppoihin vastauksiin. Ensinnäkään hän ei sorru jakelemaan visioita siitä kuinka asiat voisivat olla paremmin. Hän yksinkertaisesti näyttää miksi ne ovat niin huonosti ja väärin kuin ovat. Hän ei myöskään etsi syyllisiä. Kaiken tämän tummuuden päällä hohtaa kuitenkin kirjailijan halu osoittaa kunniaa arabimaiden loistokkaalle historialle, tieteille, kulttuurille, kirjallisuudelle, kaikelle sille, joka voisi lopulta ehkä tuoda vakautta ja harmoniaa. 

Ennustan The City of Brassille kasoittain tunnustusta, ehdokkuuksia ja ensimmäisiä sijoja. Se ansaitsee niistä kaiken. Odotan trilogian toista osaa tietenkin kuin lentävää mattoa maanantai aamun ruuhkassa (sori, oli pakko). Valitettavasti The Kingdom of Copper ilmestyy vasta noin vuoden päästä tammikuussa 2019. 

Mitä kirjailijat tekevät, kun he eivät...

1. Julkaise?

Makaavat joogamatolla harjoittelemassa hengittämistä ja suunnittelevat kirjoittamista ja äkisti huomaavat olevansa kykenemättömiä hengittämään normaalisti, saatikka muutenkaan.

2. Kirjoita?

He etsivät uusia työnimiä projekteilleen.
Sopisiko "Viimeinen heijastus"? Ei. Sovimme jo että emme käytä sanaa heijastus. Entä "Läpi heijastusten"? Mitä minä juuri sanoin? No... "Mustat sirpaleet"? Ooh, sehän kuulostaa hyvältä. Katsotaan onko sen niminen kirja jo joskus julkaistu......diipadii. Ei! Mutta tuo musta on melko synkkä sana. Haluammeko todella käyttää näin synkkää sanaa nimessä? Mitä vikaa synkkyydessä on? Dark on nyt muodissa. Niin kai sitten. Voimmeko kuitenkin harkita muutakin. Tarinahan ei sinänsään ole synkkä. No... "Säteilevät sirpaleet"? Duuuh. Ei. Nope. En halua kanteen glitteriä myöskään. No, okei. Mietitään. Miten olisi "Haaleat heijastukset"?

3. Keksi hyvää työnimeä projektilleen?

He tilaavat uuden ratsastuspiiskan ja siirtyvät sen jälkeen kirjoittamaan.

4. Kykene kirjoittamaan sanaakaan, koska viime kerrasta on liian kauan ja koko tarina on ihan hukassa ja seinät kaatuvat päälle ja tuskan hiki nousee otsalle ja kissallakin on nälkä?

*rumpujen tärinää*
**vielä kovempaa rumpujen tärinää**
***ja vielä kov... (jostain lensi juuri kenkä)***

He kirjoittavat silti. Sanan kerrallaan. Siitä huolimatta, että se saa heidän silmänsä, sormensa ja korvansa vuotamaan verta. Kirjoittaminen on työtä ja työn teko ei aina ole hauskaa.

5. Mielestään (omastaan ja tietenkin myös koko maailman) osaa kirjoittaa?

He vetävä kaapista esiin joulupukin tuoman pehmoisen poropuvun, pukevat sen päälleen ja siirtyvät uudelleen koneen äärelle leveästi virnuillen tuijottamaan ruutua kaikesta huolimatta. Elämä on kovaa ja kirjoittaminen vielä enemmän. Jos voit valita, teet sen ehkä mieluummin pehmustetuissa olosuhteissa.

----------------------

Sarjassamme Kirjailija Prokrastinoi keskitymme ensi kerralla klemmareiden, kumilenksujen ja Mini-Pritt tuotteiden ominaisuuksiin. Luittehan jo edellisellä viikolla julkaistun postauksen kutomisesta ja vuorikiipeilyssä tarvittavista solmuista?

Luettu: Artemis, Andy Weir (2017)

Scifi-nörtiltä muille scifi-nörteille, ilman sen suurempia hötkyilyitä.

Artemis on hauska, nopealukuinen ja toimintatäyteinen tieteisseikkailu. Weir kirjoittaa konstailemattomasti viihdyttävää tekstiä. Kirjasta on tekeillä elokuva, joka varmasti tuo ruutuihin mukavan parituntisen toimintaräiskettä Kuun kevyen painovoiman ja avaruuden tyhjiön lisähöystein.

Kuu on taianomainen tapahtumapaikka. Kirjan alkupuoli kuluukin päähenkilön erikoisen arjen ja kuuasema Artemiksen kuvailussa. Lukija viedään turistikierrokselle mm. Apollo 11:n laskeutumispaikalle. Kaikesta paistaa kirjailijan rakkaus avaruuden valloituksen historiaan. Weir on luonut aidolle maistuvan ja haistuvan maailman, josta ei puutu jänniä tieteellisiä yksityiskohtia, erikokoisia ja näköisiä kuu-ukkeleita ja -akkeleita, paikallispolitiikkaa ja siihen kytkeytyvää laillista ja laitontakin toimintaa. Välit selvitellään nyrkein ja pahimmassa tapauksessa (todella pahan rikoksen tapahduttua) syyllinen karkotetaan Maahan.

Kirjan asetelma on herkullinen. Weir heittää läppää hersyvästi, hetkittäin jopa hämmentävästi. Juoni on yksinkertainen ja melko ennalta arvattava, mutta siitä huolimatta viihdyttävä. Kerronta on mutkatonta. Weir on ripotellut sekaan Jazzin ja tämän Maassa asuvan kirjekaverin Kelvinin välistä meilailuia lapsuusajoista aina tarinan nykyhetkeen asti. Ne luovat syvyyttä tarinaan ja sen päähenkilöön. Pätkät olivat mielestäni ehkä kirjan parasta antia.

Tartuin Artemikseen ilman ennakkoluuloja. En voi sanoa, että olisin pettynyt. Viihdyin sen parissa, vaikka hetkittäin pudistelinkin päätäni tyyliin "Ei näin." Mutta romaanihenkilöt ovat mitä ovat, usein kaukana todellisuudesta. En haluaisi myöskään nipottaa liikaa sillä Weir on sentään kirjoittanut tieteisseikkailulleen naispäähenkilön. Onhan näitä jo, mutta ei silti liikaa.

Artemiksessa ei ole suoranaista romanttista kuviota, vaikka seksistä ja ruumiinosista puhutaan jatkuvalla syötöllä. Jostain syystä Jazz painottaa koko ajan kuinka hän on kova paneskelemaan, mutta taitaa tyyppi puhua enemmän kuin varsinaisesti harrastaa. Aika rasittava tyyppi siis. Huomautan myös siitä epäkohdasta, että Jazzillamme ei ole yhtäkään naispuolista ystävää. Jep. Hänen hyvä kamunsa (mies) ryhtyi panemaan Jazzin poikaystävää ja Jazz pisti välit poikki kumpaankin sen takia. Jazzin ainut oikea ystävä on hänen tiedemieskamunsa, arkkinörtti, jota Jazz ei tietenkään pidä ystävänään ennen kuin tuo miekkonen pelastaa hänet monesta pulasta. Oudohko viha-rakkaussuhde lempipäähenkilöllämme on myös kuukaupungin kyttään Rudyyn. Rudy on isokokoinen lihaskimppu, väkivaltainen ja suorasanainen. Eräässä kohdassa Jazz vaipuu unelmoimaan Rudyn muskeleista ja ajaa väistämättä lukijat mitä kummallisimmille ja vaivaannuttavimmille sivuraitelle.

Onneksi Artemiksessa puhutaan paljon muustakin. Weir selostaa meille kuinka parituhatpäinen ihmislauma voi elää Kuussa ja pysyä elossa. Tieteelliset selostukset ovat uskottavia. Joku saattaisi pitää infodumppi-kohtia raskaina lukea, mutta minä avaruusintoilijana pidin niistä hyvin paljonkin. Avaruuden valloitus on aina kiinnostanut ja voisin hyvinkin kuvitella haluavani itsekin käydä Kuussa turistina, jos se vain olisi mahdollista, vaikka ei minulla siihen tietty olisi varaa.

Kuuhun lentäminen ja siellä asuminen maksavat ihan hitosti. Niin kuin oikeastikin. Siksi siellä ei kovin usein kukaan käykään. Tiedepiireissä hehkutellaan Mars-planeetan tutkimuksella ja silloin tällöin joku richfuck (Weirin ilmaisu) ilmoittelee, että toiselle planeetalla perustetaan siirtokunta joskus pian. Ihan ensin tosin, siirtokunta luultavammin perustetaan Kuuhun, jos minnekään. Artemis on uskottavan oloinen kuvaus siitä millainen tuo mahdollinen Kuu-city voisi olla. Tässä kirjassa on jotakin retroromanttista.

Sanon sen nyt suoraan, mutta Andy Weir on ollut melkoisen kuutamolla kirjoittaessaan Artemiksen päähahmoa Jasmina Basharaa.  Jazz on melko jatsaava nuori mimmi, joka ei kaihda keinoja selviytyäkseen elämän pienistä ja suurista vaikeuksista. Hän on nähnyt parempiakin aikoja, mutta muutaman surkean elämänvalinnan tuloksena Jazz sinnittelee Kuun ensimmäisen ja toistaiseksi ainoan kaupungin, Artemiksen, alipalkkaisena lähettinä, joka hengenpitimikseen harrastaa myös salakuljetusta. Jazz on niin sanotusti hyvä jätkä, vaikka mimmi nimittääkin itseään paskaksi tyypiksi. Tämä paskuus pitää tietenkin nähdä vain hyvänä puolena.

Andy Weir loi esikoiskirjassaan Yksin Marsissa yhden miehen armeijan, avaruuden MacGyverin, joka setvi hengissäpysymiskysymyksiä matikkapäällään tuosta noin, lukijaa hauskuuttaen. Artemiksen Jazz on tämän saman hahmotyypin kopio, mutta naisen nahoissa, ei-amerikkalaisine juurineen (Saudi Arabia). Tämä on virkistävää, vaikkakin hetkittäin hämmentävää. Kirjassa on kohtia, jotka saavat kulmakarvat kohoilemaan. Esimerkiksi kun Jazz vertaa kuukaupungin kupoleita naisen rintavarustukseen, ja sitten kysyy vielä lukijalta, että eikö olekin ihan sen näköistä.
Noh.
Weir kiittelee kirjan lopussa useampaa henkilöä (mm. äitiään) avusta naispuolisen päähenkilön kirjoittamisessa.
Sanotaan, että onneksi häntä on autettu, sillä jos Weir olisi luottanut vain omiin vaistoihinsa...

Suosittelen kirjaa kaikille kuuhulluille ja muillekin tiedenörpelöille.