Yleinen välinpitämättömyys

Illat ovat pimentyneet Normandiassakin ja köpsötellessäni kohti autoani marketin parkkipaikan halki, en ihan heti tullut ajatelleeksi, että olen näkymätön. Parkkeeraan aina parkkipaikan kaukaisimpaan nurkkaan, koska siellä on tilaa ja autoni yleensä säästyy itsestään ilmestyviltä naarmuilta ja klommoilta. Parkkipaikalla on valaistus ja minua kohti ajaneen auton ajovalot olivat päällä, loistivat suorastaan. Mutta olin pukeunut täysin mustaan ja tietenkin ilman heijastinta. En kävellyt tapani mukaan hiivatin nopeasti, vaan kerrankin taisin katsella tähtitaivaan loistoa ja maleksin jalankulkijoita varten maalatulla punaisella suojakäytävällä. Äkkiä sivulta ilmestynyt autonrotisko säikäytti minut haaveistani ja hyppelehdin jokseenkin koomisesti pois sen alta. Käännyin katsomaan kimppuuni hyökännyttä silmiäni uskomatta. Vasta kun tajusin, että toinen ei edes pysähdy pyytäkseen anteeksi, aloin siunailemaan jotain "m...e" ja "p...n" tyylistä. En sentään juossut pois kurvaavan toilailijan perään, koska surkea totuushan on, että nykyään ei tiedä minkä sortin hullun kanssa voi joutua napikkain. Jupisin senkin edestä autolleni marssiessani ja tähdet jatkoivat tuikkimistaan ilman ihailuani.

Mitä tästä opin: HEIJASTIN HIHAAN ja PÄLYILE VAINOHARHAISESTI PIMEILLÄ PARKKIPAIKOILLA

Eilen illalla koin jonkinlaisen sätkyn Philippiinien katastrofiuutisia seuratessani. Mielipidemittauksen mukaan vain noin 12 % ranskalaisista aikoo antaa rahaa hurrikaanien uhreille. Suuri osa sanoi suoraan ettei aio apua antaa. Uutistoimituksessa pohdittiin johtuuko kansalaisten avustushaluttomuus vuoden 2004 tsunamin avustusten huonosta hallinnoimisesta vai tämän hetkisestä taloudellisesta kriisistä. Uutinen oli mielestäni kaikinpuolin huolestuttava. Ehkä ranskalaisten mitta on täynnä verotusta ja politiikkaa. Ehkä yleinen välinpitämättömyys kuuluu nyt yleisesti hyväksyttäviin toimintatapoihin. Tai mielipidemittaukset kertovat vain yhdenlaista totuutta, joka ei koske kuin pientä osaa meistä tai heistä.

Mitä tästä opin: KATSO MUUTA TELKUSTA KUIN UUTISIA

Tänä aamuna lähdin töihin renkaat sauhuten, kuten kaikki elämäni arkiaamut. En ollut myöhässä, mutta en etuajassakaan. Matkani tössäsi lyhyeen. Jonkin sortin nosturihuoltoajoneuvo tukki yhden auton kuljettavan kotikatuni. Olin jumissa. Puristelin hetken rattia rystyset valkoisina kunnes päätin mennä jututtamaan kaikessa rauhassa sähkölinjoja mittailevia miekkosia. Heitä oli kolme. Kaksi nostolavalla ilmoissa heilumassa ja yksi maassa. Se yksi maan tasossa oli piiloutunut ajoneuvonsa taakse nähtyään autoni ilmestyvän mutkan takaa. Oli tainnut nähdä myös tyrmistyneen ilmeeni. Muuten verkkaiseen tahtiin liikahteleva mies oli loikkinut varsin vikkelästi piiloon, mutta tuli sieltä pois vastenhaluisesti ilmoihin tiiraillen. Sen pitempiä kiertelemättä ja kaartelematta ilmoitin olevani tyytymätön heidän valitsemaan kellonaikaan tulla mittailemaan sähkölinjoja kadulle, jolla ei voi ohittaa. Kello oli juuri sen verran kun suurin osa ihmisistä suuntaa kohti koulua ja päivän töitä. Mies letkautti, että hänkin tekee vain työtään. Närkästyin ja aika ranskalaisittainkin hermostuin nopeasti. Falsetissa huusin että myöhästyn töistä heidän takiaan ja että on hyvin n'importe quoi tulla aamulla tähän aikaan tukkimaan teitä. Menin takaisin autooni jupisemaan ja tuijottamaan tiiviisti kolmikkoa, joka loppujen lopuksi toimitti mittailunsa melko nopeasti ja teki tilaa vinkuvalle autolleni ja sen kirpeästi huutavalle kuskilleen.

Mitä tästä opin: HUUTAMINEN TEKEE HYVÄÄ