Juonittelua metsän siimeksessä

Olen tainnut jo mainita, että kirjoitan romaania.

Waroitus: Suosittelen niitä, joille kaunokirjallisten tekstien luominen ei ole lähellä sydäntä, siirtymään johonkin toiseen postaukseen/blogiin.

Olen kirjoitusvaiheessa, eli raakatekstiä luomassa. Suunnitteluun meni kuukausia, vaikka idea syntyi jo pari vuotta sitten.

Sammal kukoistaa pyökin juurilla

En ole opiskellut luovaa kirjoittamista. En osaa kuvitella itseäni istumassa kurssilla (etä- tai lähi-) yrittämässä ymmärtää jonkun asioista jotain tajuavan henkilön mielipiteitä ja/tai yleisesti hyväksyttyjä normeja kirjoittamisesta. Kursseissa ei ole mitään vikaa ja ne tuovat varmasti paljon apua aloittelijalle. Mutta se ei ole meitin juttu. Opin parhaiten kantapään kautta. Joka tapauksessa kirjoittamaan ei opi kuin kirjoittamalla. Ja yksi tärkeimmistä opettajista on itse kirja eli lukeminen. Ja kriittistä silmää, jota tarvitaan editoimiseen, voi harjoittaa ihan ilmaiseksi esilukemalla toisten harrastajien tekstejä. Itseoppineisuus ei ehkä tuota kaikkien standardien ja normien mukaisia kirjoittajia, mutta ehkä (toivon niin) jotain yhtä hyvää. Tai sitten ei ja postiluukkuni täyttää hylkäyskirjeiden kuiva sato.

Paljaita pyökkejä

Eksyin sivupoluille. Halusin viedä teidät metsään, mutta kuten metsässäni on tapana tapahtua, eksyin sinne itsekin.

Juoni on jotain sellaista, joka voi muuntua ja muokkaantua tai jopa täysin vaihtaa väriä kesken kaiken. Alussa on raiteet, joita pitkin kirjoitan tarinaani. Sitten tulee ongelma. Jokin pieni yksityiskohta ei sovikaan ennalta piirrettyihin kuvioihin ja joudun miettimään kaiken uusiksi.

Musta aukko. Juonessa ei saa mielestäni olla näitä.

Alitajunta on kirjoittajan loistavin työväline (hiiteen scrivenerit ym). Se on ilmainen ja se työskentelee, kun minä nukun. Aamulla suihkun herätellessä jäykkää otsalohkoani huomaan löytäneeni ratkaisun ja tiedän, miten lauma hevosia saa ruokaa metsässä talvellakin. Kirjoittaminen on ongelmanratkaisua. Juonittelu sen sijaan vaatii enemmän työtä. Joudun tosissani miettimään vaihtoehtoja eri ratkaisujen kesken ja toivoa valinneeni sen parhaimman mahdollisen, joka ei välttämättä ollut se, joksi sitä luulin, koska kaikki voi muuttua vielä kirjoittamisen myötä.

Pimeä valo.

Alkuasettelu on joko hyvä tai huono. Sen pohjalta kirjoitan tarinani. Mistä tiedän, että se on hyvä? En tiedäkään, mutta käytän mittarina aikaa. Mitä pitempään tarina meuhkaa päässäni ja mitä monimuotoisemmaksi se kasvaa sitä varmemmin olen oikeilla jäljillä. Kun henkilöhahmot riitelevät päässäni siitä pitääkö mörköjen kimppuun hyökätä vai mieluummin yrittää sovitella sotaa diplomaattisin menetelmin, tiedän että minun on vain parasta itse olla hiljaa ja kirjoittaa (tai varata aika ammattiauttajalta).

Havukeidas.

Keskivaihe. Kohta alun ja lopun välissä. Se on valitettavasti myös pakko kertoa. Tai onhan noita sellaisiakin, jotka eivät usko juoneen ollenkaan ja jättävät romaanistaan pois alun ja lopun ja kertovat vain yhtä pitkää ja pitkäveteistä keskivaihetta alusta loppuun. Se...se on mielestäni...tai antaa olla. Tarinan keskiosa on se kaikista vaikein kirjoittaa ja sitä on kinkkistä vääntää oikeaan suuntaan ja sopivalla tavalla, jos tarinan loppu ei ole jo jonkinlaisena hahmotelmana valmiina. Mutta ongelma on myös se, että ensimmäinen hahmotelma hyvästä lopusta ei ehkä olekaan se viimeinen. Tarina saattaa päättää toisin ja pakottaa kirjoittajaa juonittelemaan paremman lopun, tai sitten kirjoittaja löytää itsensä todella syvältä vaikean keskikohdan mudasta eikä enää tiedä onko tarinalla loppua ollenkaan.

Läpipääsemätön

Millainen on hyvä lopetus? Päähenkilön tapattaminen kirjan lopussa on aivan liian helppo loppu. Se kertoo minusta, että kirjoittajalta puuttuu mielikuvitusta. Sen sijaan voi olla suotavaa tapattaa joku muu. Se on aina järisyttävää. Mikään ei saa lukijan sukkia pyörimään jaloissa niin kuin hyvä kuolema. Loppu voi olla onnellinen siitä huolimatta tai surullinen, vaikkei kukaan kuolisi. Hyvä loppu on vastaamista alussa esitettyihin ongelmiin, luin jostakin. Ehkä, ainakin hyvä pitää mielessä. Joskus toisen (kokeneemman) kirjoittajan neuvot ovat toki hyväksi.

Se joka kuusenlatvaan kurkottaa...

Mutta mutta, juonittelu on hauskaa, tai sen on parempi olla. Muuten en ymmärrä, miksi vietän niin paljon aikaa sen parissa. Kun muut suunnittelevat viikonloppumatkoja tai uutta olohuoneen sisustusta, minä ihmettelen metsän mysteerejä. Tosin eksyn sinne välillä. Silloin sunnuntainen patikkaretki lähimetsään auttaa puhdistamaan mieltä huonoista juonenkäänteistä ja muusta ajatusroskasta.