Se on yhtä suuri kysymys kuin koko maailmankaikkeuden merkitys ja siihen on yhtä vaikea vastata. Toisaalta se ei ole edes kysymys, se on toteamus: hei miksi kirjoitan, miksi en ja mitä sillä on väliä. Ongelmana on se, että tarinoita ja muita jupinoita kirjoittava pieni ihminen joutuu silloin tällöin pohtimaan tätä mysteeriä. Ja varsinkin silloin, kun tekstin tuottaminen on hankalaa, tai kun palaute ruoskii nahat selästä, tai kun muokkaaminen ei nappaa. Eli itse asiassa hyvin usein.
Miksi siis?
Koska kirjoittaminen on kuin irtokarkkien syöminen: täysin turhaa, lihottavaa ja aah niin ihanaa. Luovuus ja siitä vedettävät positiiviset tuntemukset eivät kuulu vain ammatikseen taiteileville. Maalaaminen, laulaminen ja kaikin tavoin konkretisoitu inspiroituminen kuuluvat kaikille niille, joille se tekee hyvää. Kirjoittaessani raakatekstiä uppoan flow-mielentilaan. Se on eräänlaista meditointia. Se on myös todellisuuspakoa, niin kuin kirjallisuus ja muukin viihde. Paitsi että luon viihteeni ihan itse tyhjästä, päästäni.
Tähän asti päässäni on kuhissut ideoita. En tiedä mitä tarkoittaa tyhjän paperin kammo, en osaa edes kuvitella. Vain aika ei riitä uusien stoorien ruudulle näpyttelemiseen. Se on turhauttavaa. Myös raakatekstien muokkaaminen on hirvittävää, mutta pakollista. Kun on typistänyt, leikannut, lihottanut, muotoillut, uudelleen kirjoittanut, tiivistänyt ja vaihtanut sanoja ja sanajärjestyksiä ja virkkeiden ja kokonaisten lukujen järjestystä, on tekstistä tullut parempaa. Parempaa missä mielessä? No mahdollista lukijaa ajatellen. Mutta jos tekstiä ei koskaan kukaan lue? Miksi vaivautua? Siinäpä se. Mutta karkit maistuvat, vaikka ne on tehty terveydelle vaarallisista aineksista. Niin kauan kun kirjoittaminen ei vaarannan kirjoittajan mielenterveyttä, on se parempi harrastus kuin sohvaperunana tyhmyttimen töllöttäminen. Pääasia, että itsellä on hauskaa. Ja jos sitä jokin päivä saisi jotain hyvää luettavaa aikaiseksi...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti