Ulkosuomalaisuus ja kirjoittaminen

Maa taakse jää

Olisinko koskaan alkanut kirjoittamaan, jos olisin jäänyt Suomeen? Pidän tarinoista, mutta mikään ei taustassani ennustanut, että alkaisin niitä nikkaroimaan itse. En ole missään vaiheessa elämääni koskettanut kirjallista kenttää muuten kuin lukijana. Mitä Ranska teki minulle, että tartuin näppikseen?

Ihminen tuntee väistämättä olonsa hieman kummalliseksi asuessaan ulkomailla. Ei ole enää täysin suomalainen, muttei vielä ulkomaalainenkaan. Sitä vieraantuu tai etääntyy entisestä ja kummastuu uudesta. Koska ulkosuomalainen elelee vieraalla maalla, terävöityvät hänen aistinsa. Uudet asiat kiehtovat mieltä tai rypistyttävät otsaa. Aivoissa pakostikin tapahtuu jotakin. Olen siitä varma. Tiedeihmiset sen todistakoot.

Muutos on fyysinen. Yksilö sopeutuu uuteen ympäristöönsä. Se on evoluutiota pienessä mittakaavassa, mutta myös psyyke saa tällin ja se voi olla hyvä tai huono tai kumpaakin. Kun perhe ja ystävät jäävät Suomeen, syntyy väistämättä kaipuu. Ulkosuomalaisen haikea koti-ikävä kaihertaa pieniä savuavia reikiä mielen sopukoihin. Uusi kulttuuri, kieli ja välillä niin ufosti käyttäytyvät ranskalaiset taasen inspiroivat ja tarinoille välttämätön mielikuvitus saa kuin Asterix taikajuomaa.

Kieli on hyvin vahva osa identiteettiä. Ei ole ihan sama millä kielellä elää, ajattelee, tekee töitä tai rakastaa. On sydämen kieli ja arkikieli. Suomen unohtaa hyvin nopeasti, jos sitä ei tarvitse koko ajan tai edes usein. Ei se häviä päästä yhtä nopeasti kuin ruotsi, jota ainakaan minä en tarvitse enää kuin harvoin. Jag har glömnt allt min svenska...tai jotain. Suomi katoaa päästä salakavalasti sana ja rakenne kerrallaan. Ranska ja englanti toimivat kuin viirus ja tappavat puolustuskyvyttömän suomen hitaasti solu kerrallaan, huomaamatta.

Ei ole yllätys, paitsi itselleen, kun Suomilomalla sinulle hienovaraisesti mainitaan puhuvasi aksentilla tai käyttävän des bizarres sanoja hups, puhuin ranskaa vahingossa. Ja mitä pidempään olet asunut ulkomailla ilman päivittäistä annosta isänkieltäsi sitä varmemmin oireilet äiteinmaassa kielihybridinä kummajaisena. Ja sehän voi olla myös etu kirjoittajana, jos haluaa renoveerata suomenkieltä. Jos ei, on kaiketi parempi ylläpitää sitä vähää, jonka joskus on oppinut. Men hur?

Lukemalla suomeksi suomalaista kirjallisuutta. Oh (ruotsalaisella oolla).

Ja tuottamalla suomenkieltä itse.

Vaikka harrastan yksinpuhelua täysin sujuvasti ja varsinkin autonratin takaa, ei se silti pitkällä tähtäimellä ole se paras vaihtoehto. Suomenkielinen seura taas olisi mieluista, mutta mokomat ovat kaukana. Olisi hauska jutustella puhelimessa tunti joka ilta, mutta aina siihen ei ole aikaa. Jostain syystä Normandiassa ja tässä lähiseudullani ei asu paljoa muita suomea puhuvia. Minun erakoituneen sumuisten nummien ujon tytön pitäisi ryhtyä sosiaaliseksi, käydä Suomi-kerhossa, instituutissa, kahviloissa Pariisissa. Hur so?

Onneksi on kirjallisuus, jonka pariin paeta ylläpitämään omaa kieltään. Ei minusta kirjoittamalla kielitieteilijää tehdä, mutta jos jonkinlainen yhteys suomenkieleen pysyisi ja sen ympärille rakentuisi palomuuri kieliviiruksia vastaan. Kirjoittamisesta on varmasti ainakin tämä ilo, etu ja oikeus. Olisiko tässä osasyy siihen, että moni ulkosuomalainen tarttuu sulkakynään? Tätä inspistä voi tietenkin viljellä myös muissa muodoissa kuin kirjoittamalla: valokuvaamalla, maalaamalla, laulamalla...ja kertoa siitä kaikesta blogissaan.

En usko, että olisin koskaan kirjoittanut fiktiota, jos en olisi ulkosuomalainen.

Suomalaista terästä maailman merillä.