Etäisyyttä ennen loppurutistusta

Horisontin kutsu

Päässä viheltää höyryjunan pilli. En ehdi ajattelemaan, kun pitää puuskuttaa eteen, lisää ja lujaa. Nyt on loppusilausten ja loppurutistusten aika. Pian painoon lähtevä Kun kuulet laulun varjojen istuu yöpöydällä ja syynään sitä illat, yöt, päivät. Vikat korjaukset meneillään. Heti kun tämä kierros on ohi (huomenna, ylihuomenna..pakko), jatkan toisen osan lopun kirjoittamista. Sekin on pian ohi. Mutta ennen loppukiriä pieni tauko ei tehnyt pahaa.

Museo joka oli, mutta ei sitten ollutkaan

Heittäydyin neljän päivän mini-matkalle Välimeren aalloille. Välimerellä matkaa paljon ihmisiä. Toisten matkat ovat onnellisiä ja toisten eivät. Ajatus niille, joiden matka sinne päättyy. Maailmanahdistus on taas maksimissaan. Yritin työntää sen sivuun, koska yksin en asialle voi mitään. Kykenevätköhän siihen edes kaikki Euroopan Unionin jäsenmaat yhdessä?

Värikäs lahti

Yritin myös käydä museossa, mutta vierailusta Toulonin merimuseoon ei tullut mitään. Aikaa olisi junaa odotellessa ollut sopivat kaksi tuntia, mutta matkalaukustani muodostui ylitsepääsemätön ongelma. Museoon ei voinut jättää laukkua "narikkaan", koska terrorismiuhka. Eikä sitä saanut viedä mukanaan museon käytäville, koska laukkuun olisi tietenkin mahtunut monta laivan pienoismallia. Juna-asema sijaitsi aivan museon vieressä, mutta sinnekään ei laukkua voinut mihinkään jättää, koska iänaikainen ja ikuinen terrorismiuhka. Ranskalaiselta juna-asemalta on turha etsiä säilytyslokeroita. Niitä ei yksinkertaisesti ole. 

Eli ei museota. 

Olin hieman frustrée.

Onkohan oikeita?

Toisilla on jo kesä. Sekin aiheuttaa turhautuneisuutta, kun Normandiassa uhkaa yhä hallan vaara. Siellä ne kasvattelevat sitrushedelmiä ja valittavat kun on liian kuuma. Tulkaa Normandiaan! Opitte valittamaan. Tai. Menkää Suomeen, siellä sataa lunta! 

Ikuinen meri

Sain taas huomata, että elämästäni puuttuu jotain hyvin tärkeää: meri. Meri on minulle kuin puuttuva jäsen. Kasvoin sen rannalla. Haluaisin myös vanheta sen kimmellyksen huomassa. Onhan meillä Normandiassakin rantaviiva, mutta se on kylästäni kolmen varttitunnin ajomatkan päässä. On eri asia asua merenrannalla kuin sen lähellä. Pian, joku päivä, ehkä ensi vuonna, editoin uusiksi kirjoittamani käsikirjoituksen merestä, naisesta ja tyttärestä. Jos en voi mennä merelle, tuon sen luokseni omine neuvoineni.

Hieno seinä

Ja maailma on kaunis. Se on myös hyvä huomata välillä.

Hassu

Ja hauska. On hengenvaarallista ajatella, ettei ole.

Kalteva pyöreä kermaleivos

Entisaikoina osattiin rakentaa. Tai sitten ei. Kaikki ei mene aina suunnitelmien mukaan, muttei mitään niin pahaa ettei jotain hyvääkin. Vai mitä pisalaiset?

Kaikki nämä

Luonto ja sen kauneus voimaannuttavat ja se tuli tarpeeseen.

Nyt voi antaa taas pillin soida. 

Luettu: The Causal Angel, Hannu Rajaniemi (2014)

Mielestäni ylinnä oleva
suomenkielisen version kansi on hieno.

• Hardcover: 304 pages
• Publisher: Tor Books (July 15, 2014)

Trilogian päätösosa on lukijalle aina murheellinen hetki. Taival Hannu Rajaniemen tieteistarinan kanssa on ollut pitkä ja iloinen, suorastaan pähee. Hannu on velho ja todellinen arvonörtti. Hänen tekstinsä on niin metafyysistä, että Mary putosi rattailta useamman kerran, mutta se ei vaikuttanut tarinan kokonaisuuden ymmärtämiseen ja siitä nauttimiseen.

Kausaalienkelissä, tai The Causal Angel'issä, Rajaniemi on tosin mielestäni tykittänyt hieman liikaa ja varsinainen tarina peittyy paikoitellen fysiikka-jargonin ja muiden kummallisuuksien alle. Minun oli hetkittäin vaikea hahmottaa oltiinko tarinassa oikeasti Jupiterissa vai jonkun virtuaalihenkilön virtuaalimaailmassa. Myönnän, että ehkä minun olisi pitänyt lukea tämä suomeksi. Joka tapauksessa luulen, että kyseessä on lukijaa haastava kirja.

Onneksi Kausaalienkeli on paljon muutakin. Hannu vie lukijan kauas tulevaisuuteen, Aurinkokuntaan, jota ei enää samaksi tunnista kuin planeettojen nimistä. Tässä sarjan viimeisessä osassa mestarivaras Jean Le Flambeur tekee kaikkensa pelastaakseen Mielen, oortilaisen soturinaisen, joka on päätynyt Saturnukselle virtuaalipelejä rakentavien zokujen huomaan. Siinä sivussa yritetään myös ratkoa rationaalisen maailmanselityksen ydin, tai yhtä niistä, miten sen nyt kukin ymmärtää. Sivilisaatioiden sodan keskellä pellegrinijumalatar sotkee sormensa peliin ja sekoittaa pakkaa entisestään.

Vauhti on huima ja trilogiaa tähän asti kuljettaneet teemat: identiteetti, vapaa tahto ja pelit, jäävät mielestäni valitettavasti hieman liikaa tieteellisen spekulaation jalkoihin. Siitä huolimatta on selvää, että Hannu Rajaniemi kuuluu niin Suomessa kuin muuallakin universumissa tieteiskirjallisuuden kuumiin nimiin. Ainakin minä odotan, mitä hän seuraavaksi meille keksii.

Kirjoitusvimma (kirjallisuusblaablaata)

Kohti horisonttia, mars!

Aurinko on kunnioittanut Normandiaa läsnäolollaan ja säädaamin mukaan ilmiö tulee jatkumaan. Which is nice. Kevät on. Lämpö kelpaa. Asiat hyrrää.

Mukavien tapahtumien jatkumo on hellinyt helposti synkistelevää egoani ja uusien asioiden putkesta tuppaa olomassaolooni ensisitä ja ensitätä. Osallistun kesäkuussa ensimmäiseen fandom-tapaamiseen eli Archipelaconiin Maarianhaminassa. En vielä tiedä mitä siellä tullee tapahtumaan, mutta pääsen ainakin tapaamaan kustannustoimittajaani naamasta naamaan, ja montaa muutakin netitse enemmän tai vähemmän tuttua vaikuttajaa. Pääkutsuvieraina miittiin on tulossa varsin nimekästä väkeä ja uskon ohjelman olevan täynnä mielenkiintoista kuultavaa ja nähtävää. Odotan kesää kuin varpaiden tanssia pilvellä. Jaloissa pyörivät sukat lensivät jo!

Conin lisäksi tiedossa on ehkä Helsingin kirjamessut ensi lokakuun lopulla. Se ei ole vielä varmaa, mutta pelkkä asiasta puhuminen jo....no koittakaa kuvitella.

Ensimmäistä kertaa elämässäni myös sovin kääntäjän kanssa työstä, joka valmistunee kevään aikana. Se mihin se johtaa (tai ei johda) on niin hämärän peitossa, että hui, mutta sanottakoon: jos ei mitään yritä, ei mitää saa.

Tässä näitä tulevia ihmetellessä veressäni kiehuu myös vimma. Jatko-osan raakaversio on ryöpynnyt tiedostoihinsa Niagaran putousten voimalla ja ilokseni, mutta myös harmikseni, totean että se on kohta valmis. Tarinan kirjoittaminen on ollut seikkailua seikkailun perään ja pian joudun lukemaan tekstiäni satamiljoonaa kertaa ennen kuin sitä kehtaa kenellekään näyttää. Varokaan vaan esilukijat! Tiedossa lisää Whisky Tango Foxtrottia (kiitos hänelle, joka ihmetteli esikoiskässärin luettuaan kutevatko sammakot Normadiassa syksyllä, muun muassa).

Kaikenlaista.

Mutta asia, joka erityisvaltavanhyperisti ilostuttaa pientä jediä minussa tänään on ensi joulukuussa leffateattereihin ilmestyvän kolmannen Star Wars trilogian ensimmäisen osan uusi traileri. Siinä näkyy Han ja Wookie!!!

Saanen esitellä: Kun kuulet laulun varjojen

Tänään on ihan tavallinen maanantai. Tai melkein. Kun lähdin aamulla liikenteeseen, ehdin pohtia jostain syystä juuri pitkää matkaa, jota kirjan tekeminen on. Kirjoja ei tehdä huitaisten. Ne kypsyvät hiljaisella lämmöllä vuosia. Kirjoittavaisen taival on pitkälti odottamista, mutta vaikkei teos ole vielä lähtenyt edes painoon, ilahdutti kustantamon tulevan syksyn kirjaesite aivan erityisellä tavalla. Ensimmäistä kertaa kirjan nimi, kansi ja esittelyteksti ovat kaiken kansan nähtävissä.

Myllylahden syksyn 2015 kirjaesite. 

Pää edellä puskasta

Siinä ne laulavat, hyppelevät ja keimailevat pyrstöt ojossa.
Mitkä?
No ne mustarastaat. Niitä on vähintään kolme pariskuntaa puutarhan puskissa pesimässä. Kuikuilen niiden tummia hahmoja ikkunaverhojen takaa miettien kuinka pöljää on, etteivät ne edes arvaa kuinka tärkeää roolia ne esittävät elämässäni juuri nyt.
Nehän ovat vain lintuja.
Yksi hyppelee vielä lehdettömässä pensasaidassa pallerona ja pyrähtää äkisti nurmelle. Nostaa terävän nokkansa ilmaan, heilauttaa pyrstöään ja lurittaa hetken. Missä on naaras, jolle se laulaa?
Rastas lehahtaa pois.
Senkin elvistelijä! En ehdi edes ottaa kuvaa. Kovaa tämä blogittajan elämä...

Elvis has left the building.

Oli kirkas kaunis keväinen iltapäivä. Ensimmäinen vuoteen, jos minulta kysytään. Palasin sen kunniaksi metsään pienen harmaan hevosen selässä. On kohtalon oikku, että hevosen nimi on Malice. Malice on hevonen ja Malicia henkilöhahmo metsässä. Olen lukenut Coelhoni ja virne suupielessä tunnistan universumin kädenjäljen sattumassa.

Malice

Metsässä oli kaunista, valoisaa ja vehreää. Se veti puoleensa. Ja sitten piikkilangan pätkä tarttui Ulla-ponin häntään. Onneksi roska lähti pois helposti, eikä Ullaan sattunut. Säästyimme tragedialta. Metsässä on vaaransa. Tyhmät ihmiset heittelevät sinne mitä sattuu: roskia, sirpaleita ja pieniä kirouksia.

Saman päivän iltana istun terassilla ja mittailen hämärtyvän taivaan värejä katseellani. Kuulen rastaiden laulua joka puolelta. Nostan rosé-lasin huulilleni ja nautin hetken. 2015 on rastaan vuosi.