Minun pitäisi olla kirjoittamassa

Elämässä ei ole tarpeeksi kissanpäiviä.

Loma on siitä hyvä, että tulee tajuttua kuinka todella väsynyt ihminen voi olla. Arki muistuttaa siitä toki joka aamu, mutta seikkaan havahtuu todella, kun saa vihdoinkin levätä tarpeeksi. Nukkua aamulla kymppiin, viettää aamiaista ruutujen ja kahvitankkauksen ääressä lounasta edeltävään jumppatuokioon asti, unohtaa pyykit koneeseen, melkein unohtaa käydä postissa hakemassa hevosen uusi loimi, jutella syvällisiä nukkuvalle kotieläimelle, avata korjaustiedosto ja editoida synkkään iltaan asti, vaihtaa jääkaapin palanut lamppu, ajaa perillinen judoharkkoihin, etsiä viiniä kellarissa, lämmittää edellisen päivän tähteitä illalliseksi, editoida vielä yksi luku lisää, katsella tähtiä ja uneksia, istua kainalossa e-kirjanlukulaite käsissä, nukahtaa niin myöhään, ettei kelloa uskalla katsoa.

Miten ihminen ehtii elää, kun pitää töissäkin käydä?

Miten kirjailija ehtii kirjoittaa, kun pitää muistaa elääkin?

Somessa voi aina istua vähemmän tai ei ollenkaan ja kissa kyllä antaa anteeksi, jos tälle juttelee vähemmän. Paljosta muusta en voi luopua, jotenka taivutan aikaa ja teen asioita...noh, samaan aikaan. Nytkin bloggaan ja prokrastinoin. Kirjoittaminen vaatii itsekuria, mutta se on enimmäkseen odottamista, mikä taas opettaa kärsivällisyyttä. Toisaalta, niin kauan kun kuulen aivokuoreni nalkuttavan, "Sinun pitäisi olla kirjoittamassa", kaikki on kirjoitusmaailmankaikkeudessa hyvin. Koska jos joskus lakkaan kuulemasta tuon syyttävän ja hoppuuttavan pienen äänen päässäni, on se kirjailijuuteni loppu.
Hullu puuron perässä juoksee.