Luettua: Mifongin perintö, J.S.Meresmaa

Julkaisuvuosi: 2012
Kustantaja: Karisto
Romanttinen fantasiaseikkailu

"Suomalaista fantasiaa", sanoin kaverille, jolle kirjan lahjoitin. En tiedä miksi piti painottaa juuri tuota suomalaisuutta. Vähän samaan tyyliin kuin että suomalaista muotoilua.

Mifongin perintö ei ole Se suuri suomalainen minulle, mutta Meresmaan tarina kuitenkin läikäytti jotain kirjaisessa kipossani. Eniten minua viehätti tarinan vauhdikkuus. Seikkailu etenee vinhaan ja tapahtumat seuraavat toisiaan loogisesti ja ilman suvantoja. Kirja on helppolukuinen, muttei heppoinen. Meresmaa on luonut kokonaisen maailman, jossa eletään jonkinlaista keskiaikamaista ajanjaksoa (ratsastellaan hevosilla, leikellään miekoilla ruumiinjäseniä, asutaan linnoissa, matkustetaan laivoilla jne.).

Henkilöhahmoista ihanin on mielestäni Reu, musta pantteri (onkohan Meresmaa suurikin salmiakin ystävä?). Reu on iso kissa, juuri sellainen kuin kissan olla pitää, ja seuraa uskollisesti isäntäänsä Dantea, joka on kirjan päämieshenkilöhahmo, joka pelastaa kirjan päätyttöhenkilöhahmon Ardiksen. Ja he rakastuvat ja koko maailma on heitä vastaan ja sitten myös ne pirun Keisarin kirjat ovat hukassa ja niitä etsitään aina maailman ääristä asti.

Jos kirjassa jokin häiritsi, olivat ne epäkonventionaaliset juonenkäänteet. Niistä en spoilaa tässä tämän enempää, mutta varautukaa olemasta saamatta kaikkea haluamaanne (juonen kohdalla). Ja tämä on vähän niin kuin se työhaastatteluun harkittu "huono puoli".

Suosittelen Mifongin perintöä ennen muuta fantasian ystäville, niille joille hyvä tarina ja todellisuuspako ovat lähellä sydäntä. Ja mikä parasta, Meresmaa on pyöräyttänyt kirjalleen jatko-osan, joka ilmestyy tänä vuonna.

Jäljellä on maailma

Uusi aamu on valjennut yhtä harmaana kuin edellisetkin, tai kirkkaana, tai pimeenä (siellä susirajan tuolla puolen). Jäljellä on ihmiskunta, planeetta ja sen syntinen paino.

Kuvitellaanpa hetki, että kaikki päättyi eilen, puf maailma hävisi. Mitä sitten? Mitä sillä olisi ollut väliä? Olisiko joku välittänyt? Ketä maailma edes kiinnosti? Ja mikä se oli loppujen lopuksi?

Pallo, jolla leikkiä. Kehto, jossa tuudittautua. Ilo, jota silmäillä.

Vai loputon määrä sakkia, joka lataa onnea koneeseen app-kaupasta.

Itse olen onnellinen siitä, että maailma on yhä. Ja tulee sitä vielä olemaan, vaikkei kukaan tiedä kuinka kauan. Ehkä tarpeeksi. Ehkä ei. Maailmassa on paljon p*skaa, jota ei tee mieli ajatella. Sitten on myös se valoisampi puoli kuten:

- pörröinen kissan massu, jota rapsutella
- hurja pulkkarinne, jossa äitiä pelottaa penskan vain räkättäessä
- valtameret ja ne jotka niitä ylittävät
- hetki, jolloin katsoo sitä toista silmiin ja alkaa hymyilyttää pakostakin
- loma-aamut
- valmiiksi editoidut tarinat
- palkkashekit
- kaunis paikka, jota ihailee ensimmäistä kertaa, ja johon haluaa palata sen jälkeen aina vain
- yli tunnin puhelinrupattelu kaverin kanssa
- saunan lauteiden polte pyllyä vasten (kun ei ole saunaa nähnyt yli vuoteen)
- uusi sana, jota ei ymmärrä, mutta joka soi korvissa eksoottisesti
- sipulisilli ja Chablis (ei välttämättä yhdessä, tai miksi ei...voihan ruokailukin olla seikkailu)
- kirja, jonka lukemista jatkaa vielä sivujen loputtua
- kotiinpaluu pitkän (mutta onnistuneen) matkan jälkeen
- hyvä uutinen kuukausien piinan päälle
- kahvi juuri sinä aamuna, kun herätyskello ei soinutkaan
- palaute tekstinrämpäleestä, jota edes itse ei uskonut saavansa valmiiksi
- kaikki maailman "maman je t'aime"t
- kun selvästi kuulet kissasi sanovan "Mauman" ruokakupin ääressä
- täydellisesti sijoitettu kirosana
- loppumattomat filosofiset keskustelut elämänkumppanisi kanssa (esim. siitä mikä kiinalainen on Rouenin paras ravintola)
- kun huomaat blogisi saaneen uuden jäsenen
- tulevan kesäloman suunnittelu
- vanhat valokuvat
- ennestään tuntemattoman rock rock rock gruppin konsertti, joka oli ihan sika jees
- hiljainen hetki takan ääressä tuleen tuijotellen
- kun siippa on imuroinut ihan omine nokkinensa kuin iso aikuinen ihminen, jolla on rokotustodistuksessa 10 pistettä ja papukaijamerkki
- kunnon koko päivän flow, jolloin teksti pamahtelee ruudulle kuin tykin suusta
- koko perhe elokuvissa max-popkornilaari sylissä (puolet popkornista lattialla ja pikainen happy mental note siitä, ettei ketään istu ihan vieressä)

On monta syytä maailman jatkua. Hyvää maailmanjatkoa teillekin!

Pusurisu: gui

Jostain syystä kävin metsällä etsimässä tuulenpesiä... täällä Normandiassa on Normandian huvit. En sitten löytänyt yhtäkään, mikä sinänsä on ihan normaalia minun tsäkälläni. Aiemmin kesällä niitä näytti istuvan joka puun oksalla. Tuuli oli vienyt risut mukanaan.

No kuitenkin. Löysin jotain muuta. 

Misteli, Viscum album, tai ranskaksi gui, on eriskummallinen. Kasviin liittyy kasapäin uskomuksia ja kansantaruja. Misteli oli druidien palvoma ja arvostama pyhä lääkekasvi (Panoramix!), varsinkin jos se kasvoi tammen oksilla, mikä on harvinaista. Yleensä misteli valitsee isäntäpuukseen joko omenapuun, poppelin, pyökin tai pajun. Misteli on on vähän niin kuin orkidea, eli parasiittikasvi, mutta vain puoliksi. Se elää isäntäpuuhun kiinnittyneenä, imee siitä vettä ja mineraaleja, mutta tuottaa itse lehtivihreää. Mistelin valkoiset marjat kypsyvät 2 vuotta ja putoavat vasta kolmantena. Ne ovat myrkyllisiä eivätkä missään nimessä sovi popsittaviksi!

Mistelinoksan alla pussaaminen kuuluu niin Ranskassa kuin Englannissa ja muutamassa muussakin Keskisen Euroopan maassa joulu-ja uudenvuoden perinteisiin. Sen sanotaan tuovan vaurautta ja pitkää ikää.

En Europe du Nord (y compris en France), il est d'usage de s'embrasser sous une branche de gui, symbole de prospérité et de longue vie au moment des fêtes de Noël et du jour de l'an (à minuit précisément). La saison voulant que le gui abonde, on en cueillit dès le Moyen Âge pour l'offrir avec ce souhait : « Au gui l'an neuf », formule qui fut remplacée plus tard par « Bon an, mal an, Dieu soit céans » (soit dans la maison). Au XIX^e siècle on disait « Bonne et sainte année, le paradis à la fin de vos jours », expression modernisée au XX^e siècle en « Bonne et heureuse année ». (Wikipedia). (Maryn suom: Pohjois-Euroopassa (Ranska mukaanluettuna) on tapana suudella mistelinoksan alla Joulun ja Uuden Vuoden (keskiyöllä) juhlien aikaan. Oksa symboloi vaurautta ja pitkää ikää. Keskitalvella runsaimmillaan, misteliä kerättiin jo Keski Ajalla ja lahjoitettiin toivottaen "Mistelillä (stä) Uutta Vuotta", sanonta, joka myöhemmin muuntui toivotukseksi "Hyvä vuosi, huono vuosi, olkoon Jumala täällä/talossa(nne)". 1800-luvulla sanottiin "Hyvää ja pyhää vuotta, paratiisi päivienne lopussa", sanonta modernisoitui 1900-luvulla muotoon: "Hyvää ja onnellista (uutta) vuotta".
 

Talvella puiden menetettyä lehtensä mistelipallot tulevat näkyviin.

Kide-novellihaaste: Ursula 2/2012

Voit ladata lehden ilmaiseksi Osuuskumman sivuilla.

Kylmänkostea tuuli vihmoo pihalla ja takkatulikin vaivoin lämmittää kohmeista Marya. Onneksi ihanaiset ja ihanan kummalliset tarinoitsijat ovat loihtineet meille kuumastikin kutkuttavaa talviluettavaa. Suosittelen oheisia novelleja nautittaviksi mausteisen teen ja pipareiden kera.

Elisabeth Saranti: Tunturituttavuus

Maryn arvio: hauska, ajankohtainen, vintiömäinen tarina firman pikkujouluista Lapissa. Sekoitetaan siihen tonttu ja revontulien lailla leiskuva himo ja lukijaa viedään (ei reessä vaan tietenkin maasturissa). Novelli on kirjoitettu selkeästi ja lukijaa reestä pudottamatta. Tarina kulminoituu ennalta arvattavaa loppua kohden, mutta se ei lukunautintoa haittaa.

Impi Kure: Toivottu vieras

Täytyy tässä välissä mainita, että antologian kirjoittaneet immeiset ovat kaivaneet taiteilijanimensä syvältä (lumen alta), mutta tekonimet auttavat arviointia, kun voi täysin huolettomana sanoa tekstistä sanottavansa sen enempää miettimättä, ketä se ilahduttaa tai ei.

Maryn arvio: Kaunista tunnelman ja tilan kuvausta. Henkilöhahmot ovat melkein todellisia, lihaisia (lihaksikkaita). Tässä novellissa mässäillään himoisten ilojen lisäksi juhlaruoalla ja pitsillä. Lukija polttaa näppinsä sivuja alaspäin vierittäessään. Kuten Tunturituttavuuden, oli tämänkin novellin teksti huoliteltua ja lukijaystävällistä. Tarinan vieraat oli taidokkaasti veistelty valon ja pimeän rajamailta. Kaiken kukkuraksi arvostin talvipäivänseisauksen tuomaa lisätaikaa.

Sad Max: Prinsessa Diodi
Maryn arvio: Tämä ei ihan kolahtanut. Liekö kulunut ritari+lohikäärme aihe, vai tarinassa käytetty sähköön liittyvä teema, jota en ihan ymmärtänyt (tai visualisoin huonosti, mutta sehän on vain minun ongelmani, jos mielikuvitusta ei ole riittävästi). Muuten teksti oli kyllä kelpo tavaraa, mutta lukeminen ei vain luistanut, vetänyt. Ehkä jossain toisessa mielentilassa...tai toisilla aivoilla.

Monique N.: Musiikkia, meren vaahtoa
Maryn arvio: Tekstissä oli tunnelmaa, mutta en lämmennyt sille. Tarinan kekseliäisyydestä huolimatta minun oli vaikea tarttua siihen. Pääsyy tähän lukuvaikeuteen oli tarinassa esiintyvät takaumat. Pääosa novellista on yhden henkilöhahmon muistelua, joka ei minuun tepsinyt, toiminut.  jäin kylmäksi kuin jäämeri. Ehkä sittenkin kesäkuumalla purjeveneen kannella luettuna...

Carrie Alamo: Liekki
Maryn arvio: Liekki on mielestäni yksi tämän antologian tähtiä. Se on uusrahvaanomaisen herkullinen ja kesken pimeän illan nopeasti nautittavaksi kirjoitettu sammaleen pehmeä tarina. Talvi paukkuu, sauna lämpenee, luut murskaantuvat, lapsi nauraa, emäntä hymyilee, vieras katolle kiipeää. Monimuotoinen ja lempeä. Kerronnassa on vain yksi "täh"-kohta, joka sekin silittyy pois uudelleen lukemalla. Niin ja sitten mielessä häivähti yksi tulkinnanvarainen kritiikin siru (kun taso on korkealla, voi kai risullakin tökätä lujempaa): olisin kaivannut vähän vähemmän sukupuoliseen kanssakäymiseen liittyvää selostusta tai sitä ei olisi tässä tarinassa tarvinnut olla ollenkaan. Viehätys ja sen voima puskee tekstistä läpi ilmankin. Seksiä ei tarvitse sen enempää lukijalle vääntää. Tämän novellin herkkyys on sitä laatua, että roisi toiminta leikkaa siltä siivet, toisin kuin antologian kahdessa ensimmäisessä novellissa sitä suorastaan odottaa. Vähän sama asia kuin kauhuelokuvissa, missä asia jota ei näe, on se kaikista pelottavin.

Karoliina Kaajärvi: Raapaleita

Maryn arvio: Kaikki kolme tärähtivät niin kuin kunnon raapaleiden kuuluu.

Erityisonnitteluni Ursulan tämän numeron kannen kauneudesta. Ja kiitokseni koko tekijätiimille tasokkaasta lukupaketista, jonka kainalossa tuli vietettyä mukava hetki.

Normandian suuret - osa 2

Kukapa Ranskan kävijä (tai muuten vain oleskelija) ei ole joskus kulkenut Avenue, Rue, Boulevard tai Pont Gustave Flaubertilla. Olen varma että nimi on tuttu, ehkä jopa tiedätte kuka hän oli miehiään. Jos ette, niin tässäpä pieni mise à jour:

Gustave Flaubert (1821 - 1880) Wikipedia

« L’étude excessive de ce qui faisait l’atmosphère d’un écrivain nous empêche de considérer l’originalité même de son génie. Au temps de La Harpe, on était convaincu que, grâce à de certaines règles, un chef-d’œuvre vient au monde sans rien devoir à qui que ce soit, tandis que maintenant on s’imagine découvrir sa raison d’être, quand on a bien détaillé toutes les circonstances qui l’environnent. » G.Flaubert (meitin suom: Kirjailijaa innoittaneen ilmapiirin liiallinen tutkiminen estää meitä huomaamasta hänen nerokkuutensa ainutlaatuisuutta. Antiikin aikoihin oltiin vakuuttuneita, että tiettyjä sääntöjä seuraamalla mestariteos syntyy itsestään. Nykyään (teoksen) olemassaoloa selitetään erittelemällä kaikki sitä ympäröivät olosuhteet.
 

 Flaubert oli Kirjailija. Hänen teoksensa ovatkin sitten vähemmän tunnettuja. Tai kyllä moni on kuullut Madame Bovary'sta, mutta kuinka moni on romaanin lukenut? Älkää suotta punastuko, luin sen puolestanne ja arvioni kirjasta on seuraavanlainen:

Flaubertin Madame Bovary on vähän kuin Jane Austenin Järki ja tunteet, mutta miehen kirjoittamana ja paljon realistisempana kuvauksena naisesta ja naisen mielenliikkeistä. Jos olette Austenia lukeneet, voitte varmaan olla kanssani samaa mieltä siitä, että onneksi tuli teollinen vallankumous, naiset pääsivät töihin ja vapautuivat pakkoavioliitoista jne. Flaubertin Bovarystä jää sen sijaan erilainen, häiritsevä jälkimaku. Tarinaa voi verrata monella tasolla nykypäivään (eikä vain normandialaisen maaseudun kuvailussa). Madame Bovaryssa kerrotaan lääkärin vaimon elämä ja kuolema. Se on koruton tarina yksinäisyydestä ja siitä, kun tuntee elämän olevan jossain muualla. Arki ja arkisuus tappaa pienellä liekillä meistä jokaista. Teos on merkittävä, siitä ei ole epäilystäkään. Se on jopa miellyttävää luettavaa. Sen sijaan, jos etsii jonkinlaista filosofista sanomaa kirjasta, on syytä pohtia kahta seikkaa:
1. Mitä on onnellisuus?
2. Mitä 1800-luvulla elävä pienporvarillinen avioliitossa elävä ja elämäänsä totaalisen pettynyt naisihminen voi tehdä saavuttaakseen onnen?

Flaubert kirjoitti raakaa ja realistista tekstiä, mutta siitä huolimatta hän oli romantikko, joka ei ilmeisesti koskaan osannut itse olla (täysin) onnellinen, onko kukaan?

Il était Normand, et avec une incomparable splendeur d’atavisme. Car ce n’était pas le Normand d’aujourd’hui, en qui l’ancêtre norvégien ne revit que par l’âpreté au pillage ; ce n’était pas l’écumeur de vagues devenu un écumeur de procès ; c’était le vieux Normand superbe, barbare, avec sa taille de géant, sa mine farouche, son goût pour l’aventure et son mépris hautain pour la vie. (Jean Richepin kuvaili Flaubertia kirjailijan kuoltua, meitin suom: Hän oli normandialainen, ja verrattoman loistava muinaisjäänne (atavisme="nukkuva geeni"-ilmiö). Koska hän ei ollut tämän päivän normanni, jossa norjalainen esi-isä elää vain ryöstelijänä; eikä aaltojen kyntäjästä muovautunut lakitupien hai; hän oli "Se vanha kunnon normanni, barbaari, paksuvartaloinen, kovakasvo, jolle seikkailu maistui ja joka ylenkatsoi elämää halveksien.) 

Flaubert kasvoi Victor Hugon romaanien tuudittamana. Hän taisi nuorena miehenä pettyä, kun elämä ei tarjonnutkaan vain seikkailua ja romantiikkaa. Niinpä hän kirjoitti elämästä ja sen tylsyydestä. Silti on mainittava, että harvoin tulee luettua niin rakastavasti ihmisiä ja heidän touhujaan kuvailevaa tekstiä, kuin Flaubertin tarinoissa, jotka pohjautuvat osittain todellisiin tapahtumiin, kuten Madame Bovary. Flaubert sai "herätyksensä" myöhään, hän oli jo 36 vuotias, kun esikoinen julkaistiin. Ja hän joutui suoraan oikeussaliin sitä puolustamaan, koska kirjaa pidettiin siveettömänä. Flaubert oli edelläkävijä.

Hän myös kuoli ennenaikaisesti, kuten kirjailijoilla on toisinaan tapana, 58-vuotias Flaubert sai aivoverenvuodon pienessä Croisset'n kylässä (lähellä Rouenia) ja haudattiin usean kirjailijaa oppi-isänään pitäneen läsnäollessa (mm. Emile Zola, Edmond de Goncourt ja Guy de Maupassant).

Valitettavasti Flaubertien kotitalo myytiin ja sen tilalle rakennettiin tehdas kirjailijan kuoltua. Paikalla on enää pieni sivurakennus, jota kutsuttiin paviljongiksi, josta Flaubertin sanotaan katselleen alhaalla laaksossa virtaavaa Seineä.

Gustave Flaubertin teokset:

Madame Bovary (1857) Rouva Bovary

Salammbô (1862) Salambo

L'Education sentimentale (1869) Sydämen oppivuodet

La Tentation de Saint Antoine (1874) Pyhän Antoniuksen kiusaus

Trois contes (1877) Kolme kertomusta

Bouvard et Pécuchet (1881) Bouvard ja Pécuchet, julkaistu postuumina 

Dictionnaire des idées reçues (1911) julkaistu postuumina

Kuten huomaatte, teoksia ei ole montaakaan. Flaubert kirjoitti kirjojaan vuosia, hän viimeisteli ja editoi niitä huolella, ajatuksella (ehkä vähän liikaakin, sanoivat aikalaiskriitikot).

Voit lukea Flaubertin teoksia mm. täältä (ranskaksi).