Irti arjestani ja muita tarinoita ranskalaisen koululaisen vanhemman ahdistuksesta

Oikea asento ja asenne.

Minulla ei periaatteessa ole mitään syksyä vastaan, vaikka sadetta, tuulta, kylmää ja mätänevien lehtien tuoksua hieman vieroksunkin.

Syksyssä on silti se toinenkin puoli, joka ei liity mitenkään säähän. Syksy on vuoden kiireisintä aikaa ranskalaisen koululaisen vanhemmalle. Lapsen koulunkäynti on aiheuttanut koulutarvikkeiden hankkimista, jokailtaisten paperilappusten täyttämistä, läksyjen kanssa tappelua ja erinäisten koulukavereihin liittyvien välienselvittelyiden selvittelyä. Voisivathan asiat olla huonomminkin, kun Ranskassa kerran ollaan. Olen esimerkiksi hyvin tyytyväinen lapsen uuden koulun tiedottamiseen (arvosanat ilmestyvät jopa nettiin). Mutta muuten koulujen alkaminen on aina melkoista sähläämistä ja mitä vanhempi lapsi sen pahemmin saavat vanhemmat juosta.

Olemme käyneet vasta neljässä koulun järjestämässä tiedotustilaisuudessa. Ensimmäisenä päivänä niitä oli yksi aamulla ja toinen illlalla. Ranskalaiset vanhemmat ilmeisesti ottavat tuon päivän yleensä kokonaan vapaaksi töistä, muuten heidän lastensa ensimmäinen koulupäivä olisi kaiketi pilalla ja lasten mahdollisuudet pärjätä elämässä tuhoon tuomitut. Aloitusinfojen lisäksi on tiedotusta ollut tarjolla urheilusta ja teatterikerhosta, kummastakin erikseen, tietenkin. Ja ensi viikolla olisi tarjolla eri aineopettajien tapaamista. On ihanaa, kun meitä vanhempia pidetään selvillä kaikesta mahdollisesta. Voisihan osan noista tiedotuksista ehkä laittaa koulun mainiosti toimiville nettisivuille, mutta tiedotustilaisuudessa on aina jotain paljon hienompaa.

Teatterikerhon tiedotustilaisuutta järjestelevälle opettajalle oli turha selittää, että töissä käymisen takia hänen tilaisuutensa kellonaika ei helpottanut elämääni: "Vous ne pouvez pas poser un RTT?" Tietenkin mielelläni pyydän töistä yhden kokonaisen vapaapäivän ihan vain lapsen teatterikerhon tunnin kestävää infoa varten.

Herää tietenkin kysymys: tarvitseeko noihin tilaisuuksiin mennä?

Kyllä.

Koska?

Koska Ranska.

Jos et vanhempana ole aktiivisesti kiinnostunut lapsesi teatterikerhosta, käy luultavammin niin, että sinulle ei kerrota ihan kaikkea käytännössä tärkeää lapsen teatterikerhoon liittyvää, kuten jotain esityksiin, pukuihin tai tekstien oppimiseen liittyvää. Samalla lapsesi myös luultavammin joutuu siihen ryhmään, jonka teatterivuoro on juuri silloin, kun se ei sinulle sovi.

Esimerkki: kouluun ilmoittautumisen yhteydessä oli lomakkeessa ruksittava kohta, jossa kysyttiin haluaako lapsi ottaa osaa teatterikerhoon. Rasti ruutuun ja luulin että se oli sillä selvä. Mais non. Teatterikerhoa pitävä opettaja ei ollut mistään ollut saanut tietoa, että juuri minun lapseni halusi kerhoon mukaan. Kysyinkin yllättäen, että miten minun olisi pitänyt se hänelle muulla tavalla kommunikoida? Koska en saanut selkeää vastausta, epäilen telepatiaa.

Koulukiusaamista on monenlaista, mutta kukaan ei puolusta itsensä koulun häiriköimiä vanhempiraukkoja.* Neuvoisin ranskassa lastaan kasvattavaa hakeutumaan töihin opettajaksi, vain näin on mahdollista yhdistää työ ja lapsen koulutaival.

* tämä oli vitsi, s'il vous please.

Rantaleikkejä

Berck sur Mer ja ranta

Oli vuosi 2014 ja kesä veteli viimeisiään. Viikonlopussa tuoksui tuleva syksy, mutta aurinko jaksoi silti helliä normandialaisten valjuja kasvoja. Kaksi yötä ja kaksi päivää he nauttivat pohjoisten naapuriensa vieraanvaraisuudesta, ystävällisestä välittömyydestä ja aakeista rannoista.

Tepasteltu

Sama se, minkä niminen kylä, löytyikö parkkipaikka ja kuka oli unohtanut jotain unohdettua. Hiekkaranta levittäytyi kilometrien pituisena oikealle ja vasemmalle ja se suhisi tuulessa äärettömyyttään kuin itse taivas, maanpäällinen paratiisi. Normandialaiset muistivat kuinka joku oli joskus sanonut, että meren äärellä paljastuu ihmislasten ajatusten pienuus. Ranta antaa mittakaavaa.

Vinossa mutta pystyssä

He kokeilivat sen sijaan kädentaitojaan ja onnistuivat kokoamaan leijan. Kovassa tuulessa sen lennättäminen oli vielä haasteellisempaa. Taisi m-sanakin kadota tuuleen, kun siimat tarttuivat pastellimaaleja mainostavien tönöjen kattorakenteisiin. He ottivat pienuudessaan opiksi ja saivat punaisen leijan kiitämään pilvet seuranaan, mutta seuraava leikki kiilui heillä jo silmissä.

Vartiossa

Alkoi loputon marssi kohti kaukaisuudessa lepattavia purjeita. Normandialaiset saivat päihinsä kypärät. He olivat jo ennalta suojautuneet hansikkain ja paksuin vaattein. Tiedossa oli kaksi tuntia purjehdusta hiekalla. Miksi mennä merta edemmäs kalaan. Pyörät aluksen alle ja purje ylös, tuuli tekee loput työstä, eikä rantamiehille tule tarvetta puhua norjaa.

Olisiko heidän viikonloppunsa, kesänsä, päivänsä voinut paremmin päättyä. Korvissaan kaikuu yhä kahdella pyörällä keulivan ja äitinsä ohittavan pojan nauru. 

Maa ja taivas (ja meri siinä välissä)

Kirjoittamaan jatko-osaa (kirjallisuusblaablaata)

Muurahaisen askel kerrallaan linnan portaita
 yksi askel ylös ja kolme alas.

Ihanteellisessa tapauksessa kirjoittava immeinen tekaisee romaanikäsikirjoituksen ja muutaman novellin per vuosi, jos ei enemmän. Todellisessa elämässä toimentulonsa sieltä täältä raapiva kotiakin hetkittäin pyörittävä oikea immeinen tuskailee tyhjien tiedostojen ja suurten unelmien mahdottoman konversion kanssa.

Neuvoni:

Jos haluat kirjoittaa:

1. älä käy töissä
2. älä lisäänny
3. älä pariudu
4. älä asu omakotitalossa (ainakaan sellaisessa, jota ympäröi puutarha ja päärynäpuita ja ruusupuskia ja punaiset pelargonit ikkunalaudoilla)
5. älä harrasta
6. älä sosialisoidu muiden immeisten kanssa

Ja kaikki nämä älät ovat tietenkin ristiriidassa ylipäätään elämisen kanssa. Jos haluat kirjoittaa, älä siis elä. Sen sijaan, jos haluat kirjoittaa muustakin kuin steariinin sulamisnopeudesta, olisi sinun hyvä kokea mahdollisimman paljon, siis elää rikastuttavia ja elähdyttäviä kokemuksia.

Tässä on melkoinen dilemma. Kuinka elää ja silti kirjoittaa?

Hmmhmppffff...

Kirjoita, kun siihen pystyt, jos pystyt, ja jos siitä yhä pidät.

Näin siis periaatteessa. Kuinkas muuten.

Fantasiasarjani ensimmäinen osa lähti kustantamoihin (lue: hylsyjä odotellessa). Olin joskus kauan sitten (vuosi sitten) kuvitellut saavani kirjoitettua toisen osan ensimmäisen raakileversion valmiiksi joskus juuri nyt. Mutta. En sitten saanutkaan aikaiseksi. Yritettyä edes. Editointi vei kaikki fyysiset ja psyykkiset voimani (taustalla soi egyptiläinen surumusiikki). Luova minä mätäni ja putosi maahan suuressa plässähtävässä lösähdyksessä.

-suuri hiljaisuus-

Se siitä, ajattelin. En enää, koskaan enää ikinä, kirjoita mitään. Liian vaikeaa. Työlästä. (Turhaa?)

Silti eilen avasin uuden tekstitiedoston.

Kyseessä ei ollut "valoa taas pimeään kosmokseen" -suuri hetki vaan reaktio nalkuttajaan pääni sisällä, joka mätki pientä laiskaa kirjoittajaa minussa manipuloiden ja uhkaillen. Koskaan en ole urheilua harrastanut, jos ranskalaisten uudelleen programmointia paremmiksi uimahallin käyttäjiksi ei lueta sporttiseksi, mutta hetkessä oli jotain Rocky Balboamaista. Päässäni asuu sänkipartainen valmentaja, joka pullistelee hauiksiaan liian pienessä Brezil-paidassaan ja osoittelee paksulla syyttävällä sormellaan tyhjää tekstitiedostoa, josta syntynee joskus tarinani osa kaksi.

Se oli vaikeaa. Laittaa sanaa toisensa perään. Luoda kokonaisia lauseita ja kappaleita, puhumattakaan henkilöhahmojen välisen kärkevän keskustelun ylös kirjaamisesta (oliko sillä nyt porkkanoita vai omenoita korissaan, mikä vuodenaika ylipäätään on meneillään...syksykö? miksi tarinoissani on aina syksy?). Raah.

Siitä se silti.
Silti se aina.
Tarina jatkukoon,
vaikka hemmetti silti.

(Seuraavassa postauksessa kerron prokrastinoinnista, luultavammin.)

Odotan

Knoque knoque!
Où's there?

Melko kärsimättömänä tyyppinä tämä ikuinen odottelu tuntuu jo melko kamalalta. Varsinkin kun seikkailuun on enää vajaat 12 viikkoa. Siis mikä seikkailu? No SE valtameren ylitys purjehtien.

Yksityiskohdat on onneksi lyöty lukkoon ja lennot varattu (voi pliis Raianair lennäthän tuolloin!). Reissua ennen järjestetään miitinki Helsingissä kaikille lähtijöille ja minä en sinne tietty pääse. Onneksi yksi tuttu purjehdusystävä lähtee myös matkaan ja briiffaa minua kaikesta mistä jään paitsi.

Ostoslistalla on uusi makuupussi, hyttysmyrkkyä ja e-kirjoja muutama (mitä keskellä Atlanttia mahtaisi tehdä mieli lukea? vinkkejä? autiomaaseikkailu? merirosvokirjat on jo luettu). Ai niin ja haluaisin oppia kietomaan sellaisen liinaturbaanin päähäni, jota ei olla pesty muutamaan päivään (viikkoon...hope not). Pääni ei ole hattu- eikä lippalakkipää. Jostain syystä ne eivät päähäni sovi, mutta sellaista liinaa voisi kokeilla, mutta en tiedä miten sellainen sidotaan ja saakohan sen edes päässä kovassa tuulessa pysymään. Kokemuksia?

Odotan minä muutakin. Ei tuo seikkailu ole ainut asia elämässäni, vaikka välillä siltä vahvasti tuntuukin. Lähetin eilen, vihdoin, käsikirjoituksen suureen maailmaan, kuudelle kustantajalle. Toivon että sen siivet kantavat jonnekin, ettei tipu lässähdä maahan hylsyjen myötä. Toisaalta en muuta odota. On niin turhaa odottaa muuta kuin hylsyjä, mutta silti. Odotan.

Odotan myös tätä iltaa, kun pääsen kuulemaan miten pojan ensimmäinen koulupäivä yläasteella sujui. Vähän sitä ollaan jännitetty. Koko kesä sitä ollaan jännitetty itse asiassa. Turhaan toivoisin, mutta kun tiedän liiankin hyvin, miten loistava Ranskan koululaitos on. Kolme pistettä ja silmiään pyörittelevä hymiö. Olen silti tyytyväinen, koska pojalla on yksi hyvä judo-kaveri luokallaan ja jo se on suuri ja hieno uutinen, koska poika pelkäsi, ettei tuntisi luokaltaan ketään.

Tutisen jännityksestä, hermoilen täysin turhia ja mietin, mitä kaikkea vielä tapahtuu ennen lähtökuoppia. Ai niin, hampaista ei löytynyt vikaa vaan kipua aiheutti mielikuvituksellinen hammaspeikko, joka saatiin häädettyä taikahammaslangalla. Ja urheilusta ei toistaiseksi tule mitään, mutta kunhan jaksan raahaamaan matkalaukkuni parin lentokentän halki ja punnertamaan sen laivan kannelle, niin kaikki hyvin.