Se ainoa oikea...hevonen

Moni hevosihminen haaveilee omasta hevosesta tai ponista, mutta kun tuo toivottu hetki lopulta koittaa, ei se parhaan mahdollisen ratsun valinta välttämättä olekaan helppoa. Kerron tässä omia, ei kilparatsastajan, aatoksiani. Olkoon niistä iloa muille kaltaisilleni, hevoseläinten seurassa viihtyville, rauhallisista maastolenkeistä ja luonnosta nauttiville ja jonkun verran peruskoulu- ja -esteharjoittelusta kiinnostuneille.

Oman hevosen valinta on tärkeä. Jos valitset itsellesi sopimattoman ratsun, kärsit siitä itse, mutta myös hevosesi saattaa joutua loppumattomaan omistajakierteeseen, mikä ei ole hyväksi eläimelle, joka periaatteessa nauttii eniten siitä kun saa oleilla rauhassa laitumella laumatovereidensa kanssa. Turha tallin ja omistajanvaihto on eläimelle stressaavaa.

Hevoskriteereiden pohtimisen voi aloittaa hevosen koosta. Jos itse on iso, on hevosenkin hyvä olla iso ja kantava. Jos olet pieni, riittänee pienempi ratsu. Iso hevonen vaatii jo pelkän hoidonkin osalta enemmän: enemmän suittavaa! Satula on nostettava selkään korkeammalle. Riitävätkö voimasi taltuttaa temppuileva kolossi? Itse valitsin pienen hevosen (melkein ponin), jotta niin minä kuin poikani pystyisimme kumpikin siitä huolehtimaan ongelmitta.

Olet varmasti kuullut vanhan sananlaskun: kokeneelle ratsastajalle nuori ratsu ja kokemattomalle vanha. Vanha opettaa nuorta ja niin pois päin. Tämä on hyvä nyrkkisääntö, mutta mitä tarkoittaa vanha? Minkä ikäinen on vanha hevonen ja milloin ratsastaja voi pitää itseään kokeneena? Riittääkö kymmenen vuotta 1h/vkko ratsastusta, pitääkö olla puolihoitohevoskokemusta ja millä se kokemus mitataan? Vaikea tästä on minkäänlaista taulukkoa piirtää, koska jokainen ratsastaja on yksilö ja jokainen hevonen myös. Oma 17-vuotias tammani on vanha, mutta se ei näy kuin papereista. Energiaa riittää juuri sopivasti. Olen ratsastanut 4-vuotiaasta lähtien, mutta silti minulta puuttuu paljon kokemusta monelta hevosalueelta. Pääasia on kai se, että on halua aina oppia lisää ja että lähettyvillä on joku itseään kokeneempi, jolta voi kysyä neuvoa, kun sormi menee suuhun.

Kokemuksella voisi kai tarkoittaa sitä, että on jo jonkin verran pyörinyt hevosmaailmassa. Hyvä mittari voisi olla se, että tuleva hevosenomistaja osaisi esimerkiksi itse arvioida tarpeen soittaa eläinlääkäri paikalle. Tämän lisäksi olisi hyvä osata pitää huolta rokotuksista ja matolääkityksistä, kengityksistä, riittävästä ja terveellisestä ruokinnasta ja arvioida myös hevosen ikään ja terveydentilaan sopivan liikunnan määrä ja tarve. Hyvin nuorelta hevoselta ei voi pyytää samaa kuin kymmenenvuotiaalta.

Hevosen lisäksi tulee tulevan omistajan pohtia omia tarpeitaan ja ennen muuta talleilla heilumiseen liikenevää aikaa. Jos tiedät, että pääset hevostasi hoitamaan ja ratsastamaan vain pari kertaa viikossa, on parasta valita hevonen, joka ei välttämättä tarvitse hikiliikuntaa joka päivä. Vanhemmalle taas tuo määrä riittää vallan mainiosti. Tähän tietenkin vaikuttaa myös tallipaikka, ja se pääsekö hevonen joka päivä ulos. Jos et itse pääse tarkistamaan hevosesi kuntoa joka päivä, hanki sille tallipaikka, missä tallinomistaja tekee sen puolestasi. On äärimmäisen tärkeää, että voit luottaa hevosesi osaaviin käsiin. Vain siten voit nukkua yösi huoletta, ja myös lähteä matkoille tai sairastaa.

Näen liian usein nuoria omistajia (lapsia), jotka pääsevät tallille vain kerran viikossa. Heillä on nuori poni tai hevonen, joka päästää ensialkuun kentällä viikon aikana kertyneet kaasut pois, pelästyttää nuoren ratsastajansa toliltaan ja tuon mokoman vanhemmat yltyvät pitämään hevosta hulluna ja myyvät sen pois ennen kuin pöly kentällä on laskeutunut. Olen myös nähnyt huono-onnisia hevosia kokemattomien aikuisten käsissä. Tuskin on ehditty ravurin selkään sovittaa satulaa, kun se on kaupattu hevoskuumeiselle aloittelijalle, joka heti ensialkuun teloo itsensä sairaalaan ja hevonen päätyy lopetettavaksi. Ei näin.

