Unohtumaton vuosi (muutama vilkaisu menneisyyteen) osa 3 Malice du Don

Hevonen tietää.

Jokin liikahti sisälläni. Se sykähti ja paisui. Rakastuminen tuntui samalta. Harjasin pientä harmaata hevostani. Ensimmäisen kerran hevonen oli minun. Minun harteillani myös. Jokin niin suuri ja niin elävä. Siinä se hengitti, puhalsi lämmintä ilmaa poskelleni, kun kumarruin vankan kaulan alle ja kurotin käteni etujalkojen väliin. Malice onnistui tarhassa piehtaroidessaan hankkimaan mutaa mahdottomiinkin paikkoihin. Oli minun tehtäväni rapsuttaa kokkareet pois säännöllisesti.

Puoliklipattu.

Huimaus on jo hieman helpottanut. Ensimmäiset hevosenomistajuusviikot kuluivat pienoisessa paniikissa. Olinko tehnyt sitä ja tätä liikaa vai liian vähän. Pitäisikö vielä soittaa tallille ja kysyä? Heräsin kesken yötä miettimään kavioiden rasvausta ja kengitystä. Sitten syksy eteni. Juoksin ratsastustarvikekaupoissa loimiostoksilla. Siinähän purin huulta ja mietin klippausta, kokonaan, puoliksi vai ei ollenkaan?

Mutaa korvien välissä.

Alun epäröintien tilalle astui lopulta antautuminen. Tuli mitä tuli, olin myyty. Hevosesta ei niinkään tullut minun oma, ei. Minusta oli tullut Malicen. Se joka huolehtii ja hoitaa. Ce n'est pas l'homme qui prend la mer, c'est la mer qui prend l'homme. Kai tuota voi hevosiinkin soveltaa. Ei se ole ihminen, joka hevosen omistaa, vaan toisin päin. Hevostelu on elämäntapa, joillekin kuin uskonto, talli temppeli, johon pyhiinvaelletaan sadetta ja tuulta vastaan, mudasta puhumattakaan, kohmeisin sormin kuolaimia lämmitetään, särkevin jaloin kikkareet kentältä pois kerätään, hiljaiseksi viimeinen vilkaisu boxiin pyhitetään.

What does the horse say?

Minun ei pitänyt ostaa hevosta. Tässä vain kävi näin. En voinut muutakaan. Mihin Malice olisi päätynyt, jos ei minulle? Ajatus puistattaa. Niin moni kaunis eläin päätyy teurastamolle, koska ihmiset ovat sydämettömiä, tyhmiä ja ajattelemattomia. Malicen yllä tuo uhka ei ollut todellinen, ainakaan heti, mutta entä myöhemmin? Pelastin Malicen. Näin tahdon ajatella. Perheessämme on nyt viisi jäsentä. Kolme apinaa, yksi saaliseläin ja yksi peto.

Toteutin vuodessa kolme unelmaa: Atlantin ylitys purjehtien, esikoiskirjan julkaisu ja oma hevonen. Joskus elämä on armollinen ihmiselle. Ei aina, koska olen minäkin saanut maistaa oman osani paskakakkua. Siksi kaiketi osaan arvostaa niin pieniä kuin suuriakin onnenmuruja. Vuosi 2015 antoi paljon.

En odota juuri alkaneelta uudelta vuodelta toistaiseksi mitään. Miksi niin tekisin? Jos haluan siltä jotain, on minun vaadittava asioita enimmäkseen itseltäni. Mikään ei tule ilmaiseksi. Kaiken hyvän eteen on tehtävä töitä. En tee koskaan uudenvuodenlupauksia. En osaisi pitää niistä kuitenkaan kiinni kahta päivää pidempään. Siitä huolimatta aion jatkaa samalla kurssilla kuin viimekin vuonna. Toivon suotuisia tuulia matkalleni, hieman onnea ja paljon työntäyteisia onnenhetkiä uusien tarinoiden parissa.