Britit ovat tuotteliaita kynäilemään kirjoja, joissa he kertovat edesottamuksistaan Ranskan maaperällä. Road to Rouen on yksi lisää, mutta hieman erilainen. Ben Hatch pakkaa autoonsa vaimon, kaksi lasta, liikaa ja samalla liian vähän matkatavaroita, minigolfmailat ja aimo annoksen kuivaa brittihuumoria, ja laivautuu Ranskan puolelle Englannin kanaalia.
"I head to Halfords to buy the obscure and frankly ridiculously random items the pernickety, clearly gay French police require you to possess to travel on their roads, which include, I kid you not: a pretty red triangle, spare bulbs for your pretty red triangle, a camp yellow vest, a GB sticker, headlight dimmers, a "slim" fire extinguisher, a first-aid kit, a breathalyser kit to blow into, a Judy Garland CD, a well-groomed poodle with a dog jumper and a pair of leather trousers with the bum cut open (probably, if they had their way)..." s.5Road to Rouen on hauska. Se luettelee hassuja tapahtumia, kokemuksia tien päältä ja elämyksiä "teemapuistoissa". Ben perheineen matkaa Ranskaa ristiin rastiin kolmen kesäkuukauden ajan ja yrittää kirjoittaa matkaopasta. Hänen vaimonsa toimii freelance-toimittajana ja kirjoittaa eri lehtiin. Matkan tarkoitus ei ole pelkästään lomailu vaan myös työnteko.
Kirjan parasta antia ovat mielestäni Benin ja hänen vaimonsa Dinahin keskustelut perheestä, työstä, elämästä ja lastenkasvatuksesta. Kaikkiin näihin saa mukavasti uutta perspektiiviä lomilla ja Hatchin perheenjäsenetkin kasvavat monessa mielessä matkan aikana. Kirja on intiimillä tavalla roadmovie'mainen. Road to Rouen ei ole matkaopas, mutta voi antaa vinkkiä automatkaa suunnittelevalle. Kuten: älä pakkaa hotellin yhteystietoja takakonttiin, koska kun eksyt yksisuuntaisia katuja vilisevän suurkaupungin keskustassa ja haluat soittaa hotelliin neuvoa kysyäksesi... Tai välttyäksesi kalliilta Eurodisney hampurilaiselta, salakuljeta lounaspatongit lasten jalkoihin teipattuina turvatarkastuksen läpi...
Totta, jotkut kirjan kohtaukset vaikuttivat minusta jotenkin lavastetuilta. Niitä on ehkä hieman liioiteltu, jotta lopputulos naurattaisi enemmän. Tämä on vain henk. koht. vaikutelmani. Ben Hatch haluaa olla hauska ja hänhän on sitä vaikka väen vängällä. Kirjassa on aitojakin hauskoja kohtauksia, vaikkei niitä ehkä hauskoiksi oltu alkujaan tarkoitettukaan.
"We liked Normandy. You will too. But be very careful in Rouen. Finding your way to a city centre hotel within the one-way system is like trying to destroy Voldemort's seventh Horcrux." s.23Kaikesta huolimatta viihdyin. Kirja kertoo siitä miten britit kokevat Ranskassa matkustamisen. Heidän kirjoittamat "I love France but find the French funny/weird/smelly" -kirjat ovat kehittyneet vähän sitten Peter Maylen. Ben Hatch kertoo peittelemättä rakastavansa ranskalaisia juustoja, mutta samalla hän ruotii ranskalaisia ja heidän elämäntapaansa kovalla kädellä. Tämä ei ole uusi konsepti, mutta täytyy myöntää että britit ovat (uhka)rohkeita matkustaessaan ratti väärällä puolella autoa tuhansia kilometrejä ilman ilmastointia, kielitaitoa ja GPS "kuutamolla"...
Ja he onnistuvat säilyttämään flegmaattisen coolinsa silloinkin, kun ovat ajaneet liikenneympyrää väärään suuntaan, ajaneet parin liikennemerkin yli ja päätyneet vakuutusyhtiönsä varaamaan hätämajoitukseen ja kuulevat ranskalaisen autokorjaamon hinta-arvion vaadittavista korjaustöistä, jotta pääsisivät edes palaamaan kotiin. "Oh, that much. Hold on a sec and I'll talk to my wife".
Ja vielä muutama lainaus perheautomatkailusta:
"'And no bashing the wheel,' she says. 'That's like shouting.' 'It isn't shouting, Pops. Men bash the Wheel to stop themselves shouting.'" s. 28
"Not having a sat nav when you have my wife map-reading is a bit like being a sailor in the fourteenth century and attempting to round the Cape of Good Hope without a nautical chart." s.56
"'Ben, you are such a shit driver. I'm sorry for that, kids, but he is.'" s.60
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti