Tässäpä luettavaa meikäläiselle, tai niin toivoin. Melkein en saanut kirjaa luettua ja minä todella inhoan pakottaa itseäni lukemaan, koska yleensä se käy ihan itsestään.
Hämeen-Anttila on kutonut yhteen kaksi tarinaa. Ensimmäinen kertoo lontoolaistuneesta Oliviasta, jonka sukujuuret yltävät Tyynenvaltameren saarille. Toinen tarina taas esitelmöi helsinkiläisen nuoren naisen kesäduunista elokuvanteon parissa. Sivujuonena on kyseisen nuoren naisen ja Olivian Matty (Mathew) pojan tapaaminen. Matty on tullut suomeen etsimään ja kokemaan omia sukujuuriaan, jotka hänen suomalainen isänsä on jälkeensä jättänyt. Kuulostaako sekavalta?
Olen sitä mieltä, että yksikin tarina olisi riittänyt. Pidin erityisesti Oliviasta, hänen elämästään Lontoossa, lapsuuden traumojen muistelusta ja oman perintönsä sovittamisesta nykyhetkeen. Olivian tarina oli hallittu, kekseliäs ja hyvin kirjoitettu, siitä siis plussat. Uskon Hämeen-Anttilan saaneen saavillisen loistavia ideoita kirjaa hahmotellessaan, niiden yhteensovitus ei valitettavasti mennyt minulta kurkusta alas. Toisen taivaan alla sopii lomaluettavaksi niille, jotka pitävät henkilövetoisista tarinoista.
Tästä pääsemme seuraavanlaisen kirjoittamiseen ja editoimiseen liittyvään pulmaan: kuinka lihavoittaa, elävöittää, monimutkaistaa ja juonittaa tarinaa niin, ettei siitä tule poukkoilevaa sillisalaattia? Mutta mitäpä minä näistä tietäisin.
Minä jatkan sen suuren suomalaisen nykyromaanin metsästystä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti