Luettua: Kristallikuningas, Aki Raatikainen

WSOY, 2012
sivumäärä: 526
Historiallinen seikkailuromaani

Aah, kuulen Waltarin hymisevän tuonpuoleisessa...hänkin on tyytyväinen. Itse kiherrän ilosta, vihdoin se on löytynyt, suuri suomalainen romaani.

Aki on loihtinut historian ja seikkailun ystäville tarinan, jonka ääressä ei vaativakaan lukija pääse tylsistymään. Kieli on kaunista, huoliteltua ja huippuunsa hiottua. Jos en paremmin tietäisi, niin en uskoisi, että tämä on esikoinen. Aki on melkoinen velho.

Raatikainen on tonkinut taustat perusteellisesti ja sitä myötä osannut pukea henkilöhahmonsa aikaan ja paikkaan täydellisyyttä hipoen, unohtamatta hyvin hiottua juonta ja sen kuljettamista alusta loppuun tyylikkäästi. 1600-luku ei ole ainakaan minulle historian oppitunneilta jäänyt tarkasti mieleen, eli en osaisi suoralta kädeltä vastata kovinkaan moneen aikakautta koskevaan Trivial Pursuit -kysymykseen. Historiallisen romaanin etuna on se, että lukija oppii sivutuotteena seikkoja menneiltä ajoilta. Ja mielenkiintoinen tuo ajanjakso olikin. Kristallikuningas perehdyttää lukijan Eurooppaa ja sen kuningashuoneita myllänneeseen 30-vuotiseen sotaan. Kirjan sankarit reissaavat Itämerellä, nykyisen Saksan alueella, Amsterdamissa, Ranskan hovissa ja myös Itä-Intian kauppakomppanian laivoilla. Jäljelle jää kuva ajasta silloin joskus, kun sotaa käytiin miekka kourassa, kun naisen paikka oli lähinnä perillisten tehtailijana ja itsevaltius ja jumalan sana saivat rahvaan tutisemaan.

Kristallikuninkaaseen on annosteltu juuri sopivin mittasuhtein romantiikkaa, seikkailua, ohi vilahtelevia maisemia, raakuuksia, historian lehtien havinaa, veijarien keskistä toveruutta ja filosofista pohdintaa. Kirjan sivuilla hyppii lauma tuttuja ja vähemmän tuttuja historian merkkihenkilöitä, joista kerrotaan muutamalla sanalla kirjan loppuun liitetyssä henkilölistassa. Enemmän tai vähemmän fiktiivisiä hahmoja Raatikainen on kohteliaasti lainannut muista ajanjaksoa kuvaavista romaaneista, kuten muutamaa vallatonta muskettisoturia.

Kirjan päähenkilö, Axel Tystloten (ruotsalaisella oolla), on tietenkin ihastuttavan urhoollinen, omalla tavallaan vakavan hauska, menneisyyden haamujen ja muistojen riuduttama, sanansa mittainen, loistava soturi, oiva rakastaja jne. Kyseessä on kasvutarina tai tarina siitä, miten elämästä 1600-luvulla selvittiin hengissä. Muita teemoja ovat: sota, kuolema, uskonto ja yllätys yllätys myös ulkosuomalaisuus, tai se kun on vuosia elänyt muilla mailla eikä enää tunne oloaan kotoisaksi isiensä maassa, ja etsii ikuisesti paikkaansa siinä maassa (kaupungissa), mihin kotinsa on rakentanut.

Onhan tässä kirjassa toki jonkin verran siirappia, mutta ei se minua haitannut. Ei hyvän tarinan tarvitse mielestäni olla täysin todellisuutta vastaava. Ja hurjat juonenkäänteet, takaa-ajot, juonittelut, pelehtimiset ja huikentelevaiset sattumat kuuluvat viihteeseen. Vakavamielinen historiallinen romaani...noh voihan noita historiankirjojakin lukea, mutta niistä puuttuu jännitys.

Akilla on persoonallinen tapa hypähdellä paikoin suorasta minä-kerronnasta kaikkitietävään kertojaan. Joku saattaisi pitää sitä häiritsevänä, joku konservatiivinen vanhake tms. Kikka mikä kikka, sanon minä, kunhan toimii. Sinne tänne Aki on ripotellut latinaa, lausahduksia välttämättä kääntämättä, ymmärtäköön se joka osaa, mutta eipä tuokaan haittaa. Se oli tapana 1600/1700- luvun kirjallisuudessa. Jonkinlainen elitistinen tapa kertoa kirjoittajan sivistyksestä. Aki on käyttänyt keinoa tuomaan syvyyttä kerrontaan ja lähestynyt näin myös paremmin aikakauden kirjallista ilmaisua. Huolellinen editointi paistaa tekstistä läpi. En huomannut kovinkaan montaa lapsusta ja pitäähän niitä aina pari ollakin. Teosta on ilo lukea.

Suosittelen Kristallikuningasta viihdekirjallisuuden ystäville, niille joille juoni ja tarina ovat ykkösasemassa, myös ehkä 1600-luvun sodankäynnistä kiinnostuneille. Kirjan ensimmäisen kolmanneksen taistelut on kuvattu koruttoman kauniisti ja todentuntuisesti. Jos kirjoitin tämän lukukokemustani arvioivan tekstin superlatiiveja säästelemättä, johtuu se vain siitä, että en ole pitkiin aikoihin lukenut suomalaiselta kirjailijalta suomeksi mitään yhtä mieltä ylentävää ;) ;) ;) toivo siis elää.

Kristallikuninkaan ovat lukeneet myös mm.: Morren maailma, Puolisilmä ja Keskisuomalainen (H.Poutiainen).

Puhu pulpetille

Ranskan koululaitos, kaikessa monimutkaisuudessaan ja jäyheän käsityskykyni ylittävyydessään, on juttu, jolla mielellään heittäisin kokonaista vesiekosysteemiä. Näin vanhemman näkökulmasta minusta tuntuu usein, että kaikki on tehty äitien ja isien elämää vaikeuttamaan.

Suunniteltu 4,5 päivän kouluviikko saa hiukseni sojottamaan kohti kuuta. Jossain kaukaisissa traumoissa muistelen lauantaiaamuja, jolloin kiikutin kolmevuotiastani "kouluun"...piirtämään ja askartelemaan. Oi niitä aikoja. Kun Ranskassa siirryttiin 4 päiväiseen kouluviikkoon 2008, tanssin ja lauloin riemusta kolme viikkoa putkeen. Lauantaiaamuni vapautettiin koululaitosorjuudesta.

Ensi, tai (kuten Ranskassa on tapana olla kaikki selkeää) ehkä sitä seuraavana, syksynä lapset siirtyvät taas uuteen koulurytmiin. Kunnasta riippuen he taapertavat kouluun joko keskiviikko- tai  lauantaiaamuna neljän muun kokonaisen koulupäivän lisäksi. Näin minun näkökulmastani en voi muuta kuin ihmetellä, että miksi *****ssä/ssa sitä koulua ei voida käydä saman tien viitenä peräkkäisenä arkipäivänä. Kai tähän kaikkeen löytyy tyhjentävä selitys jostain Napoleonin ajoilta, mutta tosiaan, ei kiinnosta. Minua pelottaa, että pian joudun repimään työviikosta väsyneen raatoni peiton alta kylmänkosteaan lauantaiaamuun ennen kukonlaulua ja raahaamaan puoliksi nukkuvan perilliseni kouluun piirtämään ja askartelemaan.

Epätoivoinen koululaitosorja minussa anelee maailmankaikkeudelta armeliaisuutta, ja sitä että kyläjehumme päättävät pistää tuon 0,5 ylimääräistä opetuspäivää keskiviikolle. Se olisi niin paljon helpompaa. Onhan olemassa vanhempia, jotka työskentelevät viikonloppuisin ja heille asia on ihan sama. Onhan olemassa myös urheilu- ja harrastustoimintaa, jota tuo keskiviikkovapaa edesauttaa huomattavasti. Onhan toki yhtä ja toista. Mutta minua ei kiinnosta. Pitäkää harkkanne viikolla niin kuin muissakin sivistysvaltioissa, viulutuntinne myös ja ties mitkä härpäkkeenne. MINÄ NUKUN LAUANTAISIN!!!!!!!!

Paikoista pyhin

Talvi siellä talvi täällä

Ao. kuvissa näkyy kotikylä ympäristöineen,
tai kakaruuden maisemia.
Arvatkaa mikä mistäkin.

Ei näissä nyt niin paljoa ole eroa.

Ähkyn anatomia

Eli mitä normandialainen joulu piti pöydällään (onhan se vielä melkein ajankohtaista).

Suureksi ilokseni En joutunut päässyt järjestämään joulua tänä vuonna. Minusta olisi ollut ihanaa kokata koko ranskalaiselle suvulleni, mutta pitkien neuvotteluiden jälkeen suostuin luopumaan vuorostani ja kälyni sai pistää kekkerit pystyyn. Syynä oli ihan oikean aidon joulupukin visiitti.

Joskus aikoinaan jaksoin olla järkyttynyt ranskalaisesta joulusta, mutta nyt sen vietto menee omalla painollaan:

-ensin haetaan osterit ensiavusta iltakahdeksan maissa (anoppi parka liukastui rappusissa ja sai tikit otsaan)
-sitten juhliin saavutaan kohteliaan myöhässä
-sen jälkeen ryypätään kuplivaa pari tuntia mukavia jutustellen
-lapset riehuvat sokerihumalassa tai kökkivät Wii-/PS-/DS-pelityksien parissa
-kunnes pukki tulee kylään ja avataan lasten lahjat
-nälän mentyä ohi pelkkien aperitiivin kanssa tarjoiltujen suolapalojen kera istuudutaan vihdoin pöytään
-ja mässäillään

Hanhenmaksaa à la maison

Ensiavun nilviäiset

"Se" "suomalainen" "alkuruoka"

Tähän väliin voi lisätä etanat, mutta jostain syystä ranskikset eivät niitä tänä vuonna tarjoilleet ja olin todella choquée.

Pääruoka: hanhea ja bataattia.

Taisin olla niin pökerryksissä (kl. 23/24 vaiheilla), että unohdin ottaa kuvan juustotarjottimesta.

Tässä välissä seuraa sulattelutauko, jonka aikana avataan aikuisten lahjat. Pakettien auki repimistä seuraa pusuttelukierros. Itse kukin käy kiittämässä mère tai père noëlia saaduista lahjoista.

Café Gourmand

Joulu se on joulu Normandiassakin. Lumi tuli myöhässä, mutta vatsaa rääkättiin senkin edestä ja yöpuulle päästiin ennen aamunkoittoa.

Sinne ja takaisin

Kuin Terminaattori tulin takaisin, mutta sitä ennen minun piti poistua. Kauan vaivannut koti-ikävä tuli hoidettua kotiseutukuurilla, joka sisälsi mm. ruoka- ja juomahoitoa, perhe- ja ystäväterapiaa ja tietenkin sauna- ja lumiaktiviteetteja. Kymmenen päivän tehokuurin jälkeen olen entistä ehompi Normandian suomalainen. Melkein jo tulikin tihkua ikävä.

Tuliterä 2013 alkoi hyvin, paitsi sipulisillien kohdalta. Ne viettivät ylimääräisen yön Amsterdamissa, minne laukkuni hävisi. Ensimmäistä kertaa pääsin kokemaan, miltä tuntuu kun laukku ei pyörikään hihnalla. Aika hölmöähän se on. Laukku tuli äsken, kaksi päivää myöhässä. Joku voisi kysyä, että miksi raahaan silliä Suomesta Normandiaan. Koska se on mieheni lempisuomalaisruoka, ja vain sipulisilli kelpaa. Tilli-, sinappi-, tomaatti- ym. sillit hiiteen. Jos sillinne eivät saavu perille homeisina (vaikka kaipa nuo nyt pari päivää suolaisina selviävät), suosittelen tarjoamaan ranskiksille maisteltavaksi sillimunaleipää:

- paahdettua ruisleipää (tyyliin Reissumies tai muu vastaava pieni ja pyöreä tai ovaali)
- voita leivän voiteluun
- puolikas keitetty kananmuna ja
- sipulisilliä 3 palaa per leipä

Sillien lisäksi toin mukanani raportin Suomen tämän hetkisestä henkisestä tilasta:

Ei siellä kaikki hyvin mene. Opettajia lamautetaan, anteeksi lomautetaan, määrärahoja leikataan, veroja ja muita maksuja nostetaan, palkkoja lasketaan (Niinistö sai minut ensimmäistä kertaa ihan oikeasti nauramaan), supistetaan, vähennetään ja minimoidaan. Eihän siellä ole kohta mitään jäljellä. Vähän vähemmän nauratti, kun huomasin iltalenkillä, että katulamputkaan eivät palaneet. Ja aika monelta kuulin, että "ihan ihme touhua". Mutta onneksi teeveestä tulee vielä ohjelmaa ja sain lomilla katsottua Napapiirin sankarit. Ovat penteleet oppineet elokuvia tekemään, Suomessa! Ei siellä nyt niin pahassa jamassa olla, vaikka jänkhällä onkin pari muuttujaa vielä fiksaamatta.

Laukku taisi jäädä Amsterdamiin jumiin muuten varmaan sen takia, että olin ahtanut sen täyteen myös kirjoja. En ole vielä, enkä ehkä ihan pian tule olemaankaan, elektronisen lukulaitteen omistaja, jotenka toistaiseksi raahailen opuksia ympäri Eurooppaa ja ne painavat. Ilokseni löysin tällä kertaa hyvää luettavaa. Painunkin tästä niitä ihailemaan ja kerron niistä myöhemmin lisää.

On se vaan mukavaa olla kotona.

Luettua: Mifongin perintö, J.S.Meresmaa

Julkaisuvuosi: 2012
Kustantaja: Karisto
Romanttinen fantasiaseikkailu

"Suomalaista fantasiaa", sanoin kaverille, jolle kirjan lahjoitin. En tiedä miksi piti painottaa juuri tuota suomalaisuutta. Vähän samaan tyyliin kuin että suomalaista muotoilua.

Mifongin perintö ei ole Se suuri suomalainen minulle, mutta Meresmaan tarina kuitenkin läikäytti jotain kirjaisessa kipossani. Eniten minua viehätti tarinan vauhdikkuus. Seikkailu etenee vinhaan ja tapahtumat seuraavat toisiaan loogisesti ja ilman suvantoja. Kirja on helppolukuinen, muttei heppoinen. Meresmaa on luonut kokonaisen maailman, jossa eletään jonkinlaista keskiaikamaista ajanjaksoa (ratsastellaan hevosilla, leikellään miekoilla ruumiinjäseniä, asutaan linnoissa, matkustetaan laivoilla jne.).

Henkilöhahmoista ihanin on mielestäni Reu, musta pantteri (onkohan Meresmaa suurikin salmiakin ystävä?). Reu on iso kissa, juuri sellainen kuin kissan olla pitää, ja seuraa uskollisesti isäntäänsä Dantea, joka on kirjan päämieshenkilöhahmo, joka pelastaa kirjan päätyttöhenkilöhahmon Ardiksen. Ja he rakastuvat ja koko maailma on heitä vastaan ja sitten myös ne pirun Keisarin kirjat ovat hukassa ja niitä etsitään aina maailman ääristä asti.

Jos kirjassa jokin häiritsi, olivat ne epäkonventionaaliset juonenkäänteet. Niistä en spoilaa tässä tämän enempää, mutta varautukaa olemasta saamatta kaikkea haluamaanne (juonen kohdalla). Ja tämä on vähän niin kuin se työhaastatteluun harkittu "huono puoli".

Suosittelen Mifongin perintöä ennen muuta fantasian ystäville, niille joille hyvä tarina ja todellisuuspako ovat lähellä sydäntä. Ja mikä parasta, Meresmaa on pyöräyttänyt kirjalleen jatko-osan, joka ilmestyy tänä vuonna.