Sellaisia me suomalaiset kai vähän olemme. Sellaisia ettei tarvitse tulla mitään urputtamaan. Olen tällä viikolla touhunnut melkoisen määrän itsepäisyyksiä.
Ensinnäkin annoin autokorjaamon henkilökunnan kuulla kunniansa ranskalaisen autoni sorkkimisesta ja sain kuin sainkin tahtoni läpi, lopulta, vaikka jouduinkin pitämään puoleni ja tutkiskelemaan auton käyttöoppaasta ja vanhoista korjaamolaskuista mistä ylipäätään oli kyse. Mustahampainen korjaaja näytti melko epäroivältä, kun kerroin olevani ehkä vain nainen ja ammatiltani jotain ihan muuta kuin mekaanikko, mutta että minäkin tajuan jossain olevan gros souci, kun vasta vuosi sitten vaihdetut varaosat ovat jo nyt kuluneet vaihtokuntoon.
Paljon hankalampaa on ylläpitää diplomaattisuhteita poikani luokanopettajaan, joka on ilmeisesti ihan hyvä ope, mutta hän ja poikani eivät tule juttuun ja siitä kehkeytyy toisinaan erinäisiä ongelmia. En kasvata lapsestani lammasta, joka seuraa ja tekee ajattelematta mitä pyydetään. Non. Kymmenenvuotiaalta on turha pyytää loogista, puolueetonta, harkittua ja neutraalia käytöstä. Hän käyttäytyy juuri niin kuin hän parhaaksi näkee, suurimman osan aikaa. Vilkas ja hieman nenäkäs (en kerro keneltä perittyä) poika erottuu porukasta. Ja sitten tuo on vielä se puoliksi ulkomaalainen ja blondi, mutta ylpeä siitä.
Ranskalainen koululaitos tuottaa mielestäni niin hyvää kuin huonoa, mutta yritän olla vertailematta sitä peruskouluun, jonka tunnen lapsuudestani, koska "oma tuttu ja rakas" voittaisi joka tapauksessa kaikilla mittareilla. Yritän siis ymmärtää neutraalisti, etäisyyttä ottaen ja hyviä diplomaattisuhteita vaalien kaikkea ranskalaisessa koulussa tapahtuvaa. Enkä unohda että kersani toimii usein nopeammin kuin ajattelee, pahaa tarkoittamatta.
Mutta tällä viikolla kirjoitin mielestäni hieman liian tiukalle opettajalle palautetta, koska hän sitä pyysi. Olemme jo tavanneet kerran ja jutelleet sivistyneesti lapseni käytöksestä. Pojallani ei ole oppimisongelmia, hän on keskiarvoa parempi oppilas ja pitää koulunkäynnistä. Kaikki voisi olla loistavasti, mutta elämässä harva asia sujuu ilman huolia, omalla painollaan ja täydellisesti. Aina on jotain mikä ei pelitä. Mutta jotta asiat luistaisivat silti, olen neuvonut poikaa yrittämään olemaan vähemmän open silmätikku ja vaikka välttämään koko opea niin paljon kuin se pienessä kyläkoulussa on mahdollista. Poikani ei tuosta muutu ja ilmeisesti ei opekaan, ainakaan omien sanojensa mukaan. Silti en aio sanoa lapselle, että älä puolusta itseäsi tai älä yritä ymmärtää miksi ope antoi punaisen kortin.
Palautteessani oppilaan vanhemmalta opettajalle kirjoitin, että mielestäni oppilaan tulee kunnioittaa opettajaansa ja muita oppilaita, käyttäytyä kohteliaasti jne, mutta että myös opettajan tulee noudattaa samaa linjaa oppilaitaan kohtaan. En hyväksy mollausta missään muodossa. Auktoriteetti on asia, joka joillain on luonnostaan. Heidän ei tarvitse edes korottaa ääntään tullakseen ymmärretyiksi. Opettaja joka tarttuu lasta kauluksesta ja vetää tämän siitä sivuun ja vasten aitaa ja naureskelee lapsen selityksille edustaa mielestäni huonoa auktoriteettia. Ilmeisesti tilanteessa oli kyse väärinkäsityksestä tai ainakin väärin ymmärretyistä säännöistä, eikä kukaan ollut vaarassa satuttaa itseään tai ketään toista. Mielestäni pelkkä sanominen olisi riittänyt, tyyliin: "Pistä se ovi kiinni, ole hyvä, etkö tiennyt ettei sitä saa nyt juuri avata?" Sen sijaan tapahtui jotain muuta ja en ole ihan d'accord, eikä poikanikaan mielestäni tarvitse olla.
Joskus itsepäisyys on hyve ja sitä on syytä vaalia, sen avulla voi elämässä säästyä monenlaisilta huolilta. Se ei aina välttämättä tee asioista helpompia*, varsinkin kun koko maailma tuntuu olevan juuri sinua vastaan, mutta jälkikäteen oman itsensä puolustaminen paljastuu yleensä hyväksi ratkaisuksi. Olkaa itsepäisiä pässejä!
- - -
* "helpompia" : Onko tämä suomea? Jos on niin se on ihan mieletön sana lausua ja kirjoittaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti