Luettua: Teemestarin kirja, Emmi Itäranta (2012)

www.emmiitaranta.com

Julkaistu: 2012
Kustantaja: Teos
Sivumäärä: 256 (nidottu)
Kansi:  Ville Tiihonen
Palkinnot: Kalevi Jäntin palkinto (2012), Teoksen fantasia- ja scifikirjallisuuskilpailu (2011)
Käännetty: saksa, italia, espanja, viro, tsekki, turkki, ranska, englanti

Emmi Itärannan esikoisesta, Teemestarin kirjasta, on puhuttu paljon. Sitä on myös luettu paljon. Odotukseni teokselle olivat sen korkuiset.

Maailmasta on loppumassa vesi. Suunnattoman katastrofin – ehkä ilmastonmuutoksen, ehkä jonkin muun – läpikäynyt ihmiskunta sinnittelee veden vähyyden ja sen säännöstelyä hallitsevan diktatuurin vallan alla. Vain kaatopaikoille hautautunut teknologia ja teemestarien sukupolvien ajan pitämät päiväkirjat muistuttavat entisistä ajoista. Noria on teemestarien sukua, ja pian on hänen vuoronsa ottaa vastaan täysivaltaisen teemestarin arvo – ja edeltäjiensä tarkkaan varjelema salaisuus. Aikana, jona veden kätkeminen on rikoksista pahin, sotilasvallan katseet kiinnittyvät väistämättä teemestarin taloon…

Aamun kirja -ohjelmassa Nadja Nowak ja Seppo Puttonen haastattelivat Emmi Itärantaa. Hän kertoi halunneensa kirjoittaa ekologisen katastrofin jälkeisestä maailmasta, missä elämä on kovaa, mutta hän ei halunnut kirjoittaa maailmaa ilman toivoa paremmasta. Hän ei myöskään halunnut tehdä teoksestaan syyttelevää ja osoittelevaa. Haastattelu oli mielenkiintoinen ja auttoi minua lukijana ymmärtämään mistä Itärannan kirjassa on kyse, koska lukemalla se ei minulle auennut, ainakaan niin miten kirjailija itse oli toivonut. Kirja hehkuu kuolemaa, joka seuraa henkilöhahmojen joka askelta ja yleistunnelma on synkkä, vaikka valon häivähdyksiäkin pilkahtelee siellä täällä pienissä yksityiskohdissa. Itärannan taito käyttää symboliikkaa on myös ihailtavaa. Tästä tuleekin mieleen, että kirjan kansi on aivan loistava. Sen "näkee" kun on lukenut kirjan.

Dystopia on tieteiskirjallisuuden lajityyppi, jota kuvaa kaiketi parhaiten määritelmä utopian vastakohtana. Dystopiassa kaikki on mennyt päin p...puuta. Itärannan dystopiassa on puutetta vedestä ja valtaa pitää sotilashallinto, joka säätelee kaikkea ja elämä on karua, vaikkei täysin ilotonta. On teeseremoniat, on kuukekri-juhlat, on ystävyys, on luonto ihmeineen. Maailmanrakennuksessa ja kuvailussa Emmi Itäranta on taitava. Hän on luonut jotain odottamatonta ja yllättävää. Se ei sinänsä yllätä, että tulevaisuudessa kulttuuri ja kieli olisivat pääpainoltaan aasialaistunutta, mutta että Suomen Kuusamossa viljellään teepensaita, harjoitetaan zeniläisyyttä ja etiketin mukaisia teeseremonioita, on pitkältä haettua ja täydellistä niin. Itäranta on myös hyödyntänyt ovelasti suomen- ja japaninkielen yhdenkaltaisuuksia, ainakin mitä nimiin tulee: Noria, Mikoa, Muromäki jne. Kirja on täynnänsä ihastuttavia yksityiskohtia.

Päähenkilö Noria Kaitio ja hänen ystävänsä Sanja jäivät minulle etäisiksi. Ilmeisesti Itäranta on halunnut häivyttää yksilöt ja valinnut yhteisön korostamisen tuodakseen esiin...mitä? En ymmärtänyt. Jos hän ei halunnut osoitella ketään tai mitään tulevaisuudessa odottavan katastrofin uhalla, en voi ymmärtää kaikkia hänen valintojaan. En saanut henkilöhahmoista kiinni, ne valuivat sormien välitse kuin kylmä vesi. Itse tarina ja sitä kannatteleva juoni on hyvin rakennettu. Siksi minua harmitti, kun henkilöhahmot pelasivat omaa kummallista peliään viereisellä kentällä. He eivät olleet tarinan eteen päin vievä voima, vaan kaikki tapahtui heistä huolimatta. Ja tämäkin on kaiketi kirjailijan valinta. Sillä korostetaan...taas mitä? Sitä ettei meillä maan muurahaisilla loppujen lopuksi ole paljoa sanottavaa siitä, miten meille ja maailmalle käy? Eikö se sitten tarkoita, että kävi miten kävi, olisi niin tapahtunut joka tapauksessa ja että turha tässä on mitään hötkyillä?

"Itkijänaisten laulu kohosi ja laski, se kasvatti oksia ja lehtiä ja juuria iholleni ja ihon alle, ja omat rajani hälvenivät, sillä se mitä kannoin sisälläni ei mahtunut niihin: olin metsä joka kasvoi ja katosi, olin taivas ja meri ja kaikkien elävien hengitys ja elottomien uni."

Mielestäni tarinan paras kohta oli kirjoitettu epilogiin, kaikki muu oli kuin pohjustusta niille muutamille riveille, joille Itäranta oli pusertanut kaiken oleellisen. Mieluiten olisin lukenut sen tarinan, joka häämötti viimeisen sivun takana. Tuleeko jatkoa? Täytyy myöntää, että jos kyseessä olisi jokin muu kuin paljon suitsutettu ja palkittu teos, olisin saattanut lyödä päätä seinään. Vika on siis minussa.

Ja mitä tulee siihen syyttelyyn, ei Itäranta ole sitä onnistunut täysin pois kumittamaan. Se hyppii nenille pakostakin, kun Noria pohtii miten niin tärkeää asiaa kuin vesi oli ennen kaikkialla riittävissä määrin ja kaikissa ihmeellisissä muodoissa ja miten hyvin pienillä teoilla jossain kaukaisessa menneisyydessä maailma olisi voitu pelastaa. Sitten hän ihmettelee, miksi entismaailman ihmiset täyttivät kaatopaikkoja muoviroskalla ja heittivät kaiken pois, kun nykyismaailmassa kaikki hajonnut korjataan uudestaan ja uudestaan. Mitä tämä sitten on jos ei osoittelua? Ihmettelyä? Kirja on kantaaottava, nykymaailmaa kritisoiva ja lukijaa näpäyttelevä: katso miten käy, jos et nyt tee asialle jotain.

Teemestarin kirjan loistokkain ansio on sen kieli. Se on lyyristä. Sille voisi säveltää. Se upottaa ja se tuudittaa. Kokonaisuutena teos on raikas, kokeileva ja sillä on painava sanoma. Tämä kirja ei ole mielialaa kohottava, viihdyttävä eikä myöskään pyri miellyttämään, millään lailla, paitsi ehkä juuri kielen kohdalla. Nähtäväksi jää miten Teemestarin kirja onnistuu maailman valloituksessaan. Kirja on juuri julkaistu Yhdysvalloissa ja uskon sen keräävän siellä huomiota omaperäisyydellään.

"Vesi on kaikista elementeistä muuttuvaisin. Niin isä kertoi minulle päivänä, jolloin hän vei minut paikkaan, jota ei ole. Vaikka hän oli väärässä monessa asiassa, siinä hän oli oikeassa, niin uskon yhä. Vesi kulkee kuun mukana ja syleilee maata, eikä se pelkää kuolla tulessa tai elää ilmassa. Kun siihen astuu, se on yhä lähellä kuin oma iho, mutta jos siihen iskeytyy liialla voimalla, särkyy kappaleiksi."

Luettua: The Left Hand of Darkness, Ursula K. Le Guin (1969)

Ensipainos julkaistu: 1969 (Ace Books, Yhdysvallat)
Sivuja: 300 (suurimmassa osassa viimeisimpiä painoksia)

Valitsin The left hand of darkness'in, koska se on tieteiskirjallisuuden klassikko, mutta myös koska Jo Waltonin romaanin Among Others'in henkilöhahmo Morwenna kehuu kirjaa brill'iksi. Ja sitä se onkin.

Tarinassa seurataan Genly Ai'n mahdotonta tehtävää Gethen-planeetalla, jolle hänet on lähetetty tuomaan sanomaa Ekumen'ista. Hän on ensimmäinen avaruudesta tullut mies Gethenillä. Karhidin kuningaskunta on ottanut hänet vastaan ja tarjonnut hänelle vieraanvaraisuutensa, mutta Genlyn tehtävä ei silti ole helppo, koska karhidilaiset eivät vaikuta uskovan hänen puheitaan. Häntä pidetään kummallisuutena ja asiaa ei auta se että hänellä on vain yksi sukupuoli ja että hän näyttäisi olevan pysyvässä kemmerissä. Getheniläiset eroavat tunnetun avaruuden muista ihmisistä siinä, että he ovat sukupuolettomia, tai paremminkin androgyynejä ja seikka on muokannut heidän kulttuurinsa, historiansa ja tavat sen mukaiseksi. Tämän lisäksi planeetalla eletään jonkinlaista myöhäisjääkautta ja Gethenin eri kansojen välit ovat diplomaattisesta kanssakäynnistä huolimatta hivenen kireät.

Ursula K. Le Guin on luonut maailman, joka eroaa täysin omastamme. Samalla se on hyvin samanlainen. Taustoituksessa hän on käyttänyt selvästi hyväkseen antropologi isänsä kirjahyllyjä ja miettinyt läpikotaisin kirjan pääteeman: sukupuolen ja sen miten se vaikuttaa synnynnäisenä ja kulttuurin kautta ihmisen elämään. Hyvin mielenkiintoisia ja ajattomia ajatuksia, jotka ovat yhä ajankohtaisia 40 vuotta kirjan ensimmäisen painoksen ilmestymisen jälkeen.

Lukukokemustani jäi silti hieman kaihertamaan eräs seikka. Kirja on loistava kaikessa mahtavuudessaan ja siltä ei voi evätä yhtäkään sen saamista suitsutuksista, mutta jäin hieman nälkäiseksi itse tarinan suhteen. Kaipasin enemmän ja ennen kirjan puoliväliä yritin arvailla miten tarina tulisi etenemään, mutta lopussa petyin, kun tajusin, että se olikin vain siinä. Tämä on mielestäni harmittava seikka klassikon kohdalla, mutta ei suinkaan ensimmäinen. En suuresti pitänyt Stanislaw Lemin Solariksestakaan, joka on tietenkin klassikkojen klassikko.

Vai onko tässä nyt juuri kyse itse klassikkoudesta? Millainen kirja päätyy tähän kategoriaan? Solaris oli mielestäni melko tylsä ja The left hand of darkness taas jätti kaipaamaan "enemmän". Silti ne ovat kumpikin tieteiskirjallisuuden jättiläisiä. Ne syväluotaavat kukin omalla tavallaan ihmisyyttä, sitä mitä on olla ihminen, lähettämällä tämän toiselle puolelle galaksia. Ongelmanasettelu on omaa luokkaansa, yksioikoisia vastauksia ei anneta, mutta näissä kirjoissa kosketetaan sellaisia filosofian osa-alueita, joita olisikin vaikea käsitellä reaalifiktion keinoin. Siksi ne luokitellaan tieteiskirjallisuuden helmiksi. Ne ovat hyödyntäneet täysimittaisesti kaikki lajinsa voimavarat.

The left hand of darkness on kirja, josta ei voi puhua olematta sanomatta sanaakaan feminismistä. Sitä ei hierota lukijan naamaan joka sivulla, tai edes joka luvussa, mutta naisasia kulkee siitä huolimatta ovelana sivuteemana tarinan alusta loppuun näpäytellen lukijaa kuin pienellä sähkökynällä ohimoon tyyliin "ajatteles nyt tätäkin". Gethen ei suinkaan ole paratiisi, senkin huomassa elelee monenmoista juonittelijaa ja oman edun tavoittelijaa. Getheniläiset ovat vain ihmisiä, kaikkine inhimillisine heikkouksineen, mutta silti niin erilaisia ja Genly saakin pähkäillä kuinka tulla toimeen moisten kanssa, mutta hänellä on keinonsa ja Gethenilläkin yllätyksensä.

Lukeminen englanniksi oli melko vaivalloista, ainakin aluksi. Le Guin ei säästele hieman harvinaisempia sivistyssanoja, joihin onneksi sain selkoa Kindlen sanakirjalla. Lopulta pokkuroivaan kieleen tottui. Tieteiskirjallisuuden perinteitä kunnioittaen (ja niille ehkä perustaa luoden) Le Guin on keksinyt suuren määrän asioita ja niille eksoottiset nimet, joihin totutteluun myös menee lukijalta hetki. Kirjan lopussa on kyllä selitykset kaikille näille ja vähän muuhunkin.

Luin teoksen 40-vuotis juhlapainoksen. Sanoisin ettei tuo ole saanut ryppyäkään, mutta mutta. Le Guin on ilmeisesti lisännyt kirjaansa kohtia, modernisoinut ja parannellut alkuperäistä versiota. Notta miksipä ei, jos siihen kerran tarjoutuu mahdollisuus. Aika harvalla kirjailijalla on tämä ässä hihassaan. Yleensä kun kirja tulee painosta, on turha murehtia typoja ja muita häröjä tai ajan lepattaessa eteen päin vanhentuvia ideoita tai asioita.

Seuraavaksi tarttuisin mielelläni Le Guinin fantasiaan, mutta sitä ennen matkaan suomalaisen dystopian pariin. Olisiko muuten kellään vinkata hyvää päänlepuutus lomalukemista?

"Parent d'élève" ja miten pinna pitää

Ooh tuhannen turhautumisen turjake. Näin puhisen ja sanoja syljiskelen, kun allekirjoitan pojan koulusta kotiin tuomiaan lippulappuja.

"Koska maanantai 9.kesäkuuta on pyhäpäivä, on keskiviikko 11. kesäkuuta koulupäivä. Olkaa hyvä ja allekirjoittakaa, jotta tiedämme että tämä tieto on teille varmasti selvä."

Tänä keväänä on pyhäpäivä osunut useamman kerran arkipäivälle, mutta ilmeisesti vain tuo eilinen pyhäpäivä oli sen verran pyhä, että se on päätetty jossain ylemmissä sfääreissä korvata keskiviikko-kouluna. Tähän asti keskiviikot ovat olleet ala-asteelaisille vapaata. No tämä nyt vielä menee paikallisten kuriositeettien paksuun kansioon ja olankohautus riittäisi ilmaisemaan asian herättämää tunnekuohua. Se että lappu on liimattu pojan lippulappuvihkoon vain edellisenä perjantaina, nostattaa kumpaakin kulmakarvaa. Se ettei lapussa ilmoiteta onko koulua vain aamupäivän vai koko päivän, pistää tuhahtelemaan. Se ettei lapussa kerrota onko tuona päivänä koulubussia laittaa sadattelemaan, koska asialla on väliä meidän perheessä, missä vanhemmat eivät ole aamusta iltaan välittömässä varotilassa odottamassa jalka naulauttuna kaasupolkimeen, että pitääkö kersa hakea koulusta jo nyt vai vasta viiden minuutin kuluttua.

Jäitä hattuun. Sanon. Raavin päätä hetken. Sitten haukun miehelle miehen tyhmän maan tyhmine opettajineen ja vielä tyhmempine koululaitoksineen universumin kaukaisimmalle planeetalle. Sitten allekirjoitan lippulaput marttyyrin katkerine eleineni koko lailla äänekkäästi puhahdellen.

Käännän vihon sivua, koska siellä on toinen lippulappu allekirjoitettavaksi. Siinä ilmoitetaan, että perjantai-iltapäivänä ei ole koulua, koska professoorit pitävät silloin loppuvuoden tiimipalaverin ja vanhemmilta kysytään tulevatko he joko kello 11h45 vai kello 13h hakemaan lapsukaisensa koulusta. Lapusta pitää ilmeisesti rivien välistä ymmärtää, että perjantaina ei ole koulubussia tuohon aikaan tuomaan lapsia kotiin, ja että ainut vaihtoehto on lähteä töistä kesken päivää hakemaan kersa kotiin ja sitten palata takaisin töihin.

Tässä kohtaa mietin, että haiseeko ilmassa moquerie vai olenko ymmärtänyt jotain väärin.

Jos asiaa harkitsee jäinen pipo päässään, saattaisi logiikalla varustettu olento kysäistä, että hee mikseivät arvon professoorit pidä palaveriaan jonain toisena ajankohtana? Sellaisena, joka ei pistäisi 40:n oppilaan vanhemman elämää sekaisin????????????????????????????

On ranskalaisen mieheni vuoro haukkua ranskalaiset opettajat ranskalaisine v*ttuiluineen kuun pimeälle puolelle.

Allekirjoitan lapun, mutta kirjoitan sen liepeeseen kysymyksen: "Onks koulubussist tietoo?"

Vihkoon on myös liimattu pari muuta ilmoitusluontoista lappua, jotka myös pitää allekirjoittaa. Koululaiset viedään ilmaiseksi teatteriin ensi maanantaina ja myös sitä seuraavana torstaina, siis kaksi kertaa viikossa, katsomaan saman teatteriseurueen kahta eri esitystä. Hmmm. Haiskahtaa jonkun paikallispoliitikon pojansiskonveljenserkun EU-rahaston lypsyoperaatiolle. En sanoisi näin, elleivät oppilaat olisi jo käyneet näissä "teatteriesityksissä" kolme kertaa viimeisen vuoden aikana. Eikä minulla mitään teatteria vastaan ole, koska lapsetkin siitä nauttivat, mutta eikö yksi teatterikerta vähemmän olisi riittänyt ja sen sijaan koulua olisi voitu käydä vaikka sen sijasta tai professorit olisivat voineet pitää palaveria sillä aikaa, tai jotain. Allô?!

Onhan näitä ihmetelty ennekin, mutta juuri nyt tuntui infottomia infolappusia oikein satavan. Toivon ettei tällä nuivalla toiminnalla ole mitään tekemistä sen kanssa, että ensi syksynä koulun toinen luokka lakkautetaan ja toinen opettajista joutunee hakeutumaan töihin muualle. Ajat ovat kovat. Niin myös ilmapiiri, ilmeisesti. En ollut mukana oppilaiden vanhempien järjestämässä "mielenosoituksessa" luokan lakkauttamista vastaan. Harva oli. Oppilaita ei ensi syksynä olisi tarpeeksi kokonaista luokkaa varten. Emme tee tarpeeksi lapsia ja siitä meitä ehkä nyt rangaistaan inholapuilla.

Ensi vuonna poikani menee yläasteelle, eli collègeen. Olen kuullut paljon hyvää, mutta vähintään yhtä paljon huonoa collegesta. Yhä useampi vanhempi on laittanut lapsensa yksityiskouluun, kukin mistäkin syystä ja hetkittäin mietin itsekin, mikä olisi lapsen parhaaksi. Mutta sitten astuvat kuvaan myös poliittiset näkemykset. Jos kaikesta pitää maksaa erikseen (koulutus ja terveydenhoito), miksi maksamme veroja? Onko luokkayhteiskunta hyvä asia, ja jos ei ole, niin mitä sen aina selkeämmän esiinmarssin estämiseksi voimme tehdä?

Lapseni pärjää koulussa hyvin. Arvosanat ovat pysyneet tasaisen korkeina ja olen ollut suurin piirtein tyytyväinen opetuksen tasoon, toistaiseksi, ainakin mitä tulee pääaineisiin äidinkieleen, matematiikkaan ja "tiede"aineisiin (maantiede ja biologia). Historiaa olen joutunut kotiopettamaan jonkin verran, koska se on hauskaa minusta, mutta vähemmän innostavaa pojasta. Sen sijaan ala-asteen ainoan vieraan kielen, englannin, opetus on ihan bakteeritasolla. Poikani hallitsemaa englanninkielen sanastoa ei voi tutkailla kuin mikroskoopilla.

Piti siis improvisoida. Ja onneksi on Duolingo. Poika on kahdessa viikossa oppinut muodostamaan lauseita ja myös ne kirjoittamaan ja ääntämään. Asia johon hän ei pelkällä "kouluenglannnillaan" kyennyt. Duolingo on ilmainen sovellus ja sen voi ladata kännyyn ja/tai tabletille. Sen käyttö on helppoa ja se myös koukuttaa. Iltasella kotona raikaa: "My dog eats apples. Your horse drinks milk. I eat the book..." Ja sohvan toisesta päädystä: "El perro bebe leche. Nosotromos leemos diarios..." Kilpailemme pojan kanssa siitä kumpi tekee vähiten virheitä.

Kai tämä ranskalainen koulutaival jotenkin luistaa. Pitää vaan kiristellä hampaita huultensa takana ja puristella nyrkkejä taskuissaan kuin ei mitään, allekirjoittaa lippuslabbareita roboottimaisesti ja tietää että illat kuluvat kotiopetuksen parissa joka tapauksessa. Onneksi kohtaa alkaa kesäloma.

Maihinnoususta ja historian pyörteistä

Eilisen lehdestä.

Sulloin kauppakasseja auton takakonttiin, kun poika huudahti: "Kato äiti, amerikkalaisia sotilaita!" Painoin takakontin kiinni ja vilkaisin pojan etusormen osoittamaan suuntaan. Totta. Siinä oli tyypillinen vihreänruskea jeeppi, jonka konepeltiin oli maalattu suuri valkoinen tähti ja auton takaosasta sojotti hyvin sotilaskäyttöisen näköinen valikoima radioantenneja. Tango Lima Roger Roger jne. Ja jeepin vieressä istui terassilla kaljaa maistelemassa kaksi herttaisen näköistä sotilasta. Poika vilkutti ja sotilaat vilkuttivat takaisin. Heidän univormunsa olivat viimeisen päälle huolitellut. Vain aurinkolasit taisivat olla lisävaruste, joita kenraali Eisenhowerin sotilailla ei ehkä Toisen Maailmansodan aikoihin ollut, tai ei niille ainakaan tarvetta silloin pahemmin ollut Normandiassa, missä satoi ja myrskysi melkein koko maihinnousun ajan.

Istahdin rellun pilotin paikalle ja vilkaisin vielä vaivihkaa sotilaiden suuntaan ennen kuin käänsin virta-avainta. Selitin pojalle, että sotilassedät olivat matkalla Ala-Normandiaan ja osallistuisivat siellä jonkinlaiseen keräilyjeeppien kokoontumisajoon. "????" Poika oli yhtä kysymysmerkkiä. Hän ei ole vielä päässyt historiantunneilla maailmansotiin asti, koska hänen luokkansa on vasta käsitellyt satavuotisen sodan. Sitähän se historia melkein enimmäkseen on: taisteluita maalla ja merellä, taisteluita valtaistuimista, sotia naapurivaltiota vastaan, sotia naapurikylää vastaan, maailmanlaajuisia sotia, kylmiä sotia, uskonnollisia sotia jne. Jokaiselle jotakin.

Kotimatkalla mietin miltä normandialaisesta perheenäidistä tuntui 70-vuotta sitten. Silloin kaupungit savusivat pommitusten jäljiltä, kauppakasseissa ei pahemmin täytettä ollut ja niitä kärräämään käytettiin polkupyöriä, koska auto oli luksusta. Ja ne sotilaat...hmmm.

Ilmeisesti normandialaisten siviilien ja liittoutuneiden sotilaiden kohtaamiset eivät aina sujuneet pelkästään hyvin. Normandialainen sotahistorioitsija Olivier Wieviorka kertoo Paris-Normandie-lehden ensimmäisellä aukeamalla siviilien ottaneen amerikkaiset ja englantilaiset vapauttajansa vastaan yleensä lämpimästi, mutta jos heidän kylänsä oli juuri pommitettu ja saksalaisten vetäytyminen tapahtunut verisen taistelun, tuhopolttojen ja muiden hirveyksien jälkeen, saattoi vastassa olla vähemmän ilahtuneita siviilejä. Siviiliväestön ja sotilaiden välit saattoivat hiertää myös pitemmäksi ajaksi paikoilleen asettuneiden tukikohtien ympärillä, kuten Cherbourgissa.

"Un résident a déclaré que « Avec les Allemands, les hommes devaient se camoufler. Mais avec les Américains, nous avons dû cacher les femmes."

Suom: Eräs kaupungin (Cherbourgin) asukkaista on kertonut,

että "Miehet joutuivat pakoilemaan saksalaisia, mutta amerikkalaisten tultua

he (ranskalaiset) joutuivat piilottamaan naiset." (lähde: Wikipedia)

Les Inglish viettivät Normandiassa kuukausia. He purkivat sotakoneistonsa Arromanchen ponttooneista rakennettuun tekosatamaan, mistä kalusto siirrettiin rintamalle. Saksalaisten miehittäjien vaihtuminen muunmaalaisiin vapauttajiin sai ranskalaiset raapimaan kielipäitään. Tietenkin esim. kauppiaat sopeutuivat nopeasti ja vaihtoivat saksankieliset kyltit englanninkielisiksi. Maksava asiakas on aina ollut paras asiakas.

Noista ajoista on vain 70 vuotta. Se on samalla paljon ja vähän, sanoi koululainen uutisissa. Hänen luokkansa oli kouluretkellä maihinnousurannikolla. Sen sukupolven edustajat, jotka vielä muistavat, vaikka haluaisivat ehkä unohtaa, nuo surulliset vuodet, ovat käymässä harvinaisiksi. Kymmenen vuoden päästä heitä ei ehkä enää ole. Sen takia ensi perjantai on päivänä tärkeä, koska maihinnousun kokeneet saavat itse kertoa meille kuinka erilainen nuoruus heillä oli.