Tauon paikka

Ulkoa kumajaa lähestyvän ukkosen murina. Kohta sade rapsuttaa ikkunaa. Kahden päivän kuumeisen sään päälle räjähtää, paukahtaa ja poksahtaa ja sitten viilenee. Ja alkaa kesäloma.
Tämä loki jää myös uinailemaan yöttömän ja maattoman blogistanian tuiskeesta.
Toivottavasti teilläkin on kesässä tiedossa lepoa ja leppoisuutta.

(Aaah eka välähdys keltamustassa pilvimassassa...)

Huomaan tarvitsevani: unta (rajaton liittymä), maiseman vaihdosta (ei näissä Normandian vehmaissa niityissä mitään vikaa ole, mutta ei niitäkään koko vuotta jaksa katsella) ja rauhaa. Rauha on jotain sellaista, mitä arvostan aina vain enemmän.

Lomalla aion:

1. N U K K U A!

2. Olla kiireetön eli nousta vähän ennen kl. 11 ja nauttia aamiaisesta terassilla (parasta olla satamatta) vähän päälle puoleen päivään asti.

3. Käydä uimassa tai polkemassa tai muuten vain haistelemassa merta.

4. Olla laittamatta ruokaa koko ajan.

5. Käydä inspiroitumassa, jos siihen tarvetta, tai sitten en.

6. Lukea kirjaa koko ajan (paitsi kun kirjoitan).

7. Ja kirjoittaa.

Lomassani minua stressaa hivenen tuo viimeinen kohta. Mitä jos en saa mitään kirjoitettua. Viime kesänä en saanut. Toissa kesänä taas kirjoitin puoli romaania. Jännitys kasvaa vatsan seutuvilla lähtöä odotellessa sellaiseksi, että melkein tekisi mieli peruuttaa koko hölmö tarina.

(Toinen salama ja kahdeksan sekunnin viiveellä vaivaista jyrähtelyä. Pihalla on ihan pimeää.)

Vai olenko vain toivottoman väsynyt. Koitan uskoa niin, sillä olen riippuvainen kirjoittamisesta ja en usko, että sitä lopettaisin, vaikka mitä tapahtuisi. Se olisi vähän sama kuin janottamaan jäänyt vanha suola.

(Raekuuro! Toivon, ettei tule lumipallon kokoisia kuten pari vuotta sitten.)

Niin niinpä niin, jos sitä vain voisi haikailla öljyvärimaalaamisesta tai vuoristokiipeilystä. Kumpikin vaikeita, mutta varmasti helpompia toteuttaa kuin kirjoittaminen. Se vaatii tekijältään muutakin kuin voimakkaita käsivarsia ja värisilmää.

(Voi ei nyt tulee golfpalloja! Olisi pitänyt ajaa auto talliin. Hemmetti, jos meni pellit uusiksi.)

Enivei, hyvää lomaa tai työn iloa itse kullekin!

Kuvat eivät liity aiheeseen muuten kuin olemalla kesäisiä.
Alimmassa poseeraa parin viikon ikäinen Chocapic.

Ruokaa ja juomaa s'il vous please!

Maailmanpainoa keventääkseni pohdinkin tänään omaa kepeyttäni. Se heiluu siinä 60 kg:n tienoilla (kuussa olisin ihan keijukainen). Voisin tietenkin olla paksumpikin, mutta meillä on töissä politiikka, joka estää työntekijöitä lihoamasta. Tarjoamme petollista ruokaa ja juomaa vain asiakkaille. Itse olemme jatkuvalla kuurilla. Kokkimme keittää meille terveysruokaa: enimmäkseen lihaa soossissