Ajan pysäyttämiä

Näin silloin joskus.

Tänään haluaisin olla Suomessa, mutta en ole, koska olen täällä ja katselen tihkuvaa Normandian taivasta. Siellä kaukana on kaveri, jota haluaisin olla tukemassa juuri nyt. Sen sijaan lähetän kaukotukea miten pystyn. Ei se ole sama asia kuin se että on oikeasti siinä vieressä. Perhana.

Onhän näitä "totaalisen turhautumisen" päiviä tullut ennenkin. Silloin kun olisi ollut kiva ottaa osaa suuriin juhliin, olla apuna, kuunnella tunti toisensa perään tilitystä, viedä jonnekin, olla mukana luomassa muistoja, ottaa syliin, kannustaa katsomossa.

Ulkoavaruudessa olen paitsiossa, jatkuvasti jäähyllä. Pelit pelataan sellaisella kentällä, jolle minulla ei ole pääsyä.

Joku saattaa kysyä, että mitäs lähdit. Sehän on ihan totta, mitäs lähdin.

Joku toinen ehkä pohtii miksi en palaa takaisin, kun kerran on niin pöljää. Voisinkohan, vaikka haluaisinkin? Se on kokonaan toinen aihe, monimutkaisempi aihe.

Minulle Suomi pysähtyi vuoteen 2000. En tiedä kenen levyjä nyt ladataan tai kuka missi on eronnut kenestäkin jääkiekkopelaajasta (en kyllä tiennyt ennen lähtöäkään) ja mikä on Putous. Kun lomailen Suomessa, olen aikamatkalla tulevaisuudessa, johon en kuulu. Ilmiö on suoraan tieteiselokuvasta, jonka päähenkilö singotaan 13 vuotta ajassa eteenpäin. Hän on hieman hukassa, koska osa asioista on ennallaan, mutta pelottavan suuri määrä häntä ennen ympäröineestä maailmasta on muuttunut.

Ei sen niin väliä sen ympäristön. Kaikkea ei voi yhdessä elämässä kuitenkaan saada. Aikamatka on lieveilmiö, jonka hyväksyn, toisinaan jopa inspiraation lähde. Se mikä harmittaa, on perhe ja kaverit. He jatkavat päivä päivältä, vuosi kerrallaan ajassa kohti tulevaa. Minä täällä rinnakkaistodellisuudessa olen vähän turhautunut.
Sori kun lähdin, mutta jouluksi palaan tulevaisuuteen renkaat sauhuten.