Lappu-Liisaksi

Kuva kaapattu http://urbanetiquetteproject.blogspot.ca/ -sivulta.

Tässä se nyt on. Tätä olen kaivannut pitkään. Joku senkin keksi. Kiitokset hänelle. Laput löytyy myös englanniksi ja mielestäni ne ovat oiva keino kiltteyden edistämiseksi.

Urban Etiquete Project

Kiviä rannan

Taas kerran tieni vei Etretat'n rannalle päiväksi. Moni muu oli tainnut aamulla herätessään saada saman ajatuksen ja lyöttäydyimme yhteen kylän kujille parkkipaikkaa etsimään. Etretat'ssa on useampi pysäköintialue, joilta yleensä löytyy paikka pienen etsimisen jälkeen. Tällä kertaa ei. Kaikki oli tukossa. Apukuskini sai oivan idean: rantakalliolla on kirkko ja kirkolla hän muisteli nähneensä autoja viime vierailulla. Jotenkin ne autot olivat sinne päässeet. Hetken kurvailtuamme (madelleltuamme) löysimme ylös kirkolle ja sen vieressä komeili suuri parkkis. Maksullinen, mutta 3 euroa koko päivän turvallisesta parkkipaikasta ei ole paljon.

Etretat'iin pääsee myös purjein ja parkkitilaa ei tarvitse hakea.

Kirkon takaa löytyi polku, joka laskeutui alas kaupunkiin ja suoraan rannalle. Olen ehkä käynyt tässä paikassa liian monta kertaa, tai liian usein, koska kalkkikallioiden taika ei purrut. Ranta kuin ranta. Kalliomuodostelmia ensi kertaa ihailevan lapsen säihkyvät silmät sen sijaan näin mielelläni. Kyllä kannatti tulla.

Heitimme filtin pienille, pyöreille ja valkoisille rantakiville ja nautimme pique-niquen samaisten kivien hieroessa takapuoliamme. Hiekka on mukavampi istua ja löhötä, mutta kivet eivät taas lennä silmiin tuulessa. Kivet lensivät Englannin kanaaliin silti. Mikä saa lapset heittelemään jotain, ihan mitä vain, mutta ilmeisen mielellään kiviä, vesistöihin? Oli mikä oli, mutta mieluummin nuo näkee leikkimässä luonnossa kuin pelaamassa Mario sitä-sun-tätä.

Ylhäällä kalliolla oli tuulista. Siellä lensi leija ja lokit. Äidit saivat pelätä kuollakseen, etteivät pojat putoa jyrkänteeltä. Mikä siinäkin on, että lasten on ihan pakko mennä koko ajan siihen ihan reunalle? Tuli taas kerran ikävä valjaita. Aina sitä saa olla sydän kurkussa ja teini-ikäkin on vasta edessä.

Ei kaidetta vaan kukkia.

Illallista söimme koko porukka yhdessä koossa. Kivet kohisivat ranta-aalloissa ja tarjoilija ei edes yrittänyt olla ystävällisen oloinen. Miksi turhaan turisteille? No ruokaa sentään saimme ja se oli syötävää. Ei hullummin, jos ajattelee, että koko terassi oli tupaten täynnä ja jonoa riitti kadulle asti. Ruoansulatus sai kyytiä, kun kiipesimme takaisin kirkolle.

En harrasta patikointia, mutta ne jotka harrastavat, saattaisivat iloita Etretat'n seudun rannikosta, jos heidän tiensä joskus Normandiaan yltää.

Roosan aika

Vuodenajoista puuttuu kaksi. Syksy ja kevät ovat hävinneet kokonaan. Kesä tuli taas yhdessä yössä. En tiedä mitä keväälle tapahtui. Voisi sanoa, että viime loka-marraskuusta lähtien on vallinnut yksi ja sama vuodenaika, joka nyt tällä viikolla vaihtui joksikin muuksi. Kesäksikö? Ehkä, katsotaan koska se päättyy.

Tuntemallani maapallolla on neljä vuodenaikaa, mutta en tunnista niistä enää yhtäkään. Ne tulevat milloin sattuvat, eivätkä seuraa ollenkaan tasauksia tai muita seisauksia, kravuista ja kauriista tippaakaan piittaamatta.

Olemme siirtyneet ympärivuotiseen vuodenajattomuuteen. Onkohan planeettamme akselin kallistuskulma muuttunut? Oli miten oli. Nyt ovat keltaiset ja vaaleanpunaiset viinit jääkaapissa. Nimetään tämä vasta alkanut vuodenaika vaikka Roosan-ajaksi.

Ja syys-talvi-kevät tungetaan yhteen ja samaan kumisaappaaseen.

Le mal du pays

Se tulee vääjäämättä, välillä varoittamatta, mutta lopulta se tulee kuitenkin.

Le mal...ei paha vaan tässä yhteydessä sairaus kuten mal de mer. Se on ikävää. Asiat ja ihmiset vain puuttuvat, me manque. Tunne on eräänlainen kädettömyys tai puutos. Se on tila, jota mikään korvike ei täytä. Ranskalaista salmiakkiako? Infrapunasaunan löylytkö? Kylän puistikon rauhallisuusko? Carrefourin eteen parkkeeratut puliukotko?

Tähän ei auta muu kuin tankkaus suoraan lähteellä.

Valitettavasti en tänä kesänä pääse käymään "kotona" ja viime kerrasta on jo vuosi. Varastoni ovat en rupture de stock - tyhjät. En edes muista miltä sipulisilli maistuu tai miltä kuulosti lahden yli kantautuva musiikki elokuun illassa.

Kaiken lisäksi rakastan rypeä kurjassa olossani. Kylmä siideri (ei mikään brut) oikean saunan päälle. Se rentous kuistilla. Muutama hyttynen. Koivut ja männyt humisevat hiljaa tuulessa. Samat puut joiden kanssa kasvoin.

Ihminen ei ole koskaan tyytyväinen. Jotain on aina vailla. Kun eksotiikasta saa tarpeekseen, tuttu ja turvallinen rauhoittaisi mieltä. Minkäs teet. Itsehän maailmalle lähdit. Kaikkea ei voi saada.

Mutta silti kiusaan itseäni mielikuvilla siitä mitä en juuri nyt voi aistia. Huomenna saan puhua suomea. Saan vieraita kaukaa Pohjolasta. He tuovat mukanaan palasen jotain hyvin tärkeää. Voin hetken parantaa puutostani, mutta jo ennalta tiedän, että heidän lähdettyään melankolian mustat aallot keinuttavat minut takaisin kaipuuseen. Se on ollut aina näin ja pahenee ajan myötä. Koti-ikävöitsijää voi harhauttaa viinillä ja juustolla, mutta hänet on parempi jättää rauhaan, kun hän kuuntelee Eppu Normaalia ja laulaa kaiholla nuotin vierestä.

Riimittären tunnustus

Kiitos kaunis Tarjalle tämän lokin ihan ekasta aidosta oikeasta tunnustuksesta:

1. Kiitä antajaa ja linkitä hänen blogiinsa
2. Valitse viisi suosikkiblogiasi jolla on alle 200 lukijaa, ja kerro se heille jättämällä kommentti
3. Kopioi ja liitä palkinto blogiisi
4. Toivo, että ihmiset joille lähetit palkinnon antavat sen eteenpäin heidän viidelle suosikkiblogilleen

Olen otettu. Merki!

Ja sen lisäksi että suosittelen kaikkia linkkilistani blogeja, annan tunnustusta seuraaville :

- Ajatusviivalla tanssiva Ahmu

- Simpukan vierailla poluilla

- Naapurina Madame Kissankulman Provencessa

- Stazzy lampaineen

- Friolandian Eveliina


Niin ja Tarjan runot ovat ihan maailman parhaimpia ja hauskimpia.

Nysse selvis!

Minä olen jo pidemmän aikaa epäillyt (viimeiset 12 vuotta), että tämän agraaristeollistuneen* seudun alkuasukkaat pelkäävät minua. Ei pelkästään siksi, että olen blondi (sitä on vaikea saada anteeksi) vaan myös siksi, että tulen ulkoavaruudesta.

Asia ei sinällään liikuta minua mitenkään. Pidän ihan normaalina kaiken oudon ja muulta tulleen kavahtamista, epäröivää arviointia ja varauksellista lähestymistä. Eikö se ole jonkinlainen muinaisvaisto*.

Luinpa viikon paikallislehden. Se ilmestyy vain kerran viikossa, koska kylillä ei riitä kerrottavaa sen enempää. Tiesin jo ennestään, että "meillä" on joukolla äänestetty oikeistoa, mutta en tiennyt miksi. Saatoin vain kuvitella. Lähituppukylän asukkaita oli haastateltu: heille oli tehty katugalluppi niistä syistä, jotka olivat painaneet kylän asukkaiden vaalivaakakupissa omaa kandidaattia valitessa.

Ja ne syyt: maahanmuuttajat, työttömät ja muut sossun asiakkaat.

Luin artikkelin ja ne muutamat rivit, joilla haastateltiin kyselyyn osallistuneita. Olin vaaleanpunainen raivosta. Ne kyläläiset, joilta ostan leipäni, autonrenkaani ja hajuveteni äänestivät 60 %:sti oikeistoa ja ne samat kyläläiset, joiden luona käyn kammattavana, lääkärissä ja urheilemassa, pelkäävät minua. Koska olen ulkomaalainen. Sitten lepyin, koska PMU-kahvilakiskan pitäjä kertoi, että joka tapauksessa maaseudulla on aina pelätty kaikkia muulta tulleita, tulivat he sitten viereisestä kylästä tai Indokiinasta. Ja erityisen paljon inhotaan kaupunkilaisia (siis oikeista kaupungeista maalle muuttaneita). Eikö tämä ole näin myös Suomessa?

On totta, että lähimarketin kaupankassa on vasta viime vuosina alkanut hymyilemään minulle. Hän on ehkä vihdoin vakuuttunut, että en ole laskeutunut tälle planeetalle täysinvaasio mielessäni. Olen vain varastanut yhden ranskalaisen miehen, yhden ranskalaisen työpaikan ja yhden ranskalaisen asuntolainan. Puolustuksekseni on sanottava, etteivät ranskalaiset itse olisi halunneet noista kolmesta kuin yhden.
Huvittavaa on se, että täällä pelätään sellaisia asioita, joita täällä ei paljoa ole. En ole seudun ainut avaruusörkki, mutta ei meitä ole täällä kovin montaa. Luulen, että Rovaniemeltä löytyy prosentuaalisesti enemmän maahanmuuttajia kuin näiltä seuduilta. Katukuva on hyvin homogeenistä ranskalaismaatuskaa, ei paljoa hunnut helmua.

Mitä tulee työkkärin ja sossun asiakkaisiin: vähän kyllä ihmettelen miksi heitä "pelätään". Ensmäiseksikin huom: ne ulkomaalaiset joita täällä tunnen ovat enimmäkseen oman firmansa pomoja ja työllistävät itsensä lisäksi paikallisia. Toiseks: ne löysäilijät jotka ovat mieluummin työttöminä kuin töissä hyötyvät systeemistä, koska se on mahdollista ja koska matalat palkat eivät motivoi. Ja kaikki ne löysäilijät, jotka tunnen, ovat puhdasverisiä ranskalaisia. Tok. Ja kolmanneks: suurin osa joutuu ensin jotain maksamaan työkkärin ja sossun kassaan ennen kuin sieltä voi mitään takaisin pyytää.

Sanotaan, että viikon lehti sai meitin vähän suutahtamaan. Miettimään myös. Ranskalaiset ovat pelokasta kansaa, aina vain yritän jaksaa heitä ymmärtää. Yrittäisivätpä hekin välillä ymmärtää edes jotain.


toim.huom. (*Maryn ihan oma termi)

Papa rond

Helloutapäivää,

Tänään on uusi aurinkoinen päivä valtakunnassa. Päivässä on jotain passionia, koska maa sai uuden keisarin, puhutaan passation'ista, siirtymisesta uuteen aikaan ja toisiin aatteisiin.

Kun katselin vanhan ja uuden kuninkaan kasvokuvia, mieleeni popsahti muisto lukion ranskantunnilta. Opettaja yritti opettaa meille adjektiivien käyttöä ja esimerkkinä oli papa rond ja papa carré. Hän kertoi, että Ranskassa isukit jaetaan kahteen luonneryhmään:  on niitä pyöreänaamaisia, iloisia ja lempeitä isiä ja sitten niitä kulmikkaita ja vähän tiukempia faijoja. Opetusta havainnollistaakseen opettaja näytti meille kalvolta piirroksen kahdesta miehen naamasta: toinen pyöreä ja toinen kulmikas. Jostain syystä tunti jäi mieleeni paremmin kuin moni muu ranskantunti, tai koko lukion tunti. Mutta en muista, että em. tiedosta olisi ollut minulle mitään hyötyä täällä Ranskassa koskaan...

... paitsi tänään minusta ei ole epäilystäkään siitä, että toinen presidentti on papa rond ja toinen carré (annan itse kunkin miettiä kumpi on kumpi).

Taustoja tonkimassa

Mitä yhteistä on miekkailulla, haukoilla, puulajeilla, metsästyksellä, 1700-luvun hevosvaunuilla, Toisen Maailmansodan pommituksilla ja siiderin valmistuksella?

Taustatutkimus.

Minun pitäisi opiskella kaikki mahdollinen yllä mainituista asioista. Käydä museoissa, tutustua perinneyhdistysten toimintaan, juosta luontoretkillä, perehtyä ornitologiaan ja puhua vanhuksille. Uusi päivä Normandiassa. Kaikki on täällä mahdollista. Asun juuri oikeassa paikassa. Ja miekkailla osaan jo. Täydellinen päivä Normandiassa.

Vain aika on ongelma. Mutta kuten täällä mumistaan: jos haluaa, pystyy, " si on veut, on peut".

Mutta kaikkia näitä tarinani taustoja tutkiakseni, minun pitää lykätä varsinaisen kirjoittamisen aloittaminen luultavammin ensi syksylle. Onkohan se hyvä idea? Mahtaako inspiraatio karata? Tuleeko sitten tyhjyys, vaikka kaikki materiaali on koossa? Löydänkö vielä tunnelman?

Aika on ongelma. Tuleva on jatkuvassa liikkeessä (Yodalta opittua) ja kirjoittava mieli myös. Miten istuttaa ne yhden ja saman pöydän ääreen ja tehdä se mikä tehtävä on?

Vuorikiipeilykin on harrastus, varmasti paljon helpompi. Ja huipulle on mahdollista päästä.

Matkalla Euroopan katolle.

Koulumuistoja osa 2

Aloitin "miten tänne päädyin" -sepityksen Koulumuistoja postauksella. Kerroin tavallisen vaihtariarjen muuttuneen sinä päivänä, kun aloitin miekkailun. Jospa nyt kertoisin siitä vähän enemmän.

En ollut missään vaiheessa elämääni haaveillut miekkailemisesta, saatikka ajatellut sellaista joskus harrastavani tai edes kokeilevani. En ole millään lailla ninja. Mutta kun kaverini äkkäsi "Tule miekkailemaan" -ilmoituksen kampuksella ja päätti, että tyttököörimme oli lähdettävä miekkailemaan, me lähdimme.

Eräs pimeä syysilta haahuilimme yliopistoalueen laitamilla piikkipensasaitojen ja harmaiden betonibunkkerien lomitse urheiluhallille, jonka oven aukaisimme epäröiden. Astuimme hämärästi valaistuun saliin, jossa seisoskeli muutama valkoisiin miekkailuvaatteisiin sonnustautunut ranskalainen. Näytimme hölmöiltä ulkomaalaisilta opiskelijoilta ja he näyttivät hölmistyneiltä miekkailevilta ranskalaisilta.

Maître d'armes eli päämiekkailunopettaja vastaanotti meidät hämmentynein sanoin ja elein ja hyväksyi pyyntömme kokeilla miekkailua (seurahan oli asiasta laittanut ilmoituksen). Olimme ainoat ilmoituksen paikalle vetämät ummikot. He luultavammin laittoivat ilmoituksen joka syksy samalle ilmoitustaululle, mutta tähän asti siihen ei ollut koskaan kukaan vastannut.

Meidät varustettiin valkoisella miekkailutakilla, kärpäsensilmä-verkkokypärällä ja épée'llä eli miekalla. Koska olimme tyttöjä, saimme myös metalliset rintasuojat. Pojilla kai on jonkinlainen suoja myös, mutta eri paikassa. Koetimme varusteita pukuhuoneessa, saimme ne päälle jotenkuten. Meille esiteltiin yksi seuran nuorista miekkailijoista, joka perehdytti meidät lajin alkeisiin. Kaikki alkoi perusasennosta. Jalat harallaan, polvet taivutettuina, miekkakäsi kohti vastustajaa, toinen käsi ja sydämen puoli ylävartaloa käännettynä vastustajasta pois. Meille opetettiin kuinka hyökätään, kuinka torjutaan ja kuinka liikutaan jne.

Kauan sitten, kaukaisessa galaksissa...

Tunti oli mielenkiintoinen ja päättyi opettajiemme lämpimään pyyntöön tulla toistekin. Kun pääsimme taas viileään ulkoilmaan ja pimeyden suojiin, kikatimme kipeitä reisilihaksia, miekanterän jättämiä mustelmia, opettajiamme ja tumpelointiamme. Vain kaksi meistä palasi miekkailemaan seuraavalla viikolla. Kirjauduimme seuran jäseniksi ja tunsimme vihdoin kuuluvamme johonkin Ranskassa. Lähteä Ranskaan vaihto-oppilaaksi ja oppia miekkailemaan. Olimme tyytyväisiä ja kotiväkikin piti harrastustamme hauskana.

Siinä piili myös vaaransa. Rakkaus nimittäin iski (tai pisti) ja alkoi toisenlainen taistelu.

Kohteena lukija

Tarinan suunnittelu on siinä vaiheessa, että voin pian aloittaa näppiksen takomisen. Mutta sitä ennen minun on päätettävä, tai ainakin asiaa ajateltava, että kenelle kirjoitan. Kuka haluaisi tarinani lukea. Koko universumi tietenkin, jos minä saisin päättää. Todennäköisemmin tarinaani ei tule koskaan lukemaan muut kuin muutama ystävällinen esilukija. Sehän ei estä minua kirjoittamasta, vaikka asia sinällään aiheuttaa minussa usein kummastuneita ajatuksia. Kuten mitä hemmettiä miksen voi mieluummin keräillä jotain, vaikka shampanjapullon korkkeja. Tai mene ja opettele vuorikiipeilemään.

Ei istun alas ja mietin, että mikä on tulevan tarinani mahdollinen yleisö. On kai parempi aloittaa yksinkertaisista asioista: Olen itse nainen. Sillä on väliä kirjamarkkinoilla, mutta se ei estä poikia tai miehiä lukemasta tarinaani. Päähenkilö on nuori nainen, mutta en haluaisi senkään poistavan tarinaani poikien/miesten lukulistalta. Päähenkilö on nuori eikä keski-ikäinen eikä vanha. Pitääkö kohteeni olla siis nuoriso? Puren huulta. En haluaisi määrittää sitä sen tarkemmin. Itse tarina ja sen elementit ratkaisevat kuka siitä kiinnostuu. Yritän siis eliminoida: siitä ei tule tyttökirjaa, eikä chit littiä, eikä dekkaria. Haluan kirjoittaa viihdettä, seikkailua ja romantiikkaa.

Kohde tarkentuu: nuorten ja nuorten aikuisten seikkailuromaani fantasialla höystettynä.

Toistaiseksi en pysty parempaan, kai se on jo hyvin, kun näin paljon tiedän siitä toistaiseksi kirjoittamattomasta.

Eilinen auringonlasku oli upea. Tummilla ukkospilvillä oli kultaiset reunukset ja taivas niiden takana hohti hopeaa.  Pilvenraot päästivät läpi auringon viimeiset säteet kohti taivaanlakea. Olin juuri ottanut kampasimpukat jääkaapista ja pysähdyin katsomaan ulos keittiön ikkunasta. Luonto oli parhaimmillaan. Aika pysähtyi hetkeksi. Päätin, että tarinani auringonlaskut olisivat juuri tuollaisia.

Kenen maalainen sinä olet?

Kesä ei ole täällä ihan vielä, vaikka puut kantavat jo lehtensä ja pääskyset piipertävät kesämökeissään ladon kattoparruilla. Pihalla on +12 ° C. Se on valitettava asia, kun pitäisi täyttää puutarha kukilla, lyhentää nurmea, valmistaa ruusupenkkien lannoiteseos (hevonpeetä ja mustaa multaa), siirtää muutama väärään paikkaan viime kesänä istutettu kasvi ja imeä elinterkeää aurinkoenergiaa ja valmistaa d-vitamiinia sen avulla.

Ehkä kesä on täällä ensi viikonloppuna.

Tämä viikonloppu meni selitellessä, että miksi minä en äänestä. No kun en minä saa. Tulihan siinä vähän hömppänä olo, kun itsekin miettii, että miksei. Olen suomalainen, mutta asun ja käyn töissä Ranskassa, olen naimisissa ranskalaisen kanssa ja kasvatan ranskalaista lasta. Olen velkaa ranskalaiselle pankille ja maksan kaikki veroni Ranskan valtiolle. Tulen saamaan eläkkeeni ranskalaisesta eläkekassasta kuten myös työttömyys- ja sairaus- ym päivärahat Ranskan sosiaaliturvalta.

Suomalaista minussa on vielä lapsuudenmuistot, kaipuu kaikista rakkaista, sipulisillin ja salmiakin himo, hiljaisuuden kunnioitus ja matcho-allergia. En tiedä mitä mieltä Monsieur Hollande on näistä asioista, mutta uskon hänellä olevan tärkeämpääkin puuhaa kuin Ranskan ulkomaalaisten tunneherkät kaipailut.

Olenkin tässä viime aikoina miettinyt, että mitä jos hakisin itselleni uuden kansalaisuuden. Tähän asti en ole löytänyt sille yhtään hyvää syytä. Ja eikö se ole loppujen lopuksi vähän niin kuin avioliittokin. Ei se mitään muuta. Ei se tekisi minusta sen vähämpää suomalaista.

Kuulun niihin idealistisiin pehmoihin, jotka vielä uskovat demokratiaan ja kansanvaltaan ja jotka pitävät äänestysoikeutta velvollisuutena. Milloin kävin viimeksi äänestämässä? Onko ulkosuomalaisuus tarpeeksi hyvä tekosyy olla ottamatta osaa asuin- ja/tai synnyinmaan poliittiseen päätöksentekoon?

Jotta olemassaoloni jotekin painaisi jossakin vaakakupissa, niin miksei sitten asuinmaan vaalisaaliissa. Ja ei uusi passi tekisi minusta yhtään sen enempää ranskalaista kuin punainen baskeri, joka sopii päähäni kuin varpaat nenään.

Oikeastaan ainoa asia, joka voi vielä saada minut muuttamaan mieleni tässä uuden kansalaisuuden anomis -asiassa, on Ranskan byrokratia. Pelkkä ajatus saa kylmän hien virtaamaan.

Sateentekijät

Nyt alkaa kyllä pahasti haiskahtaa siltä, että joku on ryhtynyt tuhlaamaan vettä tuolla yläilmoissa oikein urakalla. Kuukauden päivät on istuttu sisällä ja värjötelty ja odotettu, että se lakkaisi. Ja kuin pilkatakseen kärsivällistä vartomistamme kaunis ilma kesti vain päivän. Sateenkeppi olalla on marssittava. Jalkoihin saappaat vedettävä. Ei lämmitä enää keväiset ajatukset. Mary murisee kaulahuivinsa suojissa.

Sade pesee ikkunat ja autot.

Mutta sade synnytti mudan ja mudasta nousi idea. Kutsutaan sitä hienohelmaisesti vaikka inspiraatioksi. Hyvin pienistä ja mitättömistä asioista voi kehkeytyä eepos, kun niitä pyörittelee mielessään tarpeeksi kauan. Uuden tarinan ideoiminen on pitkä prosessi. Se tarvitsee ensin mutaa. Sitten on oltava hiljaa ja mietittävä. Suihku on siihen hyvä paikka, tai sateinen metsä, riippuen siitä missä lämpötilassa haluaa ideaansa hauduttaa.

Fiktiota kirjoittava ei kirjoita vain silloin kun on koneensa ääressä. Ideointivaihe on kirjoittamisen kannalta ehkä se kaikista tärkein. Se vie aikaa, koska hyvät tarinat kypsyvät hitaasti. Koska mieleni on hapero, kirjoitan ideani ylös. Luultavammin monelta muultakin aivot päästävät läikkymään alati sinne tänne rapisevat ideantyngät kaiken ahmivaan arkeen.

Minulla oli tähän asti käytössä todella ruma ja epäkäytännöllinen ruutupaperillinen muistivihko. Se oli sellainen mistä revittiin sivuja keskeltä ostoslistaa tai kaapin mittoja varten. Se oli milloin missä, yleensä hukassa. Nyt kun hypistelen sormissani uutuuttaan kiiltelevää nahkakantista muistikirjaani, hoen mielessäni "Ma précieuse" kuin Gollum (tietenkin ranskaksi, täällä katsotaan Tolkienit alkuasukkaiden kielellä).

Nautin, koska tämä on vaihe jossa voin vielä vaikuttaa kaikkeen. Kun ryhdyn lopulta takomaan näppistä ja kasaamaan tarinaa rivi riviltä, antaudun flow'lle. Tässä luomistranssissa on turha suunnitella tai ideoida tai pitää pinnaa. Se vie mukanaan minne vie. Jos haluaa tarinalleen jonkin tietyn lopun ja tietyn juonen on parempi tutkailla ne valmiiksi ennen virtaan hyppäämistä. Pelkällä inspikselläkin voi tarinoita kirjoittaa, niistä tulee joskus ihan jänniä. Mutta tällä kertaa tukeudun muistikirjan suojaavien kansien turvaan ja suljen sellaiset häirikkö ideat pois, jotka johtavat vain mustiin lammikoihin joissa ei tapahdu mitään  tai ripuloiviin apinoihin joista ei saa mitään selkoa ja jotka täyttävät sivut pelkällä peellä.

Sää jatkuu, kuuluu radiosta joka aamu. Pidän sateesta, se saa tarina-anturit kasvamaan ja tunnustelemaan juonikuvioita.