Äitinä olemisesta

Lapsi lähti Alpeille hiihtämään colonie de vacancen merkeissä, eli ilman isää ja äitiä, parinkymmenen muun pikku-alpinistin kanssa. Junaan nousu oli kaaosmainen tapahtuma sinänsä, kun kaikki vanhemmat työnsivät omia kersojaan ovelle ensimmäisenä ja sitten sitä valtavaa matkalaukkua tarjottiin seuraavaksi. Siitä ei paljoa välitetty, että oli pyydetty päästää lapset ensin junaan ja sen jälkeen sai tulla antamaan laukun....kuka nyt tuollaisia järkeviä neuvoja jaksaisi kuunnella.

Purin huulta, kun yritin taluttaa pellavapäätäni ovelle. Junaan tuo pääsi kuin pääsikin ja ikkunan läpi tihrustin poikaa, kun hän jäi keskelle käytävää odottamaan, että joku lapsilaumaa saattavista aikuisista tulisi näyttämään, että mihin hän saa istuutua. Muut lapset poukkoilivat ympärillä miten sattuivat ja paikat täyttyivät. Poika näytti eksyneeltä ja yritin huitoilla hänelle ikkunan läpi, että menisi istumaan ennen kuin juna lähtee. Samalla ärräpäät läpäisivät kaulahuivin neuleen reiät. Mietin, että mitähän varten ne kaksi naista, jotka vaunussa lasten kanssa olivat, siellä olivatkaan. Poika seisoi yhä liikkumatta paikoillaan, kun joku aikuinen ryysäsi ohi ja vei viimeisen paikan. Siinä vaiheessa sappi kiehui ja aloin miehelle jupisemaan, että kyllä on taas H....N hyvin hoidettu.

Juna nytkähti liikkeeseen ja yksi saattajanaisista tarttui poikaa hihasta ja veti tämän osaston toiselle puolelle lasiseinän taakse. Sinne tuo jäi 1. luokkaan yksin istumaan. Koputtelin liikkuvaan ja hiljaa kiihdyttävään ikkunaan, poika näki lentosuukot ja nosti peukut ilmaan. Huolestunut äiti minussa motkotti suureen ääneen laiturilla suomeksi ja ranskaksi, jäpätys jatkui autossa parin hermostuneen kyyneleen lisäksi. On se hölmöä välillä olla äitee, muori, mutsi, mamma, mude. Isä siinä vain naureskeli, että rauhoitu nyt, kyllä se siellä pärjää, paremmat istuimet ykkösessä kuin kakkosessa. Manailin, että olin ollut vähemmän huolissani kesällä, kun poika lähti lentokoneella yksin Suomeen.

Talvisavuisia peltoja tuijotellessani päätin opettaa penskasta vähemmän kiltin, sellaisen joka ryntää muitten yli kyynärpäät terävinä ja hampaat irvessä.

Kotona lepyin. Siellä oli kolkon tyhjää, yksi puuttui. Kuin kaksi vanhaa cee ooo ännää puhuttiin lapsesta, vaikka vihdoin oli aikaa vain meille kahdelle. Vanhemmuus on pöljää, aivot siinä touhussa sulaa ja menee oikariin.

Jaksoin jo olla ylpeä, että siellä minun poikani, mon fils, istui junassa kilttinä ja muita kunnioittavana, osasi odottaa kärsivällisesti ja ottaa muutkin huomioon. Ja kyllä tuo joka tapauksessa rinteissä jättää muut perässä hiihtelemään. Äidin penska.

Colonie de vacances on ranskalainen traditio. Kun vanhemmat painavat töitä kesät talvet, lapset lähtevät lomille joskus kauaskin kotoa ja toiset hyvinkin varhaisessa iässä, kolmevuotiaista lähtien. Kaikki lapset eivät mielellään äidin helmoista vieraitten hoteisiin lähde, vaan parkuvat kuin teuraaksi vietävät joko juna-asemalla tai sitten lomakeskuksen pihalla. Oma vietti ensimmäiset kaksi c.v. viikkoaan kuuden vuoden iässä kolmensadan kilometrin päässä kotoa. Poikaa tuo ei haitannut, itselläni oli pala kurkussa ja rellu ylitti äänivallin kuin Venäjän meteoriitti, kun lähdin häntä takaisin kotiin hakemaan loman lopussa.

Mies on syntynyt tähän traditioon, äänessä lievä nostalgia, kun selittää saman ikäisenä viettäneensä joka kesä kuukauden jossain poissa kotoa. Puuh. Mitäs minä kotona kesälomilla naapurin lasten kanssa, metsässä mentiin tai rannalla pelattiin. Ei siinä mitään ihmeempiä järjestelyitä tarvittu, mutta oli eri maa ja eri aika.