Irtokarkkeja, eli miksi kirjoitan

Se on yhtä suuri kysymys kuin koko maailmankaikkeuden merkitys ja siihen on yhtä vaikea vastata. Toisaalta se ei ole edes kysymys, se on toteamus: hei miksi kirjoitan, miksi en ja mitä sillä on väliä. Ongelmana on se, että tarinoita ja muita jupinoita kirjoittava pieni ihminen joutuu silloin tällöin pohtimaan tätä mysteeriä. Ja varsinkin silloin, kun tekstin tuottaminen on hankalaa, tai kun palaute ruoskii nahat selästä, tai kun muokkaaminen ei nappaa. Eli itse asiassa hyvin usein.

Miksi siis?

Koska kirjoittaminen on kuin irtokarkkien syöminen: täysin turhaa, lihottavaa ja aah niin ihanaa. Luovuus ja siitä vedettävät positiiviset tuntemukset eivät kuulu vain ammatikseen taiteileville. Maalaaminen, laulaminen ja kaikin tavoin konkretisoitu inspiroituminen kuuluvat kaikille niille, joille se tekee hyvää. Kirjoittaessani raakatekstiä uppoan flow-mielentilaan. Se on eräänlaista meditointia. Se on myös todellisuuspakoa, niin kuin kirjallisuus ja muukin viihde. Paitsi että luon viihteeni ihan itse tyhjästä, päästäni.

Tähän asti päässäni on kuhissut ideoita. En tiedä mitä tarkoittaa tyhjän paperin kammo, en osaa edes kuvitella. Vain aika ei riitä uusien stoorien ruudulle näpyttelemiseen. Se on turhauttavaa. Myös raakatekstien muokkaaminen on hirvittävää, mutta pakollista. Kun on typistänyt, leikannut, lihottanut, muotoillut, uudelleen kirjoittanut, tiivistänyt ja vaihtanut sanoja ja sanajärjestyksiä ja virkkeiden ja kokonaisten lukujen järjestystä, on tekstistä tullut parempaa. Parempaa missä mielessä? No mahdollista lukijaa ajatellen. Mutta jos tekstiä ei koskaan kukaan lue? Miksi vaivautua? Siinäpä se. Mutta karkit maistuvat, vaikka ne on tehty terveydelle vaarallisista aineksista. Niin kauan kun kirjoittaminen ei vaarannan kirjoittajan mielenterveyttä, on se parempi harrastus kuin sohvaperunana tyhmyttimen töllöttäminen. Pääasia, että itsellä on hauskaa. Ja jos sitä jokin päivä saisi jotain hyvää luettavaa aikaiseksi...

Le Camembertin nimeen

Se haisee. Se on pyöreä. Se on valkoinen. Se tuottaa riippuvuutta.

Normandia ei olisi Normandia ilman juustojaan. Ne kuuluvat perinnemaisemaan omenapuiden ja mustavalkeiden lehmien ohella.

Mutta Camembertia pitää kuluttaa "avec modération". 100 grammaa juustoa sisältää 278 kcal:ia. Sitä voi syödä sellaisenaan, tai leivän kanssa, tai sillä voi maustaa ruokia. Söin muutama viikko sitten Pyrenneillä Camembert-fonduen. Jätin vuoristomaisemiin osan sydäntäni mutta myös kieleni.

Mitä vanhempi Camembert on sitä löysempi myös. Juuston kuuluu valua lautaselle.

Normandian Camembert on AOC mutta myös AOP (appellation d'origine protégée). Mutta vain noin 5% kaikista Ranskassa tuotetuista Camembert juustoista saa käyttää nimikettä "Camembert de Normandie AOC", joka on valmistettu "cru" maidosta, eli sitä ei olla pastöröity. Juustosta löytyy kirjallisia viitteitä 1700 luvulta alkaen. Perinteinen Camembert myydään pyöreässä poppelipuulaatikossa, joka ei ainoastaan suojaa haurasta juustoa vaan myös säilyttää sen aromit....aaah. Keväisin lapsia pyydetään tuomaan tyhät Camembert laatikot kouluun ja tarhaan. Niistä näprätään korulippaita tai ties mitä äitienpäiväksi. 

Homeinen juusto: 1960 luvulla yleistyi valmistustapa, jonka seurauksena Camembert juuston kuoresta tuli valkoinen. Sitä ennen juuston pinnalla piti olla myös ruskeita läiskiä. 1700 ja 1800 luvuilla juuston sinertävää pintaa piti koristaa punaruskeiden länttien kirjo. Väri riippui siitä, mitä sienieliötä valmistuksessa käytettiin. Nykyään on käytössä Penicillium Candidum, joka tuottaa juustolle kauniin pehmoisen ja puhtaan valkoisen nukan. (lähde: Pierre Boisard, Le Camembert, mythe français)

Siis mitä haisevampi, rumempi ja löysempi, sen parempi.

