Luettua: All That I Am, Anna Funder 2011

Sivumäärä: 396 (Kindle)
Kustantaja: Penguin
Julkaisuvuosi: 2011

Kiitos Sannabanana, Pinon päällimmäinen blogista, joka suosittelit tätä minulle. All that I am lunasti lupauksensa ja vielä enemmän.

Joskus, silloin tällöin, harvoin, lukija törmää kirjaan, joka ravistelee, paukauttaa ja puhaltaa rajuun maailmaansa, mutta joka myös kiehtoo kauneudellaan, hellii inhimillisyydellään ja lohduttaa kauneudellaan.

"In my experience, it is entirely possible to watch something happen and not to see it at all." s. 9

"But honesty is so hard. If I look too closely at the truth I might be unhinged by regret and lose hope in the world." s. 22 

"We had wanted peace, but suddenly we had power. We had no idea how to keep it." s. 51

Anna Funder on ansainnut historiallisen määrän kirjallisuuspalkintoja ja ymmärrän miksi. Hän valmisteli ja kirjoitti esikoisromaaniaan viisi vuotta, mutta omien sanojensa mukaan valmistautui koko aikuisen ikänsä teoksensa hahmojen kohtaloiden kertomiseen. All that I am ei ole hänen mukaansa historiallinen romaani, mutta en tiedä miksi muuksikaan sitä voisi nimittää. Osa teoksen henkilöhahmoista ovat oikeita historiallisia henkilöitä ja tapahtumat seuraavat suureksi osaksi historian todellisia tapahtumia. Anna Funder on toki luonut henkilöhahmojensa välille jännitteitä, mutta ne olisivat voineet olla totta, ehkä olivatkin. Minua todellisuuden romantisointi ei haittaa. Se tekee dokumentin ja fiktion rajan häilyväksi, mutta helpommin luettavaksi ja lisää osaltaan historian ymmärrystä. Heikotpa olivat kouluhistorian tunneilta unohtuneet tietoni tämän romaanin aikakauden Saksasta, josta päällimmäisinä vilkkuivat tietenkin vain kuvat Hitleristä ja hänen perässään marssineesta sotaa vaativasta kansakunnasta. Funder ei säästä mustetta näyttäessään myös muiden maiden sokeuden ja kykenemättömyyden toimia ja estää maailmansota.

"This beauty is a force, and it will never lose. I have always been seduced by beauty. Seduced and consoled,  and then betrayed. Then seduced and consoled again." s. 58

"Since I'd joined the Independents I had become used to talk about opposing government measures and proposing new ones, but it was an entirely novel notion to me that the government would lie to the people, even in the most serious of matters, such as sending men to war." s. 66

All that I am kertoo saksalaisten toisinajattelijoiden kamppailusta Hitlerin valtaannousua vastaan. He taistelivat kirjoillaan, runoillaan, puheillaan, lehtisillään, näytelmillään, lehtiartikkeleillaan kiristyvää hirmuhallintoa vastaan ensin Berliinissä ja Munchenissä ja myöhemmin Euroopan muista pääkaupungeista käsin. Suuri osa romaanin tapahtumista sijoittuu vuosiin ennen sodan syttymistä, kun maanpakoon ajetut vallankumoukselliset yrittivät tuoda muun maailman tietoisuuteen natsien rikokset. Tarinan keskiössä, eräänlaisena muita vallankumouksellisia pystyssä pitävänä pylväänä, toimii Dora Fabian. Hän on luotettava ystävä ja vihollistensa pelkäämä moderni nainen, joka vaalii vapauttaan ja antaa kaikkensa rakkaidensa puolesta. Hänen tarinaansa kertoo kaksi henkilöä kahdessa eri aikakaudessa: osaltaan Ernst Toller, kirjailija ja poliittisen opposition keulakuva, kirjoittaa elämänkertansa uusiksi hotellihuoneessaan New Yorkissa vuonna 1939; toisaalla Ruth Becker, Doran serkku, taistelee vanhenevaa vartaloaan vastaan Sydneyssä vuonna 2001 eläen nuoruuttaan uudelleen muistoissaan.

"I was incapable of thanking her. Thanks would have been pathetic given the risks she'd taken. And I wasn't sure I could get the words out." s. 148

"Our love was like a carpenter's spirit level, each of us holding an end up so hard, fighting to keep that trembling bubble in sight." s. 173

"I am a vessel of memory in a world of forgettin." s. 182

"'We must believe in God', he told me, 'because if we don't we will have to believe in man, and then we will only be disappointed.'" s. 237

"I hold up my hands. I know every word they have written, gun they held, caress they've given." s. 352 

"Will the world forget we tried so hard to save it?" s. 353 

Anna Funder kirjoittaa terävästi, hänen lauseensa ovat ytimekkäitä ja täynnä tarkoitusta, runoutta unohtamatta, mutta sillä tarinaa peittämättä. Minua miellytti erityisesti kirjan tarkoituksellisuus. Tapahtumat sijoittuvat menneisyyteen, mutta peilaavat pelottavan tarkasti nykypäivää: äärioikeiston nousu, yleinen välinpitämättömyys pakolaisten asemasta, kaikkien aistien sulkeminen hirmuhallintojen toimille (Venäjä, Syyria...). Anna Funder toimi ennen kirjailijan uraansa kv-oikeuden asianajajana Australian hallitukselle keskittyen ihmisoikeuksiin, perustuslakikysymyksiin ja valtioiden välisiin sopimusneuvotteluihin. Hänen romaaninsa yhteiskuntakritiikki ei silti ole este kirjan viihteellisyydelle ja suosittelen sitä suurten romaanien ystäville.


Kirjailijan kotisivut.

Sää jatkuu Bretagnessa

Missään muualla auringonpaiste ei helli yhtä herkullisesti kuin tämän myrskyisen seudun rannoilla. Taisin löytää paratiisin, paikan josta en olisi pois lähtenyt, ellei puoliso olisi tullut puhumaan lettubaarista. Mikään, ei edes maailman kaunein autio ranta, voita karamellilätyn kutsua. Tässä kytee Bretagnen charmi, sellaisenaan, täydellisenä.

 

 

 

Penestinin kylä heräsi hetkeksi talviunestaan Pääsiäisturistien tungokseen, mutta rauhoittui pitkän viikonlopun jälkeen hiljalleen kevääseen herääväksi kesämökkikunnaksi, missä pyöräilevä normandialainen sai rauhassa polkea omaa vauhtiaan melkein autioilla poluilla ja kujilla, tarkkailla harmaasta kivestä rakennettujen pienten talojen vehmaita puutarhoja, laitumella käyskenteleviä hevosia, meren kaikkia vihreän sävyjä, lokkien ja haikaroiden lentonäytöstä ja rannalle huuhtoutuneita osterinkuoria.

 

 

 

Lettubaarin omistaja kyseli olimmeko varmasti nähneet kaikki seudun nähtävyydet, selvästi ylpeänä. Hän määritteli Bretagnea aitoutensa säilyttäneenä kolkkana. Kieltämättä paikallisten pikkukylien läpi ajaessani kuvittelen usein siirtyneeni edellisen vuosisadan alkupuolelle, aikaan ennen maailmansotia. Sellainen on kivien muisto, kaiverrettu julkisivuihin ja hautuumaiden muureihin. Aitoa, sellaista jota ei vielä ole betonilla pilattu. Toinen tunne on tilan tunne. Bretagnea ei ole rakennettu täyteen ja rannikot on suojeltu. Siellä täällä rantakallioiden yllä seisoo ylväänä vanha rakennus hauraine valkoiseksi maalattuine ikkunakarmeineen, sinisine ikkunaluukkuineen ja ikuisine kiviportaineen, entisten aikojen reliikkinä.

 

 

Auringon kultaaman rantakallion suojassa kuin puolikkaan kanjonin tutkijana, geologisia löydöksiä ihmettelevänä, havahduin miettimään hiekkarannan kivien keräilyn merkitystä Sovellus-Sapiensin mielenliikkeille. Täydellisen kiven löytäminen oli juuri sillä hetkellä Se loman tärkein asia. Taskut täynnä rantaa, merta ja hetkessä elämistä huuhtelee ostoslistoista, juonirakenteista ja auton katsastuksista turvonneen aivokuoren yhdessä iltapäivässä. Herää vain kysymys: miksi emme keräile kiviä useammin?



Bretagne - Ranskan mystisin kolkka

Normandian naapurissa sijaitsee maankolkka, joka työntyy syvälle valtamereen, ammentaen sen syvyyksistä myös rikkautensa. Bretagne on merenkävijöiden mielissä se uloke, joka on kierrettävä päästäkseen nauttimaan Biskajanlahden tyrskyistä. Sen rannoille myös monet ovat haaksirikkoutuneet aikojen saatossa. Valtameren yli vauhtia ottaneet tuulet ja karikkoiset rannat ovat kompassin jos toisenkin sekoittaneet.

Bretagne tunnetaan myös harmaista kivitaloistaan, jotka reunustavat pienten kalastajakylien katuja kukitettuine ikkunaluukkuineen. Hiekkarannat eivät ehkä vedä vertoja eteläisille serkuilleen ainakaan veden lämpötilan puolesta, mutta aallot vetävät puoleensa niin perinteisiä kuin kite- surffaajia, melojia, purjehtijoita, sukeltajia ja laskuveden aikaan rantavesistä äyriäisiä ja simpukoita kerääviä "jalkakalastajia" haaveineen ja saaveineen.

Morbihanin maakunnan rannikolla sijaitsevan Penesten pikkukylän turistitoimiston sivuilla vakuutetaan matkailijoita Bretagnen suotuisasta ilmastosta. Sen mukaan seudulla vallitsee mukava merellisen raikas sää, joka on omiaan urheilusta ja terveellisestä elämänmenosta kiinnostuneille. Bretagnelainen perheystävämme sanoo, että Bretagnessa paistaa aina aurinko. Nope. Non Non Non. Se on todettu valheeksi paikan päällä suoritettujen vuosien sääntodentamiskokeiden myötä.

Bretagnessa sataa ehkä harvemmin kuin Normandiassa, mutta jos matkailija on erityisen allerginen pilviselle kelille, on matkailijan parasta suunnata Espanjan aurinkorannikolle. Toisaalta, liika auringossa löhöily on vaarallista.

Bretagnen ystävänä olen listannut tähän maankolkan hyvät puolet turistin näkökulmasta:


- moottoritiet ovat ilmaiset (ei tietulleja), mutta hyvin ylläpidetyt
- turistikohteet eivät ole hinnoilla pilattuja
- turistikohteet eivät ole turisteillakaan pilattuja (riippuu hetkittäin säästä)
- Bretagnessa saa maailman parhaita täytettyjä lettuja eli kreppejä tai crêpes, joko suolaisina tai jälkiruokana tai välipalana tai aamiaisena, näitähän voi syödä milloin vain
- Bretagnessa saa tuoretta kalaa suoraan kalastajalta satamasta (palaavat aamutuimaan satamaan tuomaan yön saaliin), mutta myös ostereita ja sini- ja kampasimpukoita
- Bretagnessa valmistetaan siideriä, ei tule koti-ikävä normandialaiselle
- bretagnelaiset ovat ystävällisiä, ehkä hieman jurottavia, mutteivat sen enempää kuin suomalaiset, mutta lämpenevät helposti keskustelemaan säästä ja politiikasta ulkopaikkakuntalaisten kanssa
- mystiikka, kuten heidän elektropunkkiin sekoitettu pilipiiparimusiikkinsa, se on tajunnanräjäyttävää ja ehdottomasti nautittava voimakkaan siiderin kanssa
- hunajaviini (Le chouchen), se sama, jota keijut valmistavat fantasiatarinoissa
- telttailualueilla on usein katettu uima-allas, jossa matkailija voi rentoutua myös harmaalla säällä ja vesi on myös yleensä lämmitetty 25-30 asteiseksi
- läheisyys esim. Pohjois-Ranskasta Etelä-Ranskaan verrattuna: matkaa 500 km tuhannen sijaan
- meri: pauhaava taltuttamaton luonnonvoima tai auringossa kimalteleva tyyni valtameri
- pittoreskit maisemat, kylänraitit ja kylän asukkaat
- siisteys, mielestäni Bretagnessa on siistimpää (tienvarret ja kylänraitit) verrattuna Etelä-Ranskaan, missä kadulla talsiessa on parempi katsoa tarkkaan mihin tassunsa asettaa ja muutenkin tuntuu, että yleinen bretagnelainen mentaliteetti sisältää enemmän respektiä kuin etelän serkuilla (puhun tässä ihan taviksien piireistä enkä mistään multimiljardöörien kortteleista), tosin tämä ei koske liikennekäyttäytymistä, ranskalaiset ajavat kuin vuohet (ranskalaisen mieheni suusta kuultua) asuivat sitten missä tahansa
- kelttihistoria, josta chouchenia nauttiva ja pilipiipariteknoa kuunteleva bretoninuoriso ammentaa kulttuuri-identiteettiä (hehän eivät ole ranskalaisia vaan bretoneja ja puhuvatkin muutaman sanan bretoninkieltä, joka gaullistisessa Ranskassa oli kielletty ja jonka puhumisesta sai piiskaa koulussa*)
- pyöräilytiet ja -maastot: luontoa yritetään säästää ja turisteja saada nauttimaan vielä enemmän raikkaasta meri-ilmasta

Ensi viikolla teen todentamistutkimusta bretagnelaisista sääilmiöistä paikan päällä. Alkuperäiseen tutkimussuunnitelmaani kuului Espanja, mutta jouduin lykkäämään sitä vuodella juna-aikatauluihin liittyvien epäselvyyksien takia.

Luvassa myös reportaasi rakastamastani loma-ajan asumismuodosta: mobil homesta!

*bretonilaisia kuulopuheita

Lentämisen vaikeudesta

Kiitorata.

Teksti on kuin lintu: sillä on pari jalkoja, ehkä teräväkin nokka, vilkkaat silmät, väpättävä sydän, pöyheä pyrstö...ja siivet. Mutta se ei silti välttämättä lennä. Syy voi olla lentotuntien puutteessa, ehkei lintu koskaan oppinut lentämään tai sitten sen ei ollut tarkoituskaan lentää. Kaikki linnut eivät lennä ja kaikki tekstit eivät toimi.

Pallon lailla.

Tarinan kertominen on lentosuunnitelman luomista. Paikasta A, mantereen yli ja pallon ympäri, paikkaan B. Kojetta ohjaamaan värvätään miehistö tai naisistö, henkilöstö, ja heidän tehtävänsä yritetään jakaa suhteessa lentosuunnitelmaan. Yhden vastuu on suurempi kuin toisen, mutta kapteenin kunniaksi jää ilmoittaa matkustajille, että lentosäästä tulee kuoppainen. Vyöt kiinni ja kaikki muut paitsi uhkarohkeat saavat luvan poistua koneesta! Hätälaskeutumisen vaara on todellinen, mutta todennäköisempää on, että koko teksti pysyy yhtä visusti maahan ankkuroituneena kuin Himalajan vuoristo.

Yksin orrellaan.

Kun mannertenväliseen liikenteeseen suunniteltu ja parhain kyvyin kiitoradan vieressä kyhätty kojeemme on valmis, jää enää yksi kysymys vastausta vaille. 

"Kuuluuko kahvi lipun hintaan?"

"Lentääkö se?"

Vuosien suunnittelun, kirjoittamisen, editoinnin ja erinäisten kolmansien osapuolten avun myötä olisi syytä, mutta kaikki linnut eivät lennä. Lentääkö mustarastas?

Karvaiset normandialaiset

Kuono tarjoaisi pusuja

Tyypillinen päivä maalla taas. Aurinko haahuilee jossain pilvien takana, mutta maanpinnassa sentään tarkenee jo istumaan ponituntia katsomassa villapaitasillaan. Poniopen koirat pitävät myös huolen, ettei katsoja pääse kyllästymään. Lapsia, poneja, kaikenlaisia viipottajia.

Päikkärit nurtsilla

Olen huomannut, että moni täällä suorastaan keräilee eläimiä. Tutustuin kerran tyttöön, joka oli rakentanut takapihalleen tallin ja siellä asui neljä hevosta. Sen lisäksi hänen pihallaan juoksi viisi koiraa, vaikeasti määriteltävä luku kissoja ja kaneja ja hänen olohuoneensa muistutti  Korkeasaaren Amazonia-taloa lukemattomine jyrsijä- ja lintuhäkkeineen. Taisi siellä olla käärmekin jossain...ja jotain epäilyttävän näköisiä hyönteisterraarioita. Vakavaa, sanoin.

Piipittäjät

Eläimillä on rauhoittava vaikutus meihin kiireisiin ihmisolentoihin. Olen miettinyt pitäisikö minunkin perustaa oma eläintarha, kun pihaakin riittää ja toistaiseksi sen pääasiallinen toimi on puskea ruohoa, jota jo taas leikkaamme. Ah kiitos kevät! Ja toinen ruohonleikkuri on sopivasti rikki. Niin, yksi ei riitä normandialaisen nurmen leikkuuseen. 

Neljän päivän ikäinen

Toisaalta pelkän pienen kanatarhankin pitäminen, muodikkuudestaan huolimatta, on melko työlästä. Onhan niitä siivekkäitä käytävä joka päivä ihmettelemässä, ruokkimassa, siivoamassa jätöksiään, hoitamassa niiden terveysongelmia....keräämässä munankin tai pari. Täällä kun käymme puutarhakaupassa, pysähtyy poika aina tipu- ja ankanpoikahäkkien ääreen. "Eikö äiti yksi tuollainen olisi hieno?" Puutarhakaupoissa myydään myös pupuja ja muita pieniä karvapalleroita, mutta poika haluaisi oman kanan. Ehta maalaispoika!

Etsii tuttipulloa

Ponitallin alle viikon vanhat kilipukit kyllä melkein laitoin hihaani ennen kotiin ajamista. Söpömpää ei ole. Nehän söisivät sen nurtsinkin sitten. Eikö?

Laitumen ja sen asukkaiden tarkastus

Mutta tietenkin se mieluisin olisi oma hevoseläin. Siihen ei kyllä oma piha riitä ja se muuttuisikin kavioitten alla mutapelloksi joka talvi. Onneksi lähellä on hyvä ponitalli, minne mokoman voisi laittaa täysihoitoon. Olisi se ehkä parempi kuin kana, vai? Poika saattaisi olla samaa mieltä. Ehkä ensi vuonna. Nyt pukkaa liikaa muuta projektia. Mutta miten on? Onko pelkoa että se yksi hevoseläin alkaisi sitten vetämään kaikenlaista muutakin karvaista normandialaista nurkkiini? Kissapedon lisäksi? Kuuluuko eläinhöperyys luokiteltuihin tauteihin?