Vuosi: 2012
Kustantaja: Tor Books
Suomennoksen julkaisee Gummerus
Hannu Rajaniemen uusin tieteisseikkailu on jatkoa trilogian ensimmäiselle The Quantum Thiefille (Kvanttivaras). Luin kirjan alkuperäiskielellä, englanniksi. Tervetuloa Eurooppaan, missä suomalainen matemaatikko lukee, laskee ja kirjoittaa kielellä millä haluaa ja tekee sen vielä hyvin.
Myönnän, että Hannun englanti on haastavaa. Tai ei niinkään pelkästään se englanti, vaan teksti ylipäätään ja sitten se on vielä englanniksi. Eli muutama aivosolu kärähti tuhkaksi. Varauduin tähän jatko-osaan varaneuroneilla, mutta silti luin joitain pätkiä kahteen/kolmeen kertaan ja myös kirjan lopussa palasin lukeamaan alkua uudelleen...
Hannulla on erikoinen tapa kirjoittaa tieteiskirjallisuutta ilman perinteistä infodumppausta. Yleensähän lukijalle väännetään rautalangasta, miten mikäkin härveli toimii, mutta Hannun trilogiassa lukijan on itse pääteltävä mistä on kyse, tai sitten ei. Mitä sillä loppujen lopuksi on väliä, mikä on vir, muhtasib, zoku, gevulot, sobornost tai guberniya? Kunhan tarina etenee.
Tarina punoutuu päähenkilön, Jean Le Flambeur'in (mikä ihana nimi), oman itsensä etsinnän ympärille. Kakkosroolissa tykittää Mieli, oortilainen tulevaisuuden huipputeknologialla varusteltu soturinainen, joka kaipailee kadotetun rakkautensa perään. Oma paikkansa tarinassa on myös Perhosella, Mielen ihastuttavalla avaruusaluksella. Tämän kakkososan toiminta on suoraa jatkoa ykköselle, jossa Mieli pelasti muistonsa menettäneen Jeanin Dilemma-vankilasta. He seikkailivat sitten Marsin Oubliette-kaupungissa, minne Jean oli piilottanut muistonsa itseltään (tai jotain sinne päin). Mielen mielessä elävä jumalatar Josephine Pellegrini (aivan) paljastui koko touhun nukkemestariksi ja käskynantajaksi ja hänellä on omat sopat sekaisin muitten jumalien kanssa.
The Fractal Prince vie lukijan matkalle jonkinlaiseen (pidän tarkoista termeistä) tietokonetekniikalla toimivaan latauskeskukseen (The Router...) vai onko kyseessä hyvin moderni hyperavaruuden moottoritien taukopaikka/bensa-asema. Siellä Jeanin on avattava Schrödingerin laatikko, joka pitää sisällään taas jonkinlaista jumalaa (yllätys), jonka avulla kolmikko pääsee eroon heitä takaa-ajavasta metsästäjäpoliisista.
Tarinan määränpäänä on maa, tai mitä maasta on planeettana jäljellä. Tarkoituksena olisi ilmeisesti löytää jotain Pellegrini-jumalalle hyvin tärkeää ja sitä myötä voittaa itse kunkin vapaus, menneisyys ja tulevaisuus. Jean on puoliksi muistiton, Mieli kaipaa raivoisasti rakastaan ja Perhonen yrittää pitää kaiken kasassa. Pidän Hannun ongelmanasettelusta.
Tarinassa on myös toinen tarina, jota kertoo maapallon viimeisessä kaupungissa, Zirr'issä, asuva prinsessa, jolla on omat rakkauteen ja politiikkaan kietoutuneet ongelmansa. Tästä kaikesta kehkeytyy sivuja valonnopeudella kääntävä lukukokemus, joka lumoaa kummallisuudellaan. Kirjassa mm. selviää kuinka saunominen sujuu avaruusaluksessa (ilman painovoimaa). Hannulla on herkullinen huumorintaju.
Ensimmäiseen osaan verrattuna tämä kakkonen on vaikeampi, ei vain sen teknisyyden ja virtuaalisuuden takia, se on mielestäni myös vähemmän visuaalinen. En kyennyt näkemään kunnolla, miltä Zirr todella näyttää. Oublietten ja Marsin maisemien kanssa ei ollut samaa ongelmaa. Olin usein myös melko pihalla siitä, että mitä tapahtui ja missä ja kenelle (oikeasti vai vain jollekin virtuaalihemmolle).
Tämän keskimmäisen opuksen parasta antia on henkilöhahmot, jotka muovaantuvat syvemmiksi. Opimme heidän menneisyydestään, mikä osaltaan auttoi ainakin minua paremmin hahmottamaan koko tarinaa. Hannu itse myöntää epilogissa, että tämä oli "a hard one". Monasti tarinan keskivaihe on kirjailijalle vaikein juonen, eheyden ja tarinankaaren kannalta. Mielestäni Hannu selvisi tästä kunnialla, vaikka lukijana haistoin rivien välistä pientä harmaan massan kuumenemista.
Joka tapauksessa olen ihastunut. Ei näin korkeatasoista ja -lentoista tieteiskirjallisuutta olla aikoihin (ehkä koskaan ennen) kirjoitettu suomalaisen kynästä. Hannun trilogia tulee kuulumaan genren It-kirjoihin vielä hamassa tulevaisuudessakin, ehkä jopa jonkinlaisina tiennäyttäjinä. Hykertelen jo riemuissani kuvitellessani (yrittäessäni kuvitella) millaisiin sfääreihin alati kehittyvä, nuori ja älyttömän veijarimainen Hannu vie lukijansa seuraavissa tarinoissaan, rima on jo nyt korkealla.
* * *
Kirjaa on arvioitu englanniksi täällä ja täällä.
Hannun twiittaukset.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti