Polkuni metsähän vei

On hyvä, että asun maalla: peltojen, nummien ja viiniköynnöstä rönsyilevien metsien keskellä olen elementissäni. Maisemat on maalattu suoraan Flaubertin romaaneista, tänne Brayn ja Caux'n seuduillehan niiden tarinat sijoittuvatkin. Kylissä ajan patinoimat ja kaiken nähneet talot nojaavat vähän vinossa väsyneisiin kivijalkoihin kuin iäkkäät ihmiset kävelykeppeihinsä. Tuuli kuljettaa mukanaan milloin savua, sumua tai lannan tuoksua. Kirkonkellon kilkatus kutsuu lounaalle tammisen pöydän ääreen, leipään on raapustettu ristinmerkki puukolla ja punaviinipullo seisoo avattuna isännän lautasen vieressä....talossa jos toisessa, nyt tai sata vuotta sitten.

Satuloin urhean pienen ratsuni mieli virkeänä. Aurinko helli lämmöllään sateen ruostuttamaa mieltäni ja metsä kutsui palaamaan huomaansa. Jätettyämme asfaltoidun kiemuratien vaihtui kavioiden kopina ruohontuppaiden hiljaisiin ähkäisyihin. Varpuset piipersivät pusikoissa. Tikka kopsutteli latvustossa. Tuuli puski viereisen pellon yllä hattarapilviä matkoihinsa. Valoa maailmaan. Vaan tiemme kulki siimekseen. Siellä oli rauhaisaa jopa siinä määrin, että välillä oli pakko tarkistaa olimmeko tosiaan yksin. Tuolla vilahti orava ja vähän myöhemmin puskasta hyppäsi eteen kauris, joka loikki pakoon peltojen poikki. Siinähän tuijotimme, minä ja ratsu, moista hysteerikkoa.

Taivasta hallitsi suuri haukka, joka lensi edeltä ja me kiisimme laukkaa perästä. Mutapaakut lensivät ja vauhdin hurma oli tarttua kumpaankin. Jarrut onneksi toimivat ennen tielle kaatunutta puunrunkoa. Siitä mentiin koipi kerrallaan yli, koska kummankaan ei tehnyt mieli testata lentotaitoja. Helmikuun metsä tuijotti heräillen vieraitaan, jotka jatkoivat matkaa rauhassa ravaten. Tiellä kulki vain traktorin jäljet seuranamme. Käännyimme polulle, jota tuskin poluksi tunnisti. Se oli kasvanut täyteen oksista ja risuista. Niitä väistellessäni huomasin puunjuuret ja -tyvet, joita peitti niin räikeän vihreä sammal, että se näytti noidutulta. Tummanpuhuva havumetsä oli läpäisemätöntä, valokin jäi sen latvustoon vangiksi. Polku vietti loivasti alas, sitten jyrkemmin ja lopulta hivuttauduimme askel kerrallaan liukasta mäkeä pitkin kohti laaksoa. Pusikosta kuului raksahtelua, siipien kahinaa ja sitten hiljaisuutta. Olin osa tarinaa.

Saavuimme leveälle hiekkatielle. Hieman harmittelin, etten ollut nähnyt yhtäkään tuulenpesää. Ne ovat harvinaisia. Haluaisin nähdä yhden sellaisen todella ison ja vanhan, mutta viime aikaiset myrskyt ovat kai puhaltaneet ne unohduksiin. Sääli. Kaviot kopisivat vasten pikkukiviä ja matka jatkui. Jossain heräsi eloon moottorisahan valitus. Pakenimme sitä ravilaukkaa laakson toista reunaa ylös. Puiden lomasta katselin nummia ja niitä neliöiksi leikkaavia piikkilanka-aitoja. Löntystimme jäähdyttelykäyntiä kohti talleja. Tietä vierusti kaadettujen puiden rivistö ja latvustosta siivilöityi varjojen ja vehreän valon leikki metsänpohjalle. Maatuvien lehtien ja mudan lemu tulvahteli toisinaan kasvoja vasten. Se väistyy villikukkien, versojen ja mahlan tuoksuun, kun seuraavan kerran vastaan metsän kutsuun.

Kaupungeissakin on puolensa, mutta ei tällaisia.