maanantai 25. tammikuuta 2016

Sumuisten nummien ratsastajat (osa 2)


Sunnuntai on pyhä päivä, koska se on pyhitetty kaikelle muulle paitsi työnteolle ja kiireisten asioiden hoitamiselle. Se on päivä, jolloin vain ollaan, tehdään ei mitään, unelmoidaan ja toteutetaan unelmia. Nappasin perillisen edellisenä päivänä rasvaamat suitset kainaloon ja ajoin sumuisen maaseudun halki talleille. Tallinomistaja oli pihalla vastassa neljän karvakuononsa kanssa. Karvaisen kaverit hyppivät päälle kuraisin tassuin, niiden emäntä tyytyi toivottamaan hyvää maastoilua nuhaisin nenin. Ennen kuin hän sulkeutui soppeensa potemaan vuoden ensimmäistä tallinuhaa, hän lainasi minulle keltaisen heijastusliivinsä.

Vaikka metsästyskausi on ohi, ei turvallisuutta kannata jättää muutaman unenpöpperöisen ranskalaisen autoilijan harkinnan varaan. Mietin hetken laitanko ledit myös vilkkumaan, mutta päätin jättää ne roikkumaan käsilaukusta. Olin pukeutunut niin tyylikkäästi kuin sunnuntairatsastajaleidi vain voi, harmaita villasäärystimiä myöten, enkä halunnut herättää sen enempää hilpeyttä satunnaisten polkupyöräilijöiden herkissä mielissä. Rääkyvänkeltainen turvaliivi sai luvan riittää huomion herättämiseen. Malice pyöritteli silmiä päässään liivin nähdessään.



Halusin metsän suojaan meditoimaan. Kaipasin hiljaisuutta ja autioutta. Vain metsästä löytyy sellainen rauha. Kaavin mudat ja ravat kimon ponin niskasta, suin harjan, hännän, rapsutin säät ja taputtelin lauteet. Pelkkä talvimutaisen ponin siistiminen käy urheilusta. Kyykkyyn, ylös, kumarrus, hinkkaus, vielä tuolta lisää ja ai niin pääkin pitää harjata. Laitan helposti yli puoli tuntia suuren eläimen sukimiseen ja kavioiden raaputteluun. Ja tämä on vain valmistelu. Lenkin jälkeen seuraa noin tunti lisää sukimista, kuivailua, jalkojen hoitoa, rasvausta ja hellimistä. Ratsastus on vain n. 30 %:a ajasta satulassa istumista. Suurin osa ajasta menee huoltotoimenpiteisiin.




Voi huojennusta, kun lopulta sain tungettua bootsit jalustimiin. Olin pyhittänyt viikonlopun urheilulle ja uinut perjantaina 1 km, juoksukävellyt lauantaina 4,5 km (naama irvessä, kamalaa, en ole yrittänyt lenkkeillä yli 15:sta vuoteen ja kirosin peltojen keskellä tyhmyyttäni) ja kärsin melkoisista jalkojen lihas- ja nivelkivuista. Se oli, ja on muuten yhä, hyvää kipua, sellaista josta melkein 40-v voi olla ylpeä, naama irvessä ansaittua. Siitä huolimatta satulassa istuessani nautin täysin rinnoin kivuttomuudesta. Oli Malicen vuoro juosta. Ja poni oli täysin samaa mieltä. Kokka kohti peltoja. Lämmittelykäyntien jälkeen mennä jolkotimme rentoa ravia.



Saavuimme kylään. Keinuimme halki sumun, tien viertä, kuunnellen hiljaisuutta. Sumu pehmittää äänet, korpitkin kiisivät pellon yli harmoniassa ja raakkuivat toisilleen kuin haamut. Keskiaikaisen kirkon ohitimme kaviot kopisten ja ajattelin että kuolleetkin heräävät. Olimme ainoat sielut kylän raitilla. Hätyytimme puskista lentoon mustarastaan, joka ei päästänyt äänen ääntä. Yleensä ne säksättävät nopeat vastalauseensa mustarastaan kielellä ennen kuin katoavat lähimmän pensasaidan suojiin. Nyt oli tarjolla vain mykkä musta pallero. Mokoma kiittämätön. Olihan tuo sentään saanut tärkeän roolin romaanissani. Noh, hieman oli muuttanut linnun luontaista habitusta ja en ehkä muutenkaan ollut kirjoittanut sille maailman onnellisinta loppua. Odottanen kärsivällisesti kevääseen, jotta rastaat saavat taas luritella laulujaan. Hanhet sen sijaan marssivat pihallaan tomerassa jonossa ja kaakattivat kaikkien luomakunnan siivekkäiden puolesta. Olivat kai vain onnellisia ja helpottuneita, kun olivat saaneet pitää maksansa.



Autiokylän jälkeen käännyimme metsään. Tarvoimme mutaista traktoripolkua sen suojiin. Yritin ottaa kännykuvia radioaktiivisenvihreän sammaleen syömistä puunjuurista. Ei siitä tullut mitään, kun Malice oli päässyt vauhdin makuun. Pieni tamma pyöri paikoillaan ympyrää ja puhisi kuin höyrykone, kun yritin tarkentaa. Taisi olla poni oikeassa: ketä nyt sammaleet kiinnostaa. Olin pudottaa kännykän, kun Malice päätti ottaa ohjat omiin käsiin ja sitten mentiin eikä meinattu. Laitoinkin videomoodin päälle ja leikin Blair Witch Projectia. Filmasin metsää ja jonkun raskasta hengitystä (omani vai Malicen?). Puiden rungot kiilsivät mustina kosteudesta kuin jonkun syvän avaruuden jättiläishyönteisen raajat. Maatuvat lehdet kahisivat kavioissa ja rapa lensi hevosen syljen mukana. Nostin kokeilevan ensimaastolaukan.



Emme päässeet ponin kanssa yhteisymmärrykseen nopeudesta. Minä pidätin, jotta näin minne me leidit mennään ja Malice pomppuhypähteli paikoillaan kuin mikäkin karuselliheppa. Taisin keksiä eläimelle uusia lempinimiä ohjasten pureutuessa nimettömiin. Tämä oli ensimmäinen maastolaukkamme. Tunnen Malicen ja tiedän, että hän voi peljästyä mitä vain missä vain. Sininen rautaportti, OMG!!!! Tuossa puussa on kummallinen musta läntti, se ei ole normaalia, kierretään se KAUKAA!!!! Minä en liiku enää askeltakaan, olen varma että pensasaidan takana asuu hirviö ja että se tulee ja syö minut, jos hievahdankaan.

Näin ollen olen varuillani, vaikka muuten varman hepan kanssa olenkin liikenteessä, mutta yksikään hevonen ei ole pomminvarma. Sen ainoan kerran, kun minulle uskoteltiin ratsastavani pomminvarmaa hevosta ja uskoin tallinpitäjän sanaan, jouduin ensiapuun ja sain kipsin käsivarteen. Siitä lähtien siristän silmiäni epäilevästi myös norjanvuonoponeille. Mutta sumuisen metsän keskeltä kantautui suomalaista jupinaa ja lisää raskasta hengitystä. Laukanvaihtoja ja piaffia. Siltä se ehkä näytti. Päädyimme raviin. Siitä kumpainenkin oli samaa mieltä. Laukassa on vielä työstämisen varaa. Kaikkeen tottuu aikanaa. On meillä aikaa tämä homma totutella.



Metsään polkumme vei. Vaan metsästä ei pois päässytkään. Ring a bell? Kyseessä ei ollut kirous tällä kertaa, vaan kirottu maajussi, joka oli sulkenut traktoripolkunsa toisen pään, juuri sen jota kautta meidän olisi pitänyt poistua hänen pusikostaan. Seikkailimme metsää ristiin rastiin kunnes annoin periksi ja palasimme samaa reittiä takaisin. Hiton yksityismetsät! No, toisaalta, on hyvä, että edes pääsimme metsään ylipäätään, koska yhä useampi metsänomistaja sulkee ne ulkopuolisilta. Syynä ovat ilmeisesti kaiken maailman päristelykoneilla liikkuvat "ulkoilijat", jotka sotkevat metsäpolut ja peljästyttävät riistan suunniltaan. Siitä maanviljelijä ei pidä, ellei sitten itse kuulu päristelijöihin.

Kaarsimme siis hivenen kauempaa takaisin ennalta suunnitellulle reitille takaisin ja jatkoimme matkaa halki maiden ja mantujen. Sumu oli yhtä sakeaa kuin tuntia aiemmin. Löntystimme ohjat pitkinä tien vartta ja tunsin kuinka lapaluiden välissä lihas alkoi väsymään. Ratsastus on loistavaa jumppaa keskivartalolle ja varsinkin selälle. Oma ruotoni on mutkilla kaikkiin huonoihin suuntiin ja sitä on melkein mahdotonta pitää suorana. Joku nikama ilmeisesti oli saanut tarpeekseen yrittämisestä ja pisti viereistä lihasta siinä toivossa, että lakkaisi sitä häiritsemästä. Ajattelin, että seuraavana aamuna en ehkä pääsisi sängystä ylös, mikä sinällään ei ole ihmeellistä, maanantai vielä.

Takaisin talleilla katsahdin kelloon. Maastoiluun oli kulunut mukava osa sunnuntaita. Harjasin metsässä kertyneet ravat pois ponin massusta, peittelin lämpöloimeen, rasvasin kaviot, syötin heppakarkkien ohella melkein yhden peukalon ja tajusin kuinka nälkäinen olin itsekin. Takaisin autoon istahtaessani mielessä käväisi, että kyllä elämä on jees. Oma hevonen vie kaiken ajan ja rahan. Se on selvä, mutta on se sen väärti. Mitäs minä nyt muutakaan sumuisena sunnuntaina olisin tehnyt kuin kaapinut mutaa valkeakarvaisen silkkiturvan talviturkista?


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti