Hellettä jouluksi

Siperianhelvettiä viime maaliskuulta.

Terassilla istuessani satuin tarkkailemaan kukkapenkkiä rakastavalla "mitäs te siellä taas kasvatte" -puutarhurin silmälläni. Lokakuun ainoana aurinkoisena päivänä olin pätkinyt ja ajellut kaiken niin tyngäksi että normaaleissa Normandian olosuhteissa minun ei tarvitsisi kukkapenkkiä ihmetellä ennen Juhannusta.

"Hou hou hou", huuteli minulle hortensiani, jonka huomasin puskevan vehreää lehteä. Viime kesänä mokoma ei osannut kukkia ollenkaan, koska se pakasti nuppunsa maaliskuun siperianhelvetin-säässä. Tätä menoa se kukkinee ystävänpäivänä. Entäs muut puskat ja risut? Siellä ne yhteistuumin pistävät maailmaan versoa ja muuta kevättavaraa.

Ei minua niin hirveän paljoa tuo turhien rehujen kukkapenkki huolestuta, ihmetyttää sitäkin enemmän. Sen sijaan pelkään pahoin että jos nämä +10 astetta varjossa -kelit jatkuvat, alkaa nurtsi kasvamaan taas. Vastahan se saatiin talkoovoimin leikattua talvikuntoon. Normandialainen nurmikko on paloturvallista tavaraa, jolla voisi täyttää parhaimpien hotellien patjat. Se ei kärähdä sitten millään. Ja kasvaa, aina vaan. Lomiltapaluun ihanuus jää kesällä lyhyeen, kun kotitaloa ei näykään sitä ympäröivän viidakon takaa. On ajettava nurtsi ennen kuin voi edes ajatella matkalaukkujen purkamista. Eli voitte kuvitella kuinka ihanalta tuo ehkä pian kasvukautensa uudelleen aloittava ruohopelto puutarharakkaissa silmissäni näyttää juuri nyt keskellä talvea.

Tarkistan almanakasta Kyllä, talvipäivänseisaus on luvattu ylihuomiseksi.

Luontoihmeiden tarkkailuni ei jäänyt kasvikunnan oikkuihin. Bongasin ajotiellä kolme fasaanikukkoa. Siellä ne tepastelivat ja näyttivät hieman eksyneiltä, mutta sitä enemmän ne näyttivät närkästyneiltä. Ihan kuin ne olisivat kaakattaneet keskenään kanoista, jotka eivät saapuneetkaan treffeille, vaikka kaiken fasaanikukon järjen mukaan juuri nyt  on "se" aika vuotta. Toivotin kukoille parempaa soidinonnea keväälle, jos sellainen ensi vuonna on, ja otsaa rypistellen toivotin kukoille myös turvallista matkaa takaisin metsän suojiin ja piiloon metsästäjiltä, joita fasaanien huono flaksi ei sekuntiakaan mietitytä.

Onhan lauhassa talvisäässä puolensakin. Ei tarvitse:
- luoda lunta,
- ajella liukkailla,
- raaputtaa autoa aamulla (ja illalla),
- kantaa polttopuuta halki kinosten (tai mutalammikoiden) puutarhan perältä,
- kuluttaa ihan niin hirveästi sähköä lämpöpumpun pyörittämiseen.

Joka tapauksessa alan olla enenevissä määrin sitä mieltä että vuodenajat ovat yksinkertaisesti has been.

Juonilla vai ilman?

Vain Normandian pinkki taivas rajana.

En koskaan kuvitellut, että fiktion kirjoittaminen olisi helppoa, mutta juuri nyt en tiedä onko olemassa mitään sen vaikeampaa. Tarina ei kirjoita itse itseään, vaikka se purkautuukin joskus vauhdilla ruudulle, mutta se ei riitä. Kirjoitusprosessi on yhtä tuskaa.

Ensin pitäisi olla titaaninen idea. Sen ympärille tulisi kehitellä maailmoja, henkilöhahmoja ja tarina. Kaiken taustalla saisi soida runsaista lähteistä imetty taustatutkimus. No hyvä, mutta kun se ei ole vielä siinäkään. Kuukausien (vuosien) ideoinnin ja puurtamisen keskiössä kirjoittajan pitää myös kyetä kuljettamaan juonta. Sellaista missä on alku, keskikohta ja loppu, ja josta hypoteettinen lukijakin ymmärtää jotain. Juoni on se fiktion ainesosa, joka tekee tarinasta oikeutetun. Tarina ilman juonta on yhtä kuin jäätanssi ilman koreografiaa: mielenkiintoista seurattavaa ja ilahduttaa parilla jännällä piruetilla, mutta kokonaisuus jää mysteeriksi. Juoni on kuningas ja se vaatii kirjoittajalta valtavan määrän mietintäpipoja.

Ei pidä myöskään unohtaa, että siinä vaiheessa kun kirjoittaja on suoltanut kaiken yllä mainitun ja saanut puhallettua tekeleensä täyteen juonta, ollaan vasta vaiheessa kaksi. Sitten on jaksettava lukea ja korjata tekstiä niin kauan että taivaan tähtönen päättää sen olevan valmis.

Fiktion kirjoittaminen on mahdottoman vaikeaa, enimmäkseen yksinäistä näpertelyä ja terveydelle haitallista. Silti moni kirjoittaa ja tavoittelee sitä jotakin. Miksi? Koska kirjoittaminen on kivaa?

Suomessa julkaistaan kuulemma liikaa kirjoja ja jokaiselle teokselle ei riitä tarpeeksi lukijoita. 

Liikaa kirjoja? Kummallinen ajatus. Onpahan lukijalla mistä valita, jos vain osaa etsiä, mutta aina ei mieleistä luettavaa löydy ja silloin lukija etsii sitä muualta, kuten ulkomaisen ja käännetyn kaunokirjallisuuden hyllystä. Lukija äänestää jaloillaan ja joskus, tai ilmeisen usein, lukija ryhtyy kirjoittamaan itse.

Mikään ei ole niin hyvin tehty kuin itse tehty. Tai voihan sitä haaveilla heti kun on keksinyt maailmoja järisyttävän juonen. Ja mitä jos tekisin välillä jotain hyödyllistä, kuten kastelisin viherkasvit tai jatkaisin käsikirjoituksen editoimista, sen sijaan että roikun täällä ruikuttamassa.

Luettua: Kenobi (Star Wars), 2013, J.J.Miller

Maa-planeettamme on pullollaan Jedi-uskovaisia, joille laajennettu universumi tarkoittaa Tähtien sota -elokuvien ympärille rakennettua valtavaa kirjojen, sarjakuvien, piirrettyjen ja pelien kaanonia, josta tavalliset pakanat ovat huolimattoman tietämättömiä. Siitä huolimatta Star Wars -fanin ei tarvitse välttämättä pukeutua Chewbaccaksi, voidakseen nauttia George Lucasin luomasta äärettömästä tarina-avaruudesta.

Laajennettu Star Wars universumi tarjoaa lukijoille tällä hetkellä yli 160 romaania, joista olen toistaiseksi lukenut 47, hyvä luoja.

Tähtien sota -kirjat ovat tietenkin mannaa enimmäkseen faneille, mutta joskus joku elokuvista tykännyt saattaa hairahtaa hyperavaruuden valtavirrasta laajennetun universumin tähtisumuihin ja löytää itsensä keskeltä hyvin monipuolista tarjontaa. Mistä siis aloittaa?

Kaiken alusta? Öhöm, sellaista alkujen alkua ei oikein ole, tai se on niin monimutkainen kaikkien eri aikakausiin sijoittuvine elokuvineen, elokuvista täysin riippumattomine tarinoineen ja muine oheistuotteineen.

Ei, parempi aloittaa sieltä mikä eniten kiinnostaa, eli ehkä jostain elokuvien seuraaman aikajanan lähettyviltä. Miksipä ei vanhan ja uuden trilogian välistä. Eli Kenobista, joka kertoo Obi Wanin seikkailuista Tatooine-planeetalla, jonne hän on paennut Luke-vauvan kanssa. Hän sai tehtäväkseen suojella lasta parempia aikoja odotellessa. Tehtävänsä luonteen takia Obi Wan on tuonut lapsen turvaan Tatooinelle, missä hän luovuttaa vauvan Owen ja Beru Larsin kasvatettavaksi. Itse Obi Wan jää farmin lähettyville autiomaahan elelemään ja meditoimaan.

The Republic has fallen.
Sith Lords rule the galaxy.
Jedi Master Obi-Wan Kenobi has lost everything . . .
Everything but hope.

Tehtävän yksinkertaisuudesta huolimatta kaikki ei mene niin kuin piilotteleva jedi toivoisi. Vaikka hän elää keskellä ei mitään, asuu hiekka-aavikolla monenlaista menijää. Hän tutustuu baaria ja kauppaa pitävään Annie Caldwelliin lapsineen ja ystävystyy heidän kanssaan, vaikka yrittääkin pitää etäisyyttä autiomaan uudisasukkaisiin ja heidän ongelmiinsa. Se ei tietenkään ole apuun ryntäävälle jedille mahdollista ja hän löytääkin itsensä pian keskeltä melkoista soppaa.

Tästä eteenpäin pientä spoilausta:

John Jackson Miller on kirjoittanut Kenobin länkkäriksi, jonka byronilainen sankarihahmo taistelee pahiksia vastaan ja pelastaa neidon hädästä. Tosin, tämän tarinan neito pärjää omine kovine päineen melkoisen hyvin itsekin. Vahvan naisen, äidin, ja Obi Waniin ihastuvan Annien hahmo on kirjan parhaimpia ja myös tarinan keskiössä, hetkittäin jopa enemmän kuin itse Obi Wan.

Lisää Sarlacc-kuoppia Obi Wanin polulle tuovat Tusken Raiders -heimo ja heidän karismaattinen johtajansa A'Yark, joka yllättää lukijan ovelasti (bravo Miller). He tietenkin esittävät länkkärin intiaani-roolia niin hyvässä kuin pahassakin, mutta Miller on todella onnistunut valottamaan Tuskenien elämäntapaa, uskomuksia ja roolia mittakaavassa mihin aikaisemmat teokset/elokuvat eivät kyenneet.

Palataan itse Obi Waniin, jonka elämä on heittänyt melkoista häränpyllyä siitä lähtien, kun hän luuli tappaneensa Anakinin Mustafarilla käydyn eeppisen kaksintaistelun tuloksena. Hän on yksin, viimeisiä jedejä, galaksin takahikiällä ja kärsii melkoisista omantunnon vaivoista. Hän pitää itseään vähintäänkin osasyyllisenä Anakinin heittäytymiseen voiman huonolle puolelle ja Obi Wan höpisee usein yksin mökissään yrittäen saada yhteyden edesmenneeseen mestariinsa.

Yes, I expect things will be slower. I'll be far from anywhere, and alone, with nothing but my regrets to keep me company. If only there were a place to hide from those.

Näistä elementeistä Miller on punonut yhteen loistavan tarinan, ehkä yhden niistä muutamasta parhaasta Tähtien sota -kirjasta, jotka tosifanit ripustavat kehystettynä takan ylle. Uskallan suositella sitä muillekin spefin ystäville. Ehkä Kenobi onkin joillekin ensimmäinen kosketus laajennettuun universumiin ja sen lompakon tuhoavaan voimaan. Kirjaa lukee ahmien, mutta samalla pieni pala kerrallaan nautiskellen. Sen luoma tunnelma on aitoa SW-kamaa, viihdettä parhaimmillaan ja vie lukijansa seikkailuun Tatooinen salaperäisille dyyneille. Haluaisin tietää onko Kenobille tulossa jatkoa, ja mahtaako tämän kirjan julkaisulla olla jonkinlaista merkitystä tuleville SW-elokuville?

13 yötä Jouluun

Joulu Normandiassa on ulkoavaruuden öklimöklille erikoista aikaa. Olen perinnefriikki. Joidenkin asioiden pitäisi mielestäni vain sujua tietyllä tavalla. Eiväthän ranskalaisetkaan syö ketsuppia ranskanperunoiden kanssa. En siis täysin ja kaikista parhaista aikomuksistani huolimatta ole sopeutunut joulun viettoon tässä maassa.

Eihän tässä nyt mistään maailman tärkeimmästä aiheesta ole kyse. Kaikki eivät joulua tai muitakaan lopppuvuoden merkkipäiviä juhli. Täysin historiallisista ja uskonnollisista syistä en minäkään joulua ole tainnut koskaan viettää. Joulu on minulle ennen muuta perheen juhla. Se on myös valon juhla ja monen muun ihanan asian juhla, jolloin on monta hyvää syytä olla hyvällä tuulella.

Tärkeintä joulua viettävälle pitäisi olla omien jouluperinteidensä luominen ja vaaliminen, ettei joulusta tule ihan vain täysin kauppiaiden juhla.

Mutta.

Kahta eri kulttuuria edustavassa perheessä jouluperinteet törmäävät toisiinsa kuin Hawk-hävittäjät. Ranskalainen joulu on pahimmillaan minusta vain hyyyyyyyvin pitkä illallinen, jonka päälle tai sen aikana jaetaan lahjoja. Olkkarin kulmassa seisoo valkoinen muovikuusi, johon on ripustettu Las Vegas-jouluvalot ja telkkarista kuunnellaan Lady Gagan konserttia. Tämähän ei ole yhtään pöljempi juhla, mutta kun kyseessä on Pyhä Joulu, niin Mary pistää nenänsä nyrpeään asentoon. En tietenkään odota ranskalaisten taikovan jouluihinsa samanlaista taikaa kuin suomalaisessa tykkilumitetussa Sylvian joululaulu -joulussa on, mutta missä ovat heidän jouluperinteensä?

Perinteisen katolilaisen joulun keskiyön kirkko ja jouluseimet kuuluvat lähinnä menneisyyteen. Ranskalaiset eivät edes seuraa suoraa lähetystä Vatikaanista. Kummajaiset. Lapsetkaan eivät saa kosketusta jouluperinteistä muualta kuin kotoaan, koska kouluissa on kaikenlainen uskonnollinen hömppä kiellettyä.

Miten siis kestän?

Kuusi haettiin puutarhakaupasta ja koristeltiin jo joulukuun 1. päivänä. Se on oikea kuusi, muttei oikea joulukuusi. Ranskasta saa kahta laatua kuusia: joko joululle haisevaa oikeaa épiceaa tai paksut neulasensa pudottamatonta mutta hajutonta nordmannia. Tapeltuamme kuusilajista siivousfriikin mieheni kanssa muutamat joulut päädyimme vuorovuosijärjestelmään. Tänä jouluna on mieheni kuusivuoro ja näin ollen olohuoneemme nurkkaa koristaa tylsä mutta komea joululle haisematon kuusi.

Entäs sitten koristelu? Mitään herkkää ja vaatimatonta ranskalaisen joulukuusen koristelu ei ole. Sen pitää säihkyä miljoonaa välkkyvaloa ja kimallusnauhaa. Kärsimätön pikkutonttuni ripusti vielä kaikki pallot melkein samalle oksalle...pääasia etteivät putoa lattialle. Ja hartautta hetkeen loimme laulamalla äidin hatarasta ulkomuistista jonkinlaista lyyristä aariaa.

Keittiönikkunaan lätkäistiin sähkönsiniset jouluvalot, joita en pidä koskaan päällä, koska ne välkkyessään aiheuttavat migreenin. Muu koristelu onkin enemmän kädentaitojen varassa. Askartelu on mielestäni hyvin tärkeä jouluperinne ja leivinpaperilumihiutaleiden väkertäminen kuuluu niihin asioihin, jotka vanhemman on vain siirrettävä jälkipolvelle. Himmeleitä en tosin ole koskaan uskaltanut yrittää, koska luulen että ne olisivat hieman liikaa miekkoselle. Ranskalainen ostaa kaikki joulukoristeet kaupasta, jos koristeita ylipäätään käyttää.

Tein täällä kerran pipareita. Minulla ei ollut leivinjauhetta....niistä tuli ikuisesti kestäviä Normandian sääolosuhteisiin täydellisesti sopivia vesilinnun häirintäesineitä. Yritin myös tehdä joulutorttuja ranskalaisesta luumuhillosta, mutta hillot eivät pysyneet tortuissa vaan levisivät ympäri peltiä. Kraavilohi taitaa olla ainut onnistunut jouluruoka, johon olen kyennyt.

Perinteinen suomalainen jouluruoka eroaa ranskalaisesta kuin sika lehmästä. Kirjoitin ranskalaisista joulupöperöistä vuosi sitten täällä. Pidän ja en pidä, koska vaikka osa ruoista onkin hyviä, niin ei niissä silti mielestäni ole mitään erityisellä tavalla pelkästään jouluun viittaavaa kuten esim. lanttulaatikossa. Joulu on ranskassa vain yksi juhla monien joukossa. Kertaakaan en ole saanut edes joulukalkkunaa Normandiassa. Tosin, sitäkin syödään ympäri vuoden.

Jos nyt jotain hyvääkin sanoisin joulusta tässä maassa: pidän  pienten kylien ja kaupunkien jouluvaloista (ei niistä 90-luvun loisteputki- vaan uusista led-valoista), jotka tuovat juhlavaa tunnelmaa pimeyteen. Joulumarkkinat ovat näkemisen ja kokemisen arvoiset. Ja...vaikka nyt todella fundeeraan, niin ei tule muuta mieleen.

Onneksi tähän kaikkeen on ratkaisu: Joulu Suomessa!

Itsepäisyyspäivää

Sellaisia me suomalaiset kai vähän olemme. Sellaisia ettei tarvitse tulla mitään urputtamaan. Olen tällä viikolla touhunnut melkoisen määrän itsepäisyyksiä.

Ensinnäkin annoin autokorjaamon henkilökunnan kuulla kunniansa ranskalaisen autoni sorkkimisesta ja sain kuin sainkin tahtoni läpi, lopulta, vaikka jouduinkin pitämään puoleni ja tutkiskelemaan auton käyttöoppaasta ja vanhoista korjaamolaskuista mistä ylipäätään oli kyse. Mustahampainen korjaaja näytti melko epäroivältä, kun kerroin olevani ehkä vain nainen ja ammatiltani jotain ihan muuta kuin mekaanikko, mutta että minäkin tajuan jossain olevan gros souci, kun vasta vuosi sitten vaihdetut varaosat ovat jo nyt kuluneet vaihtokuntoon.

Paljon hankalampaa on ylläpitää diplomaattisuhteita poikani luokanopettajaan, joka on ilmeisesti ihan hyvä ope, mutta hän ja poikani eivät tule juttuun ja siitä kehkeytyy toisinaan erinäisiä ongelmia. En kasvata lapsestani lammasta, joka seuraa ja tekee ajattelematta mitä pyydetään. Non. Kymmenenvuotiaalta on turha pyytää loogista, puolueetonta, harkittua ja neutraalia käytöstä. Hän käyttäytyy juuri niin kuin hän parhaaksi näkee, suurimman osan aikaa. Vilkas ja hieman nenäkäs (en kerro keneltä perittyä) poika erottuu porukasta. Ja sitten tuo on vielä se puoliksi ulkomaalainen ja blondi, mutta ylpeä siitä.

Ranskalainen koululaitos tuottaa mielestäni niin hyvää kuin huonoa, mutta yritän olla vertailematta sitä peruskouluun, jonka tunnen lapsuudestani, koska "oma tuttu ja rakas" voittaisi joka tapauksessa kaikilla mittareilla. Yritän siis ymmärtää neutraalisti, etäisyyttä ottaen ja hyviä diplomaattisuhteita vaalien kaikkea ranskalaisessa koulussa tapahtuvaa. Enkä unohda että kersani toimii usein nopeammin kuin ajattelee, pahaa tarkoittamatta.

Mutta tällä viikolla kirjoitin mielestäni hieman liian tiukalle opettajalle palautetta, koska hän sitä pyysi. Olemme jo tavanneet kerran ja jutelleet sivistyneesti lapseni käytöksestä. Pojallani ei ole oppimisongelmia, hän on keskiarvoa parempi oppilas ja pitää koulunkäynnistä. Kaikki voisi olla loistavasti, mutta elämässä harva asia sujuu ilman huolia, omalla painollaan ja täydellisesti. Aina on jotain mikä ei pelitä. Mutta jotta asiat luistaisivat silti, olen neuvonut poikaa yrittämään olemaan vähemmän open silmätikku ja vaikka välttämään koko opea niin paljon kuin se pienessä kyläkoulussa on mahdollista. Poikani ei tuosta muutu ja ilmeisesti ei opekaan, ainakaan omien sanojensa mukaan. Silti en aio sanoa lapselle, että älä puolusta itseäsi tai älä yritä ymmärtää miksi ope antoi punaisen kortin.

Palautteessani oppilaan vanhemmalta opettajalle kirjoitin, että mielestäni oppilaan tulee kunnioittaa opettajaansa ja muita oppilaita, käyttäytyä kohteliaasti jne, mutta että myös opettajan tulee noudattaa samaa linjaa oppilaitaan kohtaan. En hyväksy mollausta missään muodossa. Auktoriteetti on asia, joka joillain on luonnostaan. Heidän ei tarvitse edes korottaa ääntään tullakseen ymmärretyiksi. Opettaja joka tarttuu lasta kauluksesta ja vetää tämän siitä sivuun ja vasten aitaa ja naureskelee lapsen selityksille edustaa mielestäni huonoa auktoriteettia. Ilmeisesti tilanteessa oli kyse väärinkäsityksestä tai ainakin väärin ymmärretyistä säännöistä, eikä kukaan ollut vaarassa satuttaa itseään tai ketään toista. Mielestäni pelkkä sanominen olisi riittänyt, tyyliin: "Pistä se ovi kiinni, ole hyvä, etkö tiennyt ettei sitä saa nyt juuri avata?" Sen sijaan tapahtui jotain muuta ja en ole ihan d'accord, eikä poikanikaan mielestäni tarvitse olla.

Joskus itsepäisyys on hyve ja sitä on syytä vaalia, sen avulla voi elämässä säästyä monenlaisilta huolilta. Se ei aina välttämättä tee asioista helpompia*, varsinkin kun koko maailma tuntuu olevan juuri sinua vastaan, mutta jälkikäteen oman itsensä puolustaminen paljastuu yleensä hyväksi ratkaisuksi. Olkaa itsepäisiä pässejä!

- - -
* "helpompia" : Onko tämä suomea? Jos on niin se on ihan mieletön sana lausua ja kirjoittaa.