Luettua: A Year In The Merde, Stephen Clarke (2004)

Tätä ei jotenkin vain voi olla sivuuttamatta, jos asuu Ranskassa ja on kotoisin jostain muualta.

Te kaikki muistatte Peter Maylen Vuosi Provencessa kirjan. No tämä Merde on vähän sama juttu, mutta täysin eri. Kummatkin on kirjoitettu brittihauskasta näkökulmasta ja kummassakin naljaillaan froggiesien kustannuksella. Sen sijaan Merde on fiktiota. Stephen Clarke huomauttaa kirjan alussa, että kirja ei kerro hänen elämästään vaan tapahtumista, joita hänelle tai hänen tutuilleen on tapahtunut tai olisi voinut tapahtua. Kirjassa on siis sekoitettu muutama tosielämän anekdootti puhtaaseen fantasiaan, mutta lopputulos on herkullinen. Vähän ilkeäkin, mutta hei jos te ranskalaiset ette olisi niin hemmetin ranskalaisia (ja jumalille kiitos siitä) niin ei briteilläkään olisi yhtään mitään kirjoitettavaa.

Ja niin, ei Pariisikaan olisi Pariisi ilman koiran kakkojaan.

Näitä Merdejä on kaupoissa jo kokonainen sarja, en tiedä mitä jatkikset painavat puntarissa, mutta ainakin tämä esikoinen tuli luettua häijy hymy huulilla.

Luettue: Toisen taivaan alla, Virpi Hämeen-Anttila (Otava 2010)

Tässäpä luettavaa meikäläiselle, tai niin toivoin. Melkein en saanut kirjaa luettua ja minä todella inhoan pakottaa itseäni lukemaan, koska yleensä se käy ihan itsestään.

Hämeen-Anttila on kutonut yhteen kaksi tarinaa. Ensimmäinen kertoo lontoolaistuneesta Oliviasta, jonka sukujuuret yltävät Tyynenvaltameren saarille. Toinen tarina taas esitelmöi helsinkiläisen nuoren naisen kesäduunista elokuvanteon parissa. Sivujuonena on kyseisen nuoren naisen ja Olivian Matty (Mathew) pojan tapaaminen. Matty on tullut suomeen etsimään ja kokemaan omia sukujuuriaan, jotka hänen suomalainen isänsä on jälkeensä jättänyt. Kuulostaako sekavalta?

Olen sitä mieltä, että yksikin tarina olisi riittänyt. Pidin erityisesti Oliviasta, hänen elämästään Lontoossa, lapsuuden traumojen muistelusta ja oman perintönsä sovittamisesta nykyhetkeen. Olivian tarina oli hallittu, kekseliäs ja hyvin kirjoitettu, siitä siis plussat. Uskon Hämeen-Anttilan saaneen saavillisen loistavia ideoita kirjaa hahmotellessaan, niiden yhteensovitus ei valitettavasti mennyt minulta kurkusta alas. Toisen taivaan alla sopii lomaluettavaksi niille, jotka pitävät henkilövetoisista tarinoista.

Tästä pääsemme seuraavanlaisen kirjoittamiseen ja editoimiseen liittyvään pulmaan: kuinka lihavoittaa, elävöittää, monimutkaistaa ja juonittaa tarinaa niin, ettei siitä tule poukkoilevaa sillisalaattia? Mutta mitäpä minä näistä tietäisin.
Minä jatkan sen suuren suomalaisen nykyromaanin metsästystä.

Normandian säästä

Tänään paistaa ja pakkastakin taisi olla aste aamutuimaan, koska auton lasit piti raaputtaa. Aurinko, tuo elinehto ja räjähtelevä tähtösemme, hellii meitä normanneja tänään. Olikin jo aika!

Viime kesänä, kun Suomessa kärsittiin helteestä (jo toista kesää peräkkäin), me hytisimme kosteankylmää Normandian kesää. Käväisipä myös mielessä, että miksi, oi miksi, minun piti tänne aikanaan tulla vaihto-oppilaaksi. Enkö olisi voinut valita jotain sääolosuhteiltaan lokoisampaa kolkkaa tässä maassa. Täällä kun niitä kuitenkin riittää, heti Pariisista etelään. Niin, no ei tarkotukseni silloin ollutkaan jäädä tänne koko iäksi, eikä ole kyllä vieläkään. Minähän olen täällä vain vierailevana tähtenä. Viimeistään eläkkeellä vaihdamme ilmastoa, olemme vannoneet miehen kanssa.

Sitä odotellessa... ja kuka tietää tuleeko sitä koskaan (ainakaan nykymenolla), voimme jatkaa harvinaisten valoilmiöiden ihailua. Muutu taivas siniseksi, kirkkaaksi valoksi ja voimaksi, meitä maan polosia tervehdi ja sitten joskus kun jaksat tuo kevät mukanasi, s'il vous pliis!