Sateentekijät

Nyt alkaa kyllä pahasti haiskahtaa siltä, että joku on ryhtynyt tuhlaamaan vettä tuolla yläilmoissa oikein urakalla. Kuukauden päivät on istuttu sisällä ja värjötelty ja odotettu, että se lakkaisi. Ja kuin pilkatakseen kärsivällistä vartomistamme kaunis ilma kesti vain päivän. Sateenkeppi olalla on marssittava. Jalkoihin saappaat vedettävä. Ei lämmitä enää keväiset ajatukset. Mary murisee kaulahuivinsa suojissa.

Sade pesee ikkunat ja autot.

Mutta sade synnytti mudan ja mudasta nousi idea. Kutsutaan sitä hienohelmaisesti vaikka inspiraatioksi. Hyvin pienistä ja mitättömistä asioista voi kehkeytyä eepos, kun niitä pyörittelee mielessään tarpeeksi kauan. Uuden tarinan ideoiminen on pitkä prosessi. Se tarvitsee ensin mutaa. Sitten on oltava hiljaa ja mietittävä. Suihku on siihen hyvä paikka, tai sateinen metsä, riippuen siitä missä lämpötilassa haluaa ideaansa hauduttaa.

Fiktiota kirjoittava ei kirjoita vain silloin kun on koneensa ääressä. Ideointivaihe on kirjoittamisen kannalta ehkä se kaikista tärkein. Se vie aikaa, koska hyvät tarinat kypsyvät hitaasti. Koska mieleni on hapero, kirjoitan ideani ylös. Luultavammin monelta muultakin aivot päästävät läikkymään alati sinne tänne rapisevat ideantyngät kaiken ahmivaan arkeen.

Minulla oli tähän asti käytössä todella ruma ja epäkäytännöllinen ruutupaperillinen muistivihko. Se oli sellainen mistä revittiin sivuja keskeltä ostoslistaa tai kaapin mittoja varten. Se oli milloin missä, yleensä hukassa. Nyt kun hypistelen sormissani uutuuttaan kiiltelevää nahkakantista muistikirjaani, hoen mielessäni "Ma précieuse" kuin Gollum (tietenkin ranskaksi, täällä katsotaan Tolkienit alkuasukkaiden kielellä).

Nautin, koska tämä on vaihe jossa voin vielä vaikuttaa kaikkeen. Kun ryhdyn lopulta takomaan näppistä ja kasaamaan tarinaa rivi riviltä, antaudun flow'lle. Tässä luomistranssissa on turha suunnitella tai ideoida tai pitää pinnaa. Se vie mukanaan minne vie. Jos haluaa tarinalleen jonkin tietyn lopun ja tietyn juonen on parempi tutkailla ne valmiiksi ennen virtaan hyppäämistä. Pelkällä inspikselläkin voi tarinoita kirjoittaa, niistä tulee joskus ihan jänniä. Mutta tällä kertaa tukeudun muistikirjan suojaavien kansien turvaan ja suljen sellaiset häirikkö ideat pois, jotka johtavat vain mustiin lammikoihin joissa ei tapahdu mitään  tai ripuloiviin apinoihin joista ei saa mitään selkoa ja jotka täyttävät sivut pelkällä peellä.

Sää jatkuu, kuuluu radiosta joka aamu. Pidän sateesta, se saa tarina-anturit kasvamaan ja tunnustelemaan juonikuvioita.