Luettu: We Are All Completely Beside Ourselves, Karen Joy Fowler (2014)

We are all completely beside ourselves oli ehdolla viime vuoden Man Booker Prizen lyhytlistalla. Kirja ei voittanut, mutta voisi sanoa, että kilpailun lyhytlistalle pääsy sinänsä on jo voitto. Luin syksyllä samalta listalta Howard Jacobsonin teoksen "J", mutta Karen Joy Fowler vei ihanalla teoksellaan ainakin voiton minun lukijansydämessäni. Fowler tunnetaan paremmin The Jane Austen book club -kirjastaan, mutta uskon että tämä hyvin kantaaottava teos löytää myös tiensä lukijoiden suosioon.

Lapsena Rosemary puhui koko ajan. Niin paljon, että hänen vanhempansa usein pyysivät häntä aloittamaan tarinansa keskeltä. Nyt Rosemary on juuri aloittanut opintonsa ja tuskin puhuu ollenkaan. Hän ei eritoten halua puhua perheestään. En siis kerro siitä sen enempää. Saatte ottaa itse selvää, miksi Rosemaryn onneton perhe on niin erilainen kuin muiden perheet. Rosemary on perheensä ainut lapsi, mutta hänen perheeseensä kuului aiemmin samanikäinen sisko ja vanhempi veli. Molemmat ovat nyt poissa - hävinnet hänen elämästään. Silti Rosemaryn siskossa, Fern'issä on jotakin ainutlaatuista. Niinpä Rosemary kertoo siskonsa tarinan. (vapaa käännös kirjan esittelystä)

Luen yleensä kirjasta tehtyjä arvioita ennen kuin tartun itse teokseen, ja sen tähden tiesin tämänkin kirjan juonesta hieman liikaa ennen kuin sen varsinaisesti luin. Kirjassa on nimittäin lukijalle pieni yllätys, jonka lukija kyllä arvaa melko nopeasti, eikä "yllätyksen" tietäminen ennalta muuttanut lukunautintoani sen huonommaksi. Ja kirjasta on hyvin vaikea kertoa mitään, ellei paljasta sen "yllätystä".

Niinpä, jos haluat lukea We are all completely beside ourselves'in ja "yllättyä", älä lue tätä pidemmälle. SPOILEREITA!!!!

---------



Fern on Rosemaryn psykologi-isän tutkimusta varten adoptoitu simpanssivauva. Fern ja Rosemary kasvoivat yhdessä. Simpanssivauva kehittyi tietenkin eri tavalla kuin jos olisi kasvanut luonnollisessa ympäristössä, mutta niin myös ihmisvauva, jonka sisko oli kuitenkin hieman erilainen muiden siskoista. Fowler on tehnyt tarkan taustatutkimuksen kirjaansa varten ja se paistaa tekstistä ihastuttavalla tavalla läpi. Kirja ei missään nimessä yritä syyttää, vaan paremminkin näyttää ja ehkä jossain määrin informoida. Silti kirja ei ole manifesti vaan silkkaa fiktiota ja kirjallisuutta ja rikastuttava kokemus lukijalle. Eläintenoikeudet ovat yleinen puheenaihe, mutta tämä teos menee pelkkää puhumista syvemmälle.

We are all completely beside ourselves osaa myös viihdyttää ja Fowler kirjoittaa mukavan rennosti. Teoksen parissa ei kyllästy, eikä kauheuksilla rötöstellä liikaa. Se herättää ajatuksia, ehkä elävöittää kahvipöytäkeskusteluja ja lisää hieman kriittistä silmää kuluttajalle, joka loppujen lopuksi on itse vastuussa siitä mitä ostaa. Rosemaryn veli ryhtyy eläinaktivistiksi, jota syytetään myöhemmin kotimaan terrorismista. Kirjassa otetaan kantaa myös ihmisoikeuksiin. Rosemaryn perhe ei ole säästynyt tragedialta toisensa perään, mutta Fowler kertoo heidän tarinansa sydäntäsärkevän kauniisti ja tekee mieltä hersyttävällä 90-luvun kuvailullaan kerronnasta kevyemmän, hetkittäin räjähtävän hauskan.

 "Most home-raised chimps, when asked to sort photographs into piles of chimps and humans, make only the one mistake of putting their own picture into the human pile. This is exactly what Fern did," Rosemary recalls. "What seems not to have been anticipated was my own confusion."

Kohinaa ja kirjoittamista

En havainnut tammikuuta. Oliko sellainen tänä vuonna? Mihin aika hävisi? Sama se, kunhan on hauskaa ja rokki soi. Olisi kaiketi ajattomuudesta huolimatta aika tehdä jonkinlainen katsaus projekteihin ja hieman muuhunkin.

Mutta ensin kuva Kap Verdeltä. 

Mindelon satamakaupungin aallonmurtaja.

Kirjoittaminen sujuu, luistaa, paukkuu, vinkuu, hinkuu ja kilkattaa. Sain ilmeisesti taas inspiksen hännänpäästä kiinni ja sanat ilmestyvät ruudulle ihan itsestään. Sormet nenässä. Olen pahoillani, mutta tämä on pelottavan helppoa. Tarinan jatko-osa pursuilee ulos pääkopastani kohisten kuin keväinen koski. En tiedä ehdinkö huhtikuun olisi-kiva-saada-raakaversio-valmiiksi -dedikseen, mutta ei sen niin väliä myöskään. Jatkosta ei olla vielä sovittu kenenkään kanssa, joten tulloo valmiiksi kun tulloo.

Se mistä on sovittu, on taas tarinan ensimmäinen osa, joka julkaistaan tänä vuonna, ja olen näin ollen pyöritellyt myös siihen liittyviä yksityiskohtia tiedostoissani koko tammikuun (, jota ei ollut). Kustannustoimittaja on toki tehnyt suurimman osan työtä kommentoimalla, ehdottamalla korjauksia ja kysymällä mitä kirjailija on aivopieruillaan halunnut tarkoittaa. Hänen kanssaan on myös työstetty tulevan kirjan esittelytekstiä, mikä onkin paras jättää jonkun muun kuin itse kirjailijan tehtäväksi, koska itse kirjailija ei yksinkertaisesti osaa kertoa, mistä hänen teoksessaan on kyse. This is the law. En vain osaa selittää tarinaa, edes miehelleni, kakomatta ensin vartin, istumalla sitten toisen mokoman kuin Rodinin miettijä ja lopulta sopertaen heprean ja muinaisnorrin sekoituksella, että tarinassa on kyse metsästä ja silleen.

Mindelon satamalahti.

Kirjoittamiseen liittyvät projektit siis etenevät omalla kevyellä painollaan kohti kevään dead-linea ja kesän julkaisua. En tiedä, voisinko olla juuri tyytyväisempi. Hmmm. ehkä, jos jääkaapista löytyisi purkki sipulisilliä. Kyllä aina voi paremmaksi pistää. 

Normandiassa satoi lunta (asiasta ihan johonkin muuhun) viime perjantaina. Tulipa taas testattua liukkailla ajoa kesärenkain. Rellu pysyi tien päällä, kiitos kauhistuneen kuskinsa, joka ei aja kuin kaikki muut "Hulluja nuo r.........t!" -kuskit. Ajoin rystysyt valkoisina koulun parkkikselle (taas, mikä siinä koulun parkkiksessa on, että siitä pitää joka postauksessa kertoa....traumoja) ja parkkeerasin lumihiutaleiden hiljain putoillessa omaan vastamaalattuun parkkiruutuuni. Sanoin heipodei poitsulle ja kiljuin perään, että varothan toisten vanhempien autoja kun kävelet parkkiksen halki!!!!, äitimäisen raakkuvalla aamukäreällä falsetillani. 

Sipaisin tyytyväisenä otsatukan pois silmiltä kuin Justin Bieber ja valmistauduin peruuttamaan pois ruudusta. Ja en sitten peruuttanutkaan. Taakseni oli pysähtynyt "hemmetin vuohi", nimitys huonoille kuskeille, ja tässä tapauksessa toinen vanhempi, jättämään lastaan pois kyydistä. Mokoma ei ollut jaksanut parkkeerata, kuten minä, joka tottelen kirjaimellisesti koulun johdolta saatua "Näin tuot lapsesi kouluun"-opaslappua, jotta universumi säästyisi kouluparkkipaikka-katastrofilta. 

Olen ilmeisesti sen verran varttunut jo, etten tarvinnut kv-käsimerkkiä tällä kertaa purkaakseni aamukärttyisyyttäni kanssa-autoilijaan, tai sitten en vain kehdannut, koska koulun parkkiksella se toinen autoilija saattaa olla pojan luokkatoverin äiti tai isä, ja Mary pakottaa itsensä käyttäytymään sivistyneesti. Mieluummin ajattelen, että olen saavuttanut riittävän korkean iän siihen, että pelkkä aamukärttyinen tuijotus riittää puskemaan kaikki muut pois tieltäni. 

Satoi lunta sitten tai ei (mieluummin ei), ei ranskalainen silti ikinä koskaan tule ymmärtämään sääntöjen päälle. Ja sen yhden kerran kun itse iltapäivällä noukin pojan kyytiin lennosta, mihinkään hemskatin ruutuihin ajelematta, kun nopeamminkin voi tehdä, niin eikös pojan luokkatoverin isä, santarmi ammatiltaan, tule minulle kertomaan santarmin ominaisuudessaan, että lasten turvallisuuden takia, rouva on hyvä ja parkkeeraa seuraavan kerran tuonne noihin ruutuihin, jotka ovat tätä tarkoitusta varten olemassa. 

Naamani oli tulenpunainen koko viikonlopun.

Kalastajakylän rantaa Kap Verdellä.

Talviunta

 

Hetkeksi jotain muuta kuin uutisia, suoraa lähetystä, reportaasia, kannanottoa ja osanottoa.

 

Pensasaitaamme oli ilmestynyt eräs hyinen aamu luonnon omia taideteoksia.

 

Ne vetivät tämän tarkkailijan huomion puoleensa.

 

Voisinko nyt editoida?

Normipäivä Normandiassa

Päivä uusi on ja elämä jatkuu.

Pakko sen on.

Huokaus.

 

Eilisen uutiset mielessään Mary vie pojan kouluun, jonka parkkipaikalle on lähes mahdotonta päästä autolla. Le plan Vigipirate on nostettu uusiin sfääreihin ja jo ennestään hankalasta koulun lähestymisestä on tehty yön aikana vielä vaikeampaa. Rellun tiellä on rautaportteja, betonipossuja ja huonosti parkkeerattu entisen homekoulun purkutöihin osallistuva maansiirtokone. Lentävää rellua odotellessa puikahtelen sieltä, tuosta, ehkä ei sentään tosta ja lopulta jätän pojan niin lähelle opinahjoa kuin kykenen ja päätän, että huomenna menköön koulubussilla, kun sellainenkin kerran on, Hyvät Hyssykät.

 

Takaisin keittiössään, päivän toista aamiaista nauttiessaan, Mary pohtii kuinka pojan opettaja ottaa sananvapauden ja sen puolustamisen tänään puheeksi. Tai toivoo niin. Hänen muistaakseen Pirkka-Pekka Petelius on sanonut, että kaikelle pitää voida saada nauraa. Pitää. Voida. Saada. Kaikelle. Nauraa!

 

Se on kaiken lisäksi niin helppoa ja sen voi aloittakaa vaikka omasta itsestään. Kun ei ota itseään liian vakavasti, varmasti estäisi monta tyhmää tekoa maailmassa. Eikö?

 

Joka tapauksessa: naurakaa ja antakaa muidenkin nauraa.

 

Asiasta toiseen. Normandiassa on ollut kylmänkosteannormitalvikelimäistä pee-keliä ja suureksi ihmetykseksemme löysimme terassilta toissapäivänä kohmeisen siilen. Siinä se kökki pöydän alla liikkumatta. Ei häiriintynyt, kun tulimme viereen pällistelemään. Ei halunnut syödä, kun sille lautasellisen kissanruokaa annoimme. Ei. Hetken tilannetta arvioituamme (googletus: siili+mitä tehdä+ei näytä voivan hyvin) päätimme ottaa siilen hoiviimme.

 

 

Hän sai laatikon.

 

Parin tunnin lämmittelyn jälkeen hän "heräsi" ja söi ja paskansi ja veti torkut.
Hänet nimettiin Hectoriksi.

Hector on todella piikikäs vieras. Hän saa enimmäkseen torkkua omassa huoneessaan kaikessa rauhassa. Muutaman kerran päivässä tarkistamme, että tyypillä on kaikki hyvin, annamme lisää sapuskaa, poistamme ulosteet jne. Kerran päivässä punnitsen tyypin pienellä ruoka-ainevaa'alla, koska Hector on siileksi liian pieni (vain 370g, mikä ei ole tarpeeksi läskiä talvesta selviytymiseen). Punnitsen hänet myös sen takia, että tiedän miten tämä huostaanotto tyyppiin vaikuttaa. Jos paino laskee, Hector voi huonosti ja Hector pitää viedä eläinlääkärille tms. Soitin paikalliseen villieläinten vastaanottokeskukseen, mistä sain neuvoja siilen hoitoon. Sieltä kerrottiin myös, että jos haluan ja voin, saan pitää Hectorin huhtikuuhun asti, milloin ulkona on taas tarpeeksi lämmintä Hectorin jatkaa siilen elämäänsä omin päin, tai sitten tuoda Hector heille talveksi hoitoon.

 

Päätimme ajaa Hectorin sunnuntaina vastaanottokeskukseen, missä hänestä pidetään varmasti parempaa huolta ja missä Hectorilla on ehkä hieman enemmän siilelle sopivia virikkeitä kuin meillä (kissa, kakara, kirjailija).

 

Elämän pelastamisesta tulee hyvä mieli ja suosittelen sitä kaikelle nauramisen lisäksi aseena maailmanpainoa vastaan. 

 

 



Äärettömyyksien laidalla

Kuunari Helena Tobago Cayssä

Hei taas ja svengaavaa alkanutta vuotta 2015!

Mary palasi Ranskaan, arkeen ja blogirintamalle suuren unelmansa toteuttamisesta. Nyt se on ohi ja hyvä niin. Mieltä lämmittänee vielä vuosien, jos ei loppuelämän, ajan Atlantin aalloilla koettujen elämysten muistokimara. Olen onnellinen että lähdin ja äärettömän kiitollinen Suomen Purjelaivasäätiölle, että pääsin reissuun. Helena on maailman hienoin paatti.

Hienoa matkassa oli myös seura. Muut matkalaiset edustivat värikästä valikoimaa suomalaisia ja ulkosuomalaisia mereen hurahtaneita ihmiskultia, joiden kanssa oli ilo jakaa kuukausi hyvinkin ahtaissa ja myös melkoisen hikisissä oloissa. Sain terästää ilmeisen tylsistynyttä suomeani suolaisessa kielikylvyssä ja samalla pääsin kartalle lukemattomien tähtikirkkaiden öiden aikana käytyjen enemmän tai vähemmän filosofisten keskustelujen myötä Nyky-Suomen poliittiskulttuuristaloudellisesta* tilanteesta.

Matka ei täysin vastannut kaikkia odotuksiani. Se ylitti ne sataviisikertaisesti. Vierailimme uskomattoman upeissa paikoissa, tutustuimme mitä yllättävimpiin kulttuureihin ja kansoihin, koimme maininkien voiman (mustelmat!!!), vedimme köyttä samaan suuntaan ja tahtiin... tarvitseeko jatkaa? Taisit ymmärtää, että kokemus oli ainutkertainen. Yhden ihmisen, äidin, naisen, Maryn, tasolla elämys oli paitsi hieno myös hetkittäin henkisesti rankka.

Leikkaapa itsesi kuukaudeksi irti melkein kaikesta tuntemastasi, ahda itsesi 26:n tuntemattoman kanssa verrattain pieneen alukseen, jota myös ihmiskokeeksi voisi kutsua, nuku hyvin vähän, aherra niin kannella kuin sen alla vuorokauden ympäri merivesisuihkun ja porkkanajauhelihalaatikon (?)voimin. Hetkittäin olo oli surkea. Sitten se taas kiehahti suureen riemuun, kun näin elämäni ensimmäisen oikean valaan. Joinain iltoina saatoin miettiä punkkani suhteellisessa rauhassa (kuuden hengen hytti, jossa tuskin on tilaa kahden ihmisen seistä samaan aikaan) korvatulpat korvilla kotona vartovaa perhettä, joita minun oli hirmuinen ikävä. Ja kun seuraavassa satamassa puhelin vihdoin löysi kenttää ja pääsin soittamaan heille, kuulin vain kannustuksia ja rohkaisuja. Kotijoukkojen panostus matkaani oli ehdottomasti se suurin ja tärkein. Valtavat kiitokset pojilleni siitä.

Opin paljon. Atlantti opettaa. Ihminen ei aina osaa arvostaa tarpeeksi sitä mikä on lähellä ja helposti saavutettavissa. Sen sijaan hän haikailee mahdottomien ja kaukaisten haaveiden perään ja saattaa jopa tyhmyyksissään päästä ne toteuttamaan, jos on tarpeeksi hullu. Lisätään siihen vielä roima annos omahyväistä ruoriketteryyttä ja satamassa nautittu rommipunssi ja on varmaa, ettei meri-ihminen edes osaa katua hulluuttaan. On ne regrette jamais les folies.

Mutta vain meri on ikuinen ja kaikki muu paitsi purjehdus turhaa.

Ohessa muutama kadekuva. Suomen Purjelaivasäätiön sivuilta voit varata oman hullutuksesi.

Kap Verde häämöttää

Kalastajakylän värejä

Valtameren kainalossa

Suunta kohti toista rantaa

Mainingilta toiselle

Jalka-Spa

Kaikki elämäni auringonlaskut.

Ja vihdoin palmut.

ja Karibian merirosvot?

Koti kuukauden.

Ja Se Suihku.

*en väitä etteikö suomenkielenhuoltoni olisi yhä vaiheessa