Kasvien kiehtova maailma

Kahvitauolla, kassajonossa, tarhan portilla tai pensasaidan yli tulee juteltua niitä ja näitä. Yksi peruspuheenaihe on jardin, puutarha.

Nyt on kummallinen kevät, 20° mittarissa. Istuttaisiko kukat jo nyt vai onko parempi odottaa Jääpyhimysten yli, les saints de glace*. Viime päivien lämpötilat muistuttavat epäilyttävästi viime vuoden kevättä, jolloin kesä tuli huhtikuussa ja sen myötä kuivuus. Ehkä geraniumit uskaltaa jo laittaa ikkunoille, luukut voi laittaa yöksi kiinni. Ei, kolleega ei istuta mitään ennen kuin muguet  eli kielo kukkii. Naapuri on jo istuttanut pikkukukkia etupihansa kukkapenkkiin, ja kun hänelle siitä mainitsen, saan kuulla että talvi on ohi, loppu, kuopattu. Kassarouva silmäilee multasäkkejä silmät viirussa ja ilmoittaa, ettei vielä saa istuttaa. Aivan kuin minä nyt uskaltaisin ottaa varaslähdön. Anoppi myös joka vuosi paasaa jäätyneistä pyhimyksistään, mutta kah kummasti hänen pihansa kukoistaa jo pääsiäisenä. Ja myös puutarhatontut ovat uudessa maalissa.

Vuosi sitten iskin pienen punaisen lapioni maahan huhtikuun alussa. Hikoilin terassilla t-paidassa. Kesäkuussa oli niin kuivaa, että nurmikko paloi ja pihapaju kuoli. Geraniumit taas roikkuivat puolimetrisinä valleina ikkunalaudoilla ja kukkivat niin punaisina, että olin varma niiden hohtavan yössä.

Tuleeko tästä keväästä ja kesästä samanlainen kuin vuosi sitten? Pitäisikö minun istuttaa kukkani jo nyt? Jos kesä tuleekin vasta kesällä, kukkani paleltuvat kuoliaiksi toukokuussa. Jos odotan vielä puolitoista kuukautta, kärsin kukattomasta puutarhasta (mitä naapuritkin ajattelevat) koko kauniin alkukesän.

Onneksi meillä täällä Normandiassa ei ole muita huolia. Mitä siitäkin tulisi, kun kukaan ei ole samaa mieltä edes kukkien istuttamisesta.

*Puutarhurit odottavat Jääpyhimysten yli ennen kuin istuttavat keväällä uusia kasveja. Nämä kolme pyhimystä (St Mamert, St Pancrace ja St Servais) sijoittuvat kalenterissa niille kevään viimeisille päiville, jolloin lämpötila saattaa vielä laskea nollan alle. 

Mitä he meistä ajattelevat

"Se on kaukana ja siellä on kylmää."

"Se on jossain Venäjällä."

"Lapissa voi perhokalastaa."

"Helsinskissä oli kallista, mutta siistiä."

"Suomessa on paljon alkoholisteja. Kaadanko teille lisää?"

"Syötte kummallisia ruokia ja sekoitatte koko menuun samalle lautaselle."

"Luin että teillä on Suomessa eniten ampuma-aseita per asukas heti Yhdysvaltojen ja Jemenin jälkeen."

"Onko se totta, että talvella ripustatte pyykit ulos kuivumaan ja puolta tuntia myöhemmin ravistatte jäät pois ja pyykki on kuivaa?"


Näin minulle on kerrottu ja kertojana on aina ollut henkilö, joka ei ole koskaan käynyt Suomessa, mutta on nähnyt dokumentin ARTE-kanavalla tai lukenut lehdestä artikkelin tai kuullut ruotsalaiselta. Yleensä olen vastannut heille, että Suomi on maa siinä missä Ranskakin, omine hyvine ja huonoine puolineen.

Ja sitten törmään ranskalaiseen, joka on käynyt Suomessa joko työn tai loman puitteissa.

"Voisinpa muuttaa sinne."

"Siellä on niin turvallista. Kaupungissa voi liikkua illalla rauhallisin mielin."

"Ihmiset ovat niin erikoisia, jotenkin vapaita ja suomalaiset pukeutuvat hassusti."

"Suomalaiset eivät roskaa ja noudattavat muutenkin pilkulleen kaikkia sääntöjä."

"Ruoka oli hyvää, mutta kallista."

"Siellä oli kuumempaa kuin täällä, heinäkuussa!"

"Bussissa sanoin päivää kaikille matkustajille ja he katsoivat minua kummallisesti."

"Onneksi vein sinne viinit mukanani, mutta hyvää leipää en löytänyt paikan päältä."

"En pidä suomalaisesta kirjallisuudesta, mutta saunassa kävin joka päivä."


Jos haluaa vaihtaa ajatuksia ranskalaisten kanssa Suomesta ja Ranskasta, ei ole parempaa paikkaa siihen kuin lentokoneessa. Jos viereesi istahtaa ranskalainen kanssamatkustaja, ei sinun yleensä tarvitse odottaa kuin muutama minuutti ennen keskustelun avausta. Viime lennolla yritin turhaan saada vierustoverin ymmärtämään, että Suomessa kaikki ei ole täydellistä. Se meni kuuroille korville. Ehkä hän on nyt jo muuttanut Suomeen.

Ne ranskalaiset sukulaisparat, jotka muutama vuosi sitten pakotimme Suomeen kesähäihin, olivat enimmäkseen tyytyväisiä matkaansa. Ainoa varsinainen virhesointu liittyi lääkärissä käyntiin.  Antibioottien hankkimiseen meni koko päivä ja melkein sata euroa. Eikö tämäkin seikka pitänyt helpottua EU:n myötä?

Luettua: Tom est mort, Marie Darrieussecq (2007)

Miksi valitsin juuri tämän kirjan viime kesälomalla kirjaston hyllystä? Olihan minulla luettavanani Hannu Rajaniemen Kvanttivaras ja paljon muutakin viihdyttävää.

Valitsin lapsen kuolemasta kertovan kirjan, koska halusin tietää. Kyse on eräänlaisesta avuttomuuden tunteesta, joka heräsi minussa muutama vuosi sitten. Hyvä ystäväni menetti pienokaisensa sairaudelle. Sitä aiemmin kolleegani tytär kuoli auto-onnettomuudessa. Vastaavien tapahtumien äärellä ulkopuolinen tuntee itsensä kovin pieneksi, mitättömäksi ja ennen muuta sanattomaksi.

Tom est mort on kirja, joka kertoo mitä tapahtuu perheelle, vanhemmille ja sisaruksille, kun lapsi kuolee. Aihe on rankka, mutta puhutteleva. Luin kirjan uima-altaan äärellä kuunnellen elämää sykkivien lapsukaisten polskimista ja kiljumista. Kummallinen valinta lomaluettavaksi. Mieheni piti minua ihan pimahtaneena. Mutta kirjan luettuani tiedän himppusen enemmän. En miltä se tuntuu, kun lapsi kuolee, koska siihen ei kukaan kykene kirjoja lukemalla. Eikä se ole tarkoituskaan. Kirja auttoi minua ymmärtämään miten ystävä tai läheinen voi paremmin auttaa surevaa.

Yhteiskunnassamme on tapana jättää surevat yksin suruineen. Suru ei tavallaan kuulu joka päiväiseen elämään. Se pitää äkkiä surea pois ja piilossa muilta. Lapsen kuolemaa surevalle se on täysin mahdotonta. Suru ei koskaan kulu pois, häviä tai edes pienene. Sen kanssa oppii ehkä elämään ja juuri siinä muiden apu on korvaamaton. Pysyä lähellä ja kuunnella.

Suosittelen kirjaa kaikille niille, jotka eivät oikein tiedä miten suhtautua aiheeseen. Kirja poistaa tabuja ja antaa myös anteeksi niille, jotka eivät tienneet mitä sanoa tai tehdä silloin kuin olisi voinut ja pitänyt.

Kirjallisuus avaa silmiä ja auttaa ymmärtämään. Tietääkseni tätä kirjaa ei ole käännetty suomeksi. Käpy ry:n sivuilta löytyy lista suomenkielisestä surukirjallisuudesta.

Seinämän tuijottelua

Eilen minulle selvisi, miksi en ole kirjoittanut mitään kahteen viikkoon. Luin Jani Kaaron kolumnin Seiniin tuijottelun jalo taito. Kaaro on tiedetoimittaja ja tietokirjailija. Kolumnissaan hän kertoo ihmisten kyvystä oppia ja käsitellä asioita. Tutkijoiden mukaan me kaikki tarvitsemme aikaa siihen, että aivomme prosessoivat tietoa ja tuottavat uusia ideoita. Tämä on luovalle ihmiselle välttämättömyys.

Olin viikon lomalla ja mietin laukkua pakatessa, että otanko läppärin mukaan vai en. En ottanut. Se vie laukusta turhan paljon tilaa ja sen lisäksi tiesin, etten sillä kuitenkaan mitään tekisi. Vietin viikon katsellen seinämää.

Mont Blanc, Chamonix (Dôme de goûter etualalla)

Palattuani Normandiaan alkoi omatunto piikitellä. Miksen saa mitään aikaan, missä kaikki ideat, miksei teksti luista?

Kyse ei ole varsinaisesta kirjoittajan blokista tai muustakaan traumaattisesta. Tarvitsin vain aikaa olla täysin saamaton ja tyhjää tuottava. Ja koska joka tuutista saa kuulla, että pitää olla tehokas, hiki hatussa, hymy suussa ja tuottaa enemmän ja nopeammin, tunsin itseni pataluhaksi, kunnes luin seiniin tuijottelusta.

Jatkan tapittamista, vaikka jo tänä aamuna ajatukseni pitivät seminaaria tekstiprojosta. Annan alitajunnan puuhata ja kärsivällisesti odotan, että aivoni jaksavat taas työskennellä.

Tuijottelemisiin!

Suoruuden epäsuoraa taiturointia

Olen asunut Ranskassa pian 12 vuotta... (asia joka sinällään pistää miettimään)...ja puhun ranskaa hyvin tai huonosti riippuen vireystasostani. Vääntelen sanoja miten mieleni tekee ja lausahtelen asioita omien nuottieni mukaan. Ranskalainen huomaa heti, että en kuulu kuvaan.

Ottaen huomioon, että Ranskassa asuu paljon henkilöitä, jotka eivät ole kotoisin Ranskasta (Manner), niin paikallisten tavisten olettaisi suhtautuvan ulkomaalaisiin jokseenkin välinpitämättömästi. Sen sijaan: kun alien on ensin havaittu, pakotetaan hänet sen jälkeen kuulusteluun. Ja siltä ei voi välttyä, koska kun ranskalainen haluaa tietää jotain, hän ei ujostele saadakseen irti viimeisenkin tiedon rippeen, jolla hän itse ei tee mitään, mutta jolla hän pönkittää ranskalaisen imperialismin rippeitä.

Olen läpikäynyt kolme vaihetta näihin kuulusteluihin tottuakseni ja vain todetakseni, ettei niihin koskaan todella totu. Kuten en koskaan tule pääsemään eroon aksentistani.

Ensimmäinen vaihe: Äimänkäkeys.
Kukaan täysin tuntematon ei ole koskaan ennen tullut sinulta kysymään täysin rennosti ja häpeilemättä mistä tulet, miksi tulit, kauan viivyt, mitä pidät ja mitä aiot vielä tehdä.

Vastaat kysyjälle rehellisesti ja niin suorasti kuin osaat, vaikka tilanne sinua ärsyttääkin.

Toinen vaihe: Viekastelu.
Kun sinulta taas kerran tulee joku utelemaan kaikkea mahdollista henkilökohtaisuuksien ja maailmankaikkeuden merkityksen väliltä, aloitat liirailun. Kuin taitoluistelija kiepsahtelet kysyjän uteluiden ympäri ja lähetät hänelle näin viestin siitä, että SE EI KUULU HÄNELLE.

Kolmas ja viimeinen vaihe: Antaudu tai palaa sinne mistä tulitkin!
Et ollutkaan kuullut vähään aikaan ilmausta "Si je peux me permettre d'être indiscret...". Sanat saavat niskakarvasi nousemaan piikkeinä kohti taivasta, mutta käännyt ystävällinen ja avoin ilme kasvoillasi tiedustelijaa kohti.
"...vous êtes d'origine d'où?"
Mietit vastaatko Kuusta, Joulupukin maasta vai Siperiasta....mutta koska et halua antaa tiedustelijalle ainesta jatkokeskusteluihin, kerrot että tulet Suomesta, ja että olet asunut Ranskassa jo moooonen monta vuotta ja että pidät todella paljon Ranskasta. Yleensä pääset heti eroon uteliaasta, koska hän ei kehtaa myöntää, ettei tiedä mikä Suomi on (osa Alankomaita ehkä?).

Jos tiedustelija näyttää mukavalta, voit myös pyytää häntä arvaamaan alkuperämaasi. Hollannin, Tanskan ja Saksan jälkeen kysyjä raapii päätään niin hullunkurisesti, että annat hänen arvuutella vielä hetken. Australian ja Mongolian jälkeen raotat verhoa kertomalla tulevasi maasta joka sijaitsee kartalla Ruotsin ja Venäjän välissä. Tiedät, että kysyjä jatkaa päänsä raapimista, koska keskiverto ranskalainen on käynyt keskiverto ranskalaista koulua, eikä hän tiedä kartoista muuta kuin sen, että Ranska sijaitsee keskellä kaikkea (on keskustelu erikseen tarvitseeko ranskalaisten tietää maailmasta muuta). Sitten ilmoitat huojentuneelle ranskalaiselle, että tulet Suomesta, ja että kyseessä ei ole piilokamera.

Jotta asiat pysyisivät monimutkaisina, pitää muistaa, että joskus kohdalle osuu ranskalainen, joka tietää paljonkin Suomesta. Mites sitten suu pistetään?