Jos hevonen nyt kuitenkin on pakko hankkia, yksi hyvä keino on jakaa omistajuus kahtia ja 'vuokrata' se puolihoitoon. Näin tallilla käy joku liikuttamassa hevostasi, kun sinne ei itse ehdi. Tämä on loistava järjestely, kun kaikkien kemiat synkkaavat. Valitettavasti se on melko harvinaista. Parempi valita alusta alkaen itselleen sopiva ratsu, eikä kitistä myöhemmin 'huonojen' puolihoitajien takia. Hevosesi onni ei ole sen puolihoitajan harteilla, vaan sinun itsesi, hevosenomistaja.

Tulevan hevosenomistajan on myös huomioitava, että hevosenomistajuudessa eniten aikaa vie kaikki muu paitsi varsinainen ratsastaminen. Sitä ennen on hoidettava hevosta, odottettava kengittäjää, juteltava rokotuksista ja madotuksista tallinomistajan kanssa, mietittävä loimitusta, harjattava/pestävä/korjattava varusteita ja myös vietettävä aikaa muutenkin tuon karvaisen perheenjäsenen kanssa, Hevosenomistajuus on elämäntapa, josta ei saa koskaan tarpeeksi, paitsi ehkä niinä mudantäyteisinä talviaamuina, joilloin tallilla kaikki on jäässä ja kohmeessa. Mutta silloinkin tallille on mentävä, ja varsinkin silloin. Jos aikasi on kortilla, älä valitse ratsuksesi erilaisia päivittäisiä kaviohoitoja vaativaa ibeeriä, jonka herkkä hipiä myös kärähtää auringossa ja jouhet tippuvat, jos niitä ei pese ja käherrä joka viikko (vitsi).

Niin ratsastajan ja hevosen osaamisella on merkitystä. Jos olet hyvinkin taitava ja haluat vielä kehittyä, on tulevan hevosesi periaatteessa osattava enemmän kuin sinä, jotta voitte viettää vuosia yhdessä ja oppia lisää. Erittäin kokenut ratsastaja taas saattaa nauttia eniten siitä kun pääsee opettamaan nuorelle hevoselle kaiken aasta ööhön. Pienemmillä taidoilla ehkä riittää iloksi se kun yhdessä jankataan koko talvi yksinkertaisia pohkeenväistöjä, ympyröitä, pieniä esteitä ja päästään niistä yhteisymmärrykseen edes silloin tällöin. On hyvä myös testata hevosen maastovarmuus, jos haluaa maastoilla ilman suuria ongelmia.

Kriteereitä voi olla monta, mutta yksi sellainen, joka omalla kohdalla oli tärkeässä asemassa, oli tulevan hevosen sopivuus niin minulle kuin pojalleni. Poikani on (yhä) aloittelija. Etsin kokenutta ja kärsivällistä hevosta, jonka selässä poikani voisi kehittyä, mutta jonka kanssa myös minä hieman edistyneempi voisin kerrata jo opittua. Ei helppo yhtälö. Monta kertaa jouduin sanomaan ei, koska minulle tarjottu hevonen ei yksinkertaisesti sopinut myös lapselle.

Lopulta haaveisiin vastattiin, kun Malice saapui tallille ja päätyi lopulta huomaani, vaikka olinkin juuri sillä hetkellä haudannut kaikki hevosen omistajuushaaveet. Joskus asiat menevät juuri niin kuin niiden pitääkin mennä, vaikka sitten yllättäen. Malice on unelmieni hevonen ja juuri minulle ja pojalleni sopiva. Käymme tallilla kaksi kertaa viikossa. En yksinkertaisesti ratkea enempään, vaikka kuinka haluaisin. Malice ei näytä valittavan ja kunnossa on pysytty. Kärsivällisyys on valttia. Itselleen parasta hevosta kannattaa odottaa.

Vielä kun jaksaisi satulan pestä ja rasvata tällä viikolla. Hmmm. toisaalta poikakin voisi tehdä jotain... hyvä tallirenki on myös plussaa.

Henkilöhahmoa etsimässä (kirjallisuusblaablaata)

Jälkien seuraamista

Henkilöhahmon kehittely on mielekästä puuhaa ja moni voisi luulla, että se tapahtuu hieman kuin itsestään siinä kirjoittamisen sivussa, samaan tapaan kuin juoni. Ensinnäkin juonikaan ei ole jotain, mikä vain syntyy itsestään. Se on keksittävä, juoniteltava kasaan. Ja sama pätee henkilöhahmoihin.

Alla lainaus Paul Beorn'in haastattelusta Imaginales-kirjallisuusfestivaalin sivuilta. Hänen fantasiaromaaninsa Le Septième Guerrier-Mage voitti tämän vuoden luokiolaisten kirjapalkinnon. Alla vapaa suomennokseni.

Mais là, je me suis retrouvé face à une difficulté que je n’avais pas prévue : il me fallait d’abord trouver le bon « ton » de Jal, le personnage principal. J’ai imaginé des listes entières de jurons, j’ai écrit des pages et des pages de dialogues (que j’ai jetées ensuite). Et un beau matin, j’ai enfin touché le ton juste, celui que je cherchais. C’était comme si je « rencontrais » ce personnage ; je me suis coulé dans sa personnalité et on est devenus deux bons copains. (Paul Beorn, Imaginales.fr)

Mutta sitten minua odotti ennen odottamaton vaikeus: minun piti ensin löytää päähenkilöhahmolleni, Jal'ille, oikea 'ääni'. Kuvittelin listan kirosanoja, kirjoitin sivutolkulla dialogeja (jotka heitin roskiin jälkikäteen). Ja eräs kaunis aamu, käsissäni oli hänelle sopivin 'ääni', se jota etsin. Oli kuin "tapaisin" henkilöhahmoni ; tapahtui eräänlainen valuminen hänen persoonaansa ja meistä tuli hyviä kavereita.

Tunnen samoin Paul Beornin kanssa. Kehittelemäni henkilöhahmo ei nimittäin 'kuulunut päässäni' ennen kuin löysin hänet kunnolla ja siihen meni viikkoja. Kirjoitin käsikirjoituksen alun kokonaan uusiksi kolme kertaa ennen kuin todella tiesin kuka hän oli ja mitä hän halusi. Ajattelin, että ei, hän ei sanoisi noin, ajattelisi näin, ristisi käsiään tällä tavalle jne. Minun oli vietettävä eräänlainen etsikkokausi hänen kanssaan ensin.

Sitten eräs kaunis aamu kuutelin hänen jutusteluaan erään toisen henkilöhahmon kanssa (tämä on täysin normaalia kirjailijapuuhaa) ja se oli siinä. Tiesin, että nyt kuulostaa oikealta. Tuollainen hän on, tuollaisena haluan hänet kirjoittaa. Muistikirja esiin ja dialogi ylös. Käsin kirjoitettuna se näytti kivalta. Luin dialogia ääneen muutamaan otteeseen ja totesin pitäväni tyypistä. Jos minä pidän hänestä, ehkä lukijatkin.


 

Lukija on Kuninkaallinen

Tosikirjailija tarttuu muistiinpanoihin ennen aamukahvia.

Tiina Raevaara kertoi Helsingin Sanomissa 19 huhtikuuta, että jopa palkitun kirjailijan kirjamyynti voi jäädä niinkin alhaiseksi kuin 500:aan kappaleeseen.

Ah, c'est triste. Se on ikävää. Se on monen suomalaisen kirjailijan riesa: heikko kirjamyynti. Ei siis vain aloittelevan esikoiskirjailijan. Phuuh! Lohduttaa. Tai oikeastaan ei, koska kuinka kirjoittamiseen voi suhtautua mitenkään, kun tietää, ettei se ehkä kuitenkaan mene kaupaksi.

Se on taidetta. Ei sen kuulukaan mennä kaupaksi, vaan rikastuttaa suomalaista kirjallisuuskenttää pelkällä olemassaolollaan.

Pöh. Juu ja ei. Kivaahan on ajatella tekstiään osana jotain suurempaa, mutta myynnillä on kuitenkin merkitystä. Se auttaa kirjailijaa pääsemään urallaan eteen päin. Kirjoittamaan uusia käsikirjoituksia ja julkaisemaan. Se on jokaisen kirjoittavan ja itseään kirjailijana pitävän tavoite.

Kirjailijalla on tavoite, mutta olen viime aikoina huomannut, että se ei riitä. On tiedettävä mitä tekee ja miksi. Miksi kirjoitan. Kenelle. Miksi. Ei ole hyväksi kirjoittaa pelkän kirjoittamisen vuoksi, vaikka tavoite olisikin selvillä ja keinot sen saavuttamiseen hallussa.

Olen muovannut tarkoitusperiäni. Onpa  kamala sana. Tarkoitusperä. Kuvittelen miltä tuo näyttäisi kuvana. Aika ruma. Perimmäisenä tarkoituksenani on saattaa maailmaan tarina, joka koskettaa lukijaa. Joka kirjan muodossa antaa lukijalle elämyksen. Näin. Siinä. Ei sen ihmeempää.

So, why did you leave Finland?

Susan, Jane tai Liz katsoi minua kysyvästi ennen kuin kaatoi itselleen teetä, joka oli ilmeisesti hautunut tarpeeksi.

Weeel, because of the studies. I wanted to learn French.

Susan, Jane tai Liz ei näyttänyt tyytyväiseltä selitykseeni. You know, I've been to Finland. In Aoullu and Tampperre and Helssinkki. Very nice country and lovely people. The Finns seem to have a better relationship with the environment and nature than... well, the Brits at least.

Kerroin, että se on totta. Suomalaisilla on omanlaisensa luontosuhde, mutta jätin mainitsematta, että olemme metsäläisiä. Se ei nyt vain kuulosta kovin modernilta ja dynaamiselta. Kerroin sen sijaan, että suomalaiset liikkuvat kesät talvet paljon luonnossa. Ja että luonto on Suomessa yhä melko puhdas.

Susan, Jane tai Liz nyökkäsi hymyillen. Yes, I really appreciate the easiness to move around in Finland. There are bicycle lanes everywhere.

Hän oli pyöräillyt juuri Dieppestä tänne. Ja sitä edellisenä päivänä jostain Newhaveniin. Huomenna hän jatkaisi kohti Pariisia. Susan, Jane tai Liz on urheilullinen neliviisikymppinen. Aktiivinen nainen, joka joi teensä kaikessa rauhassa ja kertoi työmatkoistaan Suomeen.

I think the Finns are marvellous, very easy going people. Theres no "how should I be to look like this and that or speak" or anything, they are just natural, but they... at least the men... they have a... well when they came in England, they saw that alcohol was cheap and they well... you know.

Yeah, I know. Ja punastuin. Samperi.

Yeah, it's sad.

Yeah.

So, why did you leave Finland. Was it because of...

No, no, No. I love my country and all the Finns don't drink alcohol like that.

Susan, Jane tai Liz naurahti. You know I think the Finns are a bit like the Brits at that, with alcohol abroad.

Hymyilin. Well, maybe. I see a lot Brits here. Olen nähnyt kuinka paljon heihin mahtuu halpaa kaljaa ja viiniä. Harvemmin se kuitenkaan menee örvellykseksi. Eivät he huutele ja riitele yössä.

So you didn't leave Finland because of the Finland. Susan, Jane tai Liz asetti tyhjän kupin tarjottimelle ja kertoi lähtevänsä etsimään kaupungilta bio-pedikyyriä.
Toivotin hänelle onnea.

Suomalaiset ovat marvellous. Olen samaa mieltä, mutta kukaan tai mikään ei ole täydellinen. Jokaisessa maassa ja kansassa on jotain hyvää ja jotain huonoa.



-------------------------
kuvat Suomesta

Värillä ei ole väliä, mutta pinkkiä ei ole koskaan tarpeeksi

Rosé-kausi on avattu Cabernet d'Anjoulla ja gariguette-mansikoilla

Erotun katukuvassa, en pelkästään pinkoilevan kävelytyylini ansiosta, mutta myös tuulessa lepattavan pitkän ja joidenkin mielestä väärän värisen poninhäntäni takia. Sitten minulla on vielä siniset silmät. En olisi voinut uskoa, mutta värillä on väliä. Kyllä Ranskassakin elää ihan alkuperäisiä blondeja, vaikka osa heistä on teko-sellaisia, mutta silti me vaaleaveriköt olemme vähemmistö.

Vähemmistöön kuuluminen on hetkittäin melko p...stä. Ei kukaan tule sinua suoraan syyttelemään, että "Hei, sinä blondi siinä" jne. Syrjintä on hienovaraisempaa ja luulen, että suurin osa ns. syrjijöistä ei edes tiedosta tekevänsä jotain epänormaalia. Olen kasvattanut itselleni blondin suojahaarniskan, josta kieroon katsovien brunettien tappokatseet kimpoavat suoraan avaruuteen, lähmäiset tuijotukset ja tietenkin myös ikuisen ihanat blondivitsit.

Entäs blondi lapseni? Eh-hem, Poika on blondi kuin ruotsalainen pellavapää. Erottuuhan tuo välitunnilla kuin majakanvalo. Hän on yläasteella. Se on paikka, missä kaikenlainen erottuminen massasta on huono juttu. Luokalla on myös yksi lihava, yksi riehuja ja yksi gootti. Kuulostaa aika perusyläasteluokalta. Luokalla ei ole tummaihoista, mutta kun on yksi blondi, niin se kaiketi riittää. Ja blodiksi nimittely on aikuisistakin hauskaa. Sillä kun ei ole mitään tekemistä rasismin kanssa. Se liittyy 50-luvulla eläneisiin hollivoodin seksipommeihin. Eihän blondittelu ole rasismia.

Lapseni koulussa luokkatoverit vaihtuvat joka vuosi. Se on mielestäni hieno juttu, koska joskus jotkut 'kaverit' vain ovat liikaa. Ja silloin on kiva, kun heitä ei tarvitse kestää koko nelivuotiasta yläastetta. Koulukiusaaminen on vielä hieman tabu Ranskassa. Ollaan niin kuin sitä ei olisi, vaikka kouluissa siitä on alettu jo puhumaan oppilaille. "Näin ei saa tehdä" jne. Muun varsinaisen toiminnan tasolla ollaan lapsenkengissä. Mitä olen lehdistä lukenut, suurimmassa osassa tapauksia kiusattu joutuu vaihtamaan koulua. Koulu itsessään ei tarjoa turvallista opinahjoa jokaiselle oppilaalle vaan oppilaan on itse sopeuduttava koulun ilmapiiriin.

Ranskassa kun on vielä kaiken lisäksi täysin hyväksyttyä, että opettaja tai välituntivalvoja nöyryyttää lasta koko koulun silmien edessä. Kyse on traditiosta, joka ehkä siintää juurensa roomalaisten sotilaiden kouluttamiseen, tai jotain. TV:ssä kyllä pyörii silloin tällöin opetusministeriön mainos, missä ilmoitetaan, että koulukiusaaminen ei ole ok, ja että sen poiskitkeminen kuuluu kaikille.

Kiusaamista ja syrjimistä tapahtuu kaikkialla. Ihan jokaisessa maassa. Miten siitä pääsisi eroon? Noh, siitä pitää puhua ja lapsille pitää näyttää esimerkkiä, ja myös uskaltaa puuttua asioihin. Mikähän siinä on niin vaikeaa tajuta, että on olemassa erilaisia ihmisiä ja hyväksyä se? Klaaniin kuuluminen pelasti hengen kivikaudella, mutta eikö niistä ajoista olla tultu pitkä matka? Keksitty ruuti ja lentokoneet. Eikö aikakaudellamme erilaisuus voisi olla enemmän voimavara kuin uhka?

Onneksi on myös fiksuja lapsia ja nuoria, jotka hyväksyvät blondinkin kaveriksi. Heillä on ehkä blondeja omassa perheessään tai sitten heidät on vain kasvatettu avoimiksi ja hyviksi tyypeiksi, jotka ovat tajunneet, ja joille on myös kotona opetettu, että tärkein on sisäpuolella. Sillä minkä näköinen olet ja miten pukeudut ei ole mitään merkitystä. Satasen lenkkarit tai ripsienpidennykset eivät takaa älyä, saatikka mitään muutakaan. Rahalla ei voi ostaa karismaa.

Kuusi vuotta sitten olin itsekin brunetti jonkin aikaa. Se oli kiva kokeilu, joka lähti pelkästä halusta kokeilla jotain uutta. Sain pian huomata, että pään väriä vaihtamalla vaihtui myös ympäristön käytös. Se tuntui kummalliselta. Kaupankassa ei mulkoillutkaan murhaavasti. Leipurin vaimo ei enää paiskannut baquettia tiskiin aivan niin suurella voimalla. Minulle jopa hymyiltiin. Tietämättäni osallistuin ihmiskokeeseen. Fundeeraan vielä nykyäänkin, uudelleen blondina, pitäisikö uusia tuo koe? Naah, ei jaksa. Tosin välillä mielessä häilyy maxi-siisti kuva vanhemmasta blondista naisesta, jonka hiukset oli värjätty latvoista verenpunaisiksi. Tiedän, että Ranska ei ole vielä valmis tuollaiseen värikokeiluun, mutta ehkä kymmenen vuoden päästä, kuka tietää. Ovathan nuo jo lopettaneet tupakoinninkin ja alkaneet harrastamaan lenkkeilyä.  

Kaatuu, liukuu, venyy...kirjoittamisen projektiluonteesta

Ihailemani kirjailija mainitsi eilen twitterissä lakonisesti, että kun yksi projekti kaatuu, on sillä tapana vetää nurin pari muuta siinä sivussa. Onneksi hän on kokenut kirjailija ja lohduttaa kokematonta mainitsemalla, että kaikkeen tottuu, ja että koska epäonnella on sormet pelissä mukana, ja koska hän on hyvin epäonninen ihminen, onnistuu hänen projekteistaan noin kaksi kymmenestä. Tämä on mielestäni huojentavalla tavalla ikävää. Ikävää, koska noh, ne kahdeksan hylättyä projektia veivät kuitenkin paljon aikaa ja resursseja nekin. Maailma on mitä on ja vain parhaiksi jalostetut projektit selviävät hengissä. Huojentavaa taasen, koska en ole yksin ongelmineni.

Kaikkea ei kannata rakentaa yhden tikun varaan. Taskusta on hyvä voida heittää kasa tikkuja tuleen. Kyllä niistä joku syttyy lopulta, jos syttyy. Tämän tajuaminen antaa perspektiiviä kirjoittavan elämään. Yksi työn alla oleva käsikirjoitus on jo valtava työmäärä, aikasyöppö ja projektina valtava. Voitko työstää kolmea samaan aikaan? Lastenkirjaa, matkakirjaa ja myös sitä fantasiaseikkailua? Tai jos fantasia ei myykään itseään kustantamolle tai löydä lukijoita, onko takataskussa varmuuskässärinä murhamysteeri?

Kun työstämäni projekti kaatui eli käsikirjoitukseni sai kustantamolta kauniin kiitos, mutta ei kiitoksen, olin murhaavan tyhjän päällä. Olen aina uskonut, että kun kirjoittaa sydänverellä, suolia kouristavalla innolla ja sielunsa kaikilla väreillä, tulee hyvää tekstiä. Ehkä tulee, mutta jos se ei sovi johonkin markkinarakoon, ei sitä halua kukaan julkaista. Kirjailijan on mentävä kustantamoa vastaan ja kirjoitettava myyvää kirjallisuutta.

Kammottavaa, mutta näin se vain on. Tai melkein. Ei tämäkään aina ole totta. Joskus kirjailijalla käy mäihä ja hänen kaikilla elimillään kirjoitettu sielukas käsikirjoitus koskettaa syvästi kustannuspäällikköä, joka päättää tuoda kirjan kaiken kansan tietoisuuteen ja syntyy vuoden kaunein ja upein kirja. Mutta ehkä se oli vain yksi kymmenestä projektista.

Aloittelevalla kirjailijalla ei ole resursseja pitää yllä kymmentä projektia samaan aikaan, koska laskutkin on maksettava. Aikaa ei voi taivuttaa omiin tarpeisiinsa. Töissä on käytävä, kissa ruokittava ja kunnostakin on pidettävä huolta. Resurssit ovat pienet ja apurahat utopistinen haave. Ne ovat yhtä vaikeita saavuttaa kuin myöntävät julkaisupäätökset. Ja mitä vähemmän julkaiset sitä suuremmalla todennäköisyydellä et saa myöskään apurahaa. Mahdoton yhtälö. Kirjoittaminen on vaikeaa. Melkein mahdotonta ja täysin hullua loppujen lopuksi.

Mainitsen lisäksi jo julkaistun teoksen markkinoinnin, mikä myös syö resursseja. Pienkustantamon kirjailijana se vie hetkittäin enemmän aikaa kuin itse kirjoittaminen, Projekti sinällään. Joudut kirjoittamisen lisäksi opettelemaan markkinointipäälliköksi.

Onneksi minulla on takataskussa se murhamysteeri. Tai melkein. On käsikirjoitus, josta ei puutu kuin ruumis. Ilman ruumista kässäri ei sopinut kustannusohjelmaan, mutta ajat ovat sellaiset, että ilmeisesti vain ruumiit kelpaavat. Tehdään sellaisia sitten. Aloittelevan kirjailijan on käytettävä kaikki mahdolliset resurssit hyväkseen.

Ette ehkä tunne Maxime Chattamia. Hän aloitti kirjailijanuransa tappamalla raa'asti. Hän on yksi Ranskan rakastetuimpia dekkaristeja. Monsieur Chattam teki nimeä ja löi läpi murhan puolella ennen kuin julkaisi nuorille kirjoitetun fantasiasarjan. Ilman tunnettua kirjailijanimeä tuo sarja ei olisi ehkä myynyt riittävästi, tai kuka tietää, mutta nyt se ainakin myy. Esimerkki vai inspiraationlähde? Sillä ei lopulta ole merkitystä, kun laskut on maksettava. Kirjailija ei elä unelmilla.

What's up kirjailija? (kirjailijaterapiaa)

Aloitin uuden käsikirjoituksen työstämisen. Työnsin epäkelvot sivuun ja vedin juonittelumyssyn päähän. Tähän tulin peruutusvaihde päällä, sireenit soiden ja ukkoselle rivoja huutaen. Semmoista tämä kirjailijaelämä.

Olisinpa tiennyt vuosi sitten, miten vaikeaa se on. Ei se tietenkään olisi mitään muuttanut. Tosin ehkä en olisi kirjoittanut hirveällä hössötyksellä fantasiatrilogiaa. Parempi katsoa kuin katua. Ensin myyntimäärät syyntiin ja kaikki muukin kirjapöhinä. Olisipa sitten rauhassa voinut todeta, että ei tämä homma nyt mennytkään kuumille kiville. Karille paremminkin. Aka pienkustantamon esikoiskirjailija kohtaa kirjamaailman realiteetit.

Kuuntelen mustarastaiden luritusta haikein mielin. Vuosi sitten sama musiikki sai tämän tytön leijailemaan. Kirja oli painossa ja valmistauduin julkaisuun ja esiintymisiin ja ja ja....

Jännittäminen ja hötkyily on niin turhaa. Vuoteen mahtui paljon iloa, paljon oppimista, erittäin paljon kirjoittamista. Se oli erinomainen vuosi. Olenko nyt kaiken kokenut kirjailija? No en. Tuskin kirjailija. Enemmänkin sellainen kirjahtava huiskahdus, sivun kosketus, pilven taakse kiiruhtava. Kirjoittaminen on haaveilua. Toki tiedän nyt, että se on mahdollista kunhan vain tekee (parhaansa).

Yhdestä ideasta toiseen siirtyminen on ollut vaivalloista, tuskaisaa ja suorastaan veemäistä. Revi siitä sitten. Tee jotain muuta. Keksi uusia kuvioita. Ideoi. Manaa. Haro hiuksia (revi niitä). Kirjoittaminen on vaikeaa. Kirjoittaminen on oopperan kuuntelemista täysillä hiljaisessa aamuliikenteessä (kun mikään muu ei hätkäytä). Kirjoittaminen on vastentahtoisen saviklimpin muovaamista.

Tämän kaiken ei pitäisi näkyä lukijalle. Hymyile :(

Haluaisin perustaa hylättyjen käsikirjoitusten kerhon, missä universumiin pettyneet kirjailijat voisivat pestä hylkymeileillä keväänpölyisiä ikkunoita kirkkaimmiksi, niinkuin terapiana.

Vellominen päättyy, kun on potenut kirjoitussairautta tarpeekseen. Epäonnistunut urheilija laittaa valmentautumismetodinsa syyniin ja kysyy itseltään mikä meni pieleen. Tuliko treenattua liikaa vai liian vähän, menikö ravitsemus pieleen, eikö henkinen kantti ollut riittävän terävä? Muniko valmentaja? Ehkä olosuhteet olivat huonot? Tai itse vain paska urheilija. Tai katsomon kannustus laimeaa...

En ole käynyt kallista kirjoittamiskoulutusta. Olisi ehkä pitänyt. Toisaalta, ehkä ei. Ja täältä käsin se nyt on joka tapauksessa melko mahdotonta. Se on varmasti hyvä ja ehkä jopa se varmin tapa julkaisuun, mutta se ei ole ilmaista. Jos sinulla on varaa, mene koulutukseen. Onneksi on muitakin vaihtoehtoja. Olen roikkunut foorumeilla, saanut palautetta, antanut sitä, lukenut oppaita, lukenut paljon hyvää kirjallisuutta. En ole ehkä taivaalle kirkkaana syttynyt uusi tähtönen, vaan enemmänkin vuosia hiljalleen kuun pimeällä puolella rakennettu kansainvälinen avaruusasema, jonka piirustukset ovat olleet toisinaan hukassa. Pieni reikä voi possauttaa koko hoidon hetkessä tyhjiöön. Sitten alkaa jälleenrakennus.

Olen tarponut paljon mudassa. Opin siitä, että on parasta jättää muta ulos, jos ei halua koko ajan pestä lattioita. Itse asiassa on nostettava itsensä mudan yläpuolelle. Ne jotka viihtyvät mudassa, viettäköön siellä aikansa. Kirjailijan perusluonteeseen tulee kuulua riittävä pään pilvissä pitäminen. Muuten ei synny kuin lisää mutaa.

Katse on asetettava aina uudelleen horisonttiin. Vain siellä syntyvät uudet tuulet ja tarinat. Aamumantrani on : sinä ehdit kirjoittaa kaikki haluamasi kirjat elämäsi aikana, kunhan kirjoitat. Uusi päivä alkaa ja rakennan henkilöhahmoa. Uuden tyypin tekeminen on haastavaa. Ja varsinkin nyt, kun tiedän kuinka moni asia voi mennä pieleen. En voi vain ookailla ja kruisailla. Tämä uusi hemmo on veistettävä veto kerrallaan, kaikessa rauhassa. Aaah, uuteen tarinaan tutustuminen on mielenkiintoista, mutta myös hermoja riipivää, koska kirjoitusmopo haluaa vain keulia, mutta en voi antaa sille täysiä kaasuja ennen kuin tiedän mitä teen.

Suunnitelmasta kirjaksi on maratooni. Juoksen tällä hetkellä 5 kilometriä puolessa tunnissa. Siis kirjaimellisesti. Metaforan tasolla.... sen näkee sitten joskus. Olen voimaillut koko talven. Se on tehnyt enemmän kuin hyvää. Jooga, juokseminen, lihaskuntoilu, ratsastaminen, pyöräily ja kävely ovat uusi minä. Minä melkein nelikymppinen kreisi. Edistyn ainakin jossakin: parhaina päivinä vedän 90 punnerrusta (ei putkeen). Urheiluhaasteeni tullee täyttymään kesällä, kun kiipeän vuorelle. Korkeanpaikankammoisen vuorelle kapuaminen on jotenkin runollista. Elän sillä hetkellä suuressa pelossa ja toivossa. Siitä voisi kirjoittaa kirjan.

Kirjoja on paljon. Tiliotteestani näen, että olen ostanut niitä enemmän kuin ehtinyt lukemaan. En käytä kirjastoja, ehkä pitäisi. Olen lukenut omistamistani kirjoista melkein jokaisen, mutta viime aikoina olen enenevissä määrin jättänyt kirjoja kesken. Parin sivun tai muutaman luvun jälkeen. Haluan lukea vain parasta ja samalla tiedän, että välillä on hyväksi lukea myös muuta. Ahdan väliin novelleja. Ja editoin omaani viikkoja, kuukausia. Poistin ensimmäisen kappaleen. Se oli turha. Sen olen oppinut, että alku on tärkeä. Sen on räjäytettävä lukijan pää. Siinä päivän kirjoitusvinkki.

En julkaise romaania tänä vuonna, en ehkä ensikään vuonna. Se on harmillista. Kirjoitin itseni säkkiin, josta on vaikea tulla ulos. Onneksi minulla ei ole muita vaihtoehtoja ja väännän kaikesta huolimatta uutta tarinaa.

Kävin korkeanpaikanleirillä hakemassa uutta inspiraatiota ja kepeyttä. Kevätlumet olivat kuin tahmaista hattaraa, mutta siitä huolimatta näin huippuja ja auringonkin. Sain idean. Epäilin. Pohdin. Päätin kaikenlaista. Laitoin kakkosvaihteelle ja hissukseen kaasuttelen kohti uutta horisonttia. Hiljaa sivuille vilkuillen, silmiä siristellen ja kaikkea epäillen.

Lomaluettu: Half Lost, Sally Green 2016 (The Half Bad trilogy #3)

(e-kirjan kansi)

Sivuja: 352 (kovakantinen)

Julkaistu: 29.03.2016 Viking Books for Young Readers

Half Lost on Half Bad trilogian voimakas lopetus. Tartuin sarjan ensimmäiseen osaan mielenkiinnolla viime vuonna. Lukaisin toisen osan heti perään ja jäin odottamaan kolmatta kieli pitkällä. Sain sen viikko sitten lukulaitteelle esitilattuna ja imaisin kirjan siltä istumalta.

Sally Green kirjoittaa voimakasta tekstiä. Se on helppolukuista, ei kiertele ja imaisee lukijan synkkään maailmaan, missä minä viihdyin. Sarja on väkivaltainen. Moni nuortenkirjasarja on nykyään täynnä taistelua, sotaa ja hengissäselviytymistä. Mikä ei ole ihme, koska katsokaa uutisia. Katsokaa maailmaa, jossa elämme.

Olen itse joutunut selittämään lapselle moneen otteeseen kuluneen vuoden aikana, mitä on terrorismi ja miksi joku haluaa tappaa viattomia ihmisiä. Maailma on paska paikka. Selitä se viattomalle. Maailma on täynnä sotaa, väkivaltaa ja kärsimystä. Sally Green on kirjoittanut omaan maailmaansa mustien ja valkoisten noitien sodan ja diktatuurin.

Tarinan kertoo puoliksi musta ja puoliksi valkoinen noita, Nathan Byrn. Hän näyttää kuinka selviydytään ja kasvetaan sodan keskellä. Mieleeni tuli väistämättä Syyrian sota, mutta myös kaikki historian sodat ja selkkaukset. Millainen aikuinen kasvaa sodan nähneestä lapsesta? Toisista kasvaa taistelijoita, heitä joita tarvitaan sotimiseen ja sodan päättämiseen. Toisista kasvaa jälleenrakentajia, heitä, joita ilman maailma ei pyöri. Sally Green on luonut henkilöhahmonsa tämän idean ympärille. Tiedätte keihin Nathan ja Gabriel, tarinan rakastavaiset, kuuluvat. Miten heille käy, jos ja kun sota lopulta päättyy?

Nathan on hyljeksitty erilaisuutensa takia. Identiteettiään testaavan nuoren on helppo samaistua häneen. Nathan on kovis ja hänellä on rakastettavan pistävä huumorintaju. Hänellä on myös heikkoutensa, musta puolensa, ja hänen on voitettava niin sota kuin omat demoninsa.

Yksi Half Bad trilogian kantavia voimia on juuri sen päähenkilö, nuori eksynyt poika, jota elämä ei ole kohdellut hyvin. Hän on puoliksi paha ja silti hänessä on enemmän hyvyyttä kuin mitä kukaan haluaa uskoa. Onneksi Nathanilla on veljensä, Arran, ja isoäitinsä, jotka ovat olosuhteista huolimatta aina yrittäneet suojella ja rakastaa häntä. Sarjan toisessa osassa Nathanin rakastettu Annalise pettää hänet kuollettavalla tavalla, mutta silti Nathan ei ole yksin. Ilman Gabrielin rakkautta Nathan olisi todella eksynyt. Sally Green haluaa kirjasarjallaan sanoa, että kenestäkään ei kasva vain hyvää tai vain pahaa. Jokaisessa on kumpaakin ja yleensä hippunenkin rakkautta ja ymmärrystä voi pelastaa mustaan hukkuvan. Ja lopulta hyvä ja paha ovat vain kaksi tapaa nähdä sama asia. Kuka on oikeassa?

Kauheuksien keskellä Nathanista kasvaa hyvin voimakas noita, jota kaikki oppivat kunnioittamaan ja myös pelkäämään. Nathan joutuu sodan keskellä tappamaan paljon. Hän myös menettää paljon ja katkeruus ja viha ovat ottaa nuoresta miehestä vallan. En kerro juonesta enempää, mutta sanon sen verrran, että Half Lost on hyvin voimakas päätös sarjalle, jota olisin mielelläni lukenut enemmänkin.

Ihailen sarjan kansitaidetta. Se on kiteyttävää ja visuaalisesti yksinkertaisen kaunista. Half Lost'in kannen puun tarkoitus avautuu vasta kirjan viimeisillä sivuilla ja se on sydämenpysäyttävä.

Sally Green alkoi kirjoittamaan vuonna 2010. Hän elää Walesissa ja pitää silittämisestä. Hänellä on hauskat verkkosivut.  Niiden lisäksi Madame Green on ahkera twiittaaja ja hyvin interaktiivinen lukijoidensa kanssa. Allekirjoittanut häiriköi häntä usein huonolla englannillaan. Kuulun niihin lukijoihin (ja myös kirjailijoihin), joiden mielestä kirjailijoita saa ja pitää voida lähestyä, esittää heille kysymyksiä ja yksinkertaisesti kertoa, mitä mieltä on heidän teoksistaan. Ei ole sen hauskempaa kuin saada lempikirjailijaltaan vastaus tai tykkäys.