En tiedä miksi, mutta syksyllä 2009 aloin kirjoittaa. Ehkä olin tarpeeksi kypsä tai sitten liian kypsä tähän kaikkeen, mistä olemiseni koostuu...se kuuluisa eksistentiaalinen 30-kympin kriisi. Kirjoitettuani noin 90 aanelosta tarina hahmottui ja tiesin melkein miten se päättyisi. Jatkoin. Luin jostain, että näppistä takoessani kokemaani hyvän olon tunnetta kutsutaan flow'ksi. Se oli jotain uutta. Olen näpyttänyt ruutuun tekstiä koko aikuisen ikäni, mutta koskaan ennen en ollut pitänyt sitä muuna kuin tekstinkäsittelynä.
Onnesta sekaisin kirjoitin vähän päälle 200 sivuisen romaani käsikirjoituksen. Se kävi verraten nopeasti (9 kk). Sen jälkeen olin hetken vain ylpeä, sitten luin tekstiäni kerran ja toisen ja kolmannenkin tehden pieniä korjauksia. Hyvä ystäväni lupautui esilukijaksi ja ilman häntä en olisi koskaan rohjennut editoimaan tarinaani tosissani. Tärkeintä oli kannustus, se että joku kertoi minulle, että tee se. Välillä korjailu ei maistunut ollenkaan ja käsis lojui keskeneräisenä suttana yöpöydälläni kuukausia. Mutta en halunnut sitä pöytälaatikkoonkaan siivota, vaikka viikottain pyyhin pölyt paperikasan päältä ilman minkäänlaista omantunnon kolkutusta.
Sitten eräs tutuntuttu halusi sen lukea. Sain häneltä tarkan ja kehitysvinkkejä vilisevän palautteen. En voinut olla tarttumatta tekstiini uudelleen. Puolipakosta korjasin sitä yhden kesän. Sain itselleni kelpaavan viimeistellyn version aikaiseksi ja tunsi syvää tyydytystä valmiista projektista.
Ehdin miettiä, varsinkin käsikirjoitusta kustantajalle lähettäessäni, että onko touhussa mitään järkeä. Mahdollisuuteni sopimukseen olivat heikot, jos eivät olemattomat. Eli miksi kaikki vaiva?
Eilen postilaatikkoon tipahti kirje. Kuoresta jo näin, että se oli SE kirje. Se oli liian ohut ja se oli tullut paljon nopeammin kuin olin osannut odottaa (alle 3 kk). En avannut sitä heti. Järjestelin ruokaostokset kaappeihin, tyhjensin tiskikoneen, annoin Maxoulle ruokaa ja tarkistin lapsen läksyt. Kaadoin lasiin tavallista hieman isomman annoksen sherryä ja istuin tulettoman takan ääreen. Revin kuoren auki, vaikka tiesin sen säilyttäväni, mutta mitäpä siinä enää kärsimystä pitkittämään. Kirje oli kohtelias.
En ajatellut kaikkea sitä aikaa, jonka olin viettänyt, onnesta soikeana tai motivaatiota kaapin alta metsästellen, tarinani kanssa. En ajatellut kaikkia niitä henkilöitä, joiden kohteliaita hermoja olin lainannut käsistäni työstäessä. En ajatellut sitä paperivuorta ja mustemäärää, joka oli eri versioiden vedoksiin kulunut.
En ehkä saa vaivani palkaksi heti mitään, ehkä koskaan, mutta tänä aamuna heräsin uutena yhden romaanikäsikirjoituksen tehneenä ja sen tähden kaikkensa tehneenä kirjoittajana, joka ei anna yhden hylsyn vaikuttaa mitenkään, mihinkään.
Opintie. Se se oli. Se ensimmäinen. Kirjoitan toista ja rakastan sitä ihan yhtä paljon. Teen siitä paremman, sen enempää en voi luvata. Olen myös joinain yön tummina tunteina tullut ajatelleeksi, että olen vain hullu.
Eihan se mitaan jos on hullu. Kun on kirjoitettava, niin silloin pitaa kirjoittaa. Joku maalaa taulun. Ei siitakaan valttamatta tule vuosisadan taidetapausta. Joku soittaa konserton niin ettei kukaan ehka edes kuule. Kun on soitettava, niin silloin pitaa soittaa. Jos joku ei tykkaa kuunnella tai ei halua kustantaa, niin ei sitten. Kirjoita silti, kun sinun kerta pitaa. Mita elama olisi ilman laulua?
VastaaPoistaNiiin, ja jos ei kirjoitteluista tule joskus jotain, niin sitten voi aina laulaa tai piirtää.
PoistaVoih,jotenkin kuulostaa siltä, että suhtaudut tuohon "jo nyt" hirmuisen hyvin. Oliko tuo siis elämäsi ensimmäinen hylsy? Tervetuloa hylsykerhoon. En edes avaa nykyään noita. Heitän ne paperinkeräykseen jo kerrostalomme alakerran postilaatikoilla. Ja siis vaikka olen jo julkaissut kirjailija, en osaa noin jotenkin ehjästi olla. Vaikka en luekaan niitä hylsyjä enää. Sattuu vain, kun mahdollisuuksia on jopa annettu, toivoa, ja viimeiseksi läimäistään kiitos eillä.
VastaaPoistaMutta...kirjoittaminen on hengittämistä, silti.
Eka joo, mutta sen takia se tuntuikin enemmän jännältä kuin miltään muulta. Tuli jotenkin tärkeä olo - vitsi vitsi! En usko, että kukaan ottaa hylsyä iloisin mielin vastaan, mutta tämä eka oli jollain tapaa konkreettinen merkki tämän minun puuhasteluni seurauksista.
PoistaTuo että heität hylsyt suoraan roskiin, kertoo minusta melkoisesta kylmäpäisyydestä ja sinnikkyydestä.
Jep, tervetuloa kerhoon... Kyllä se vielä siitä, eihän sitä voi muuhunkaan uskoa.
VastaaPoistaHarrastan samaa kuin Helmi-Maaria, tosin lukaisen läpi ja heitän vasta sitten paperinkeräykseen. Mitä geneerisellä hylsyllä tekee? Eivät ole edes vaivautuneet laittamaan nimeäni kirjeeseen. "Hyvä kirjoittaja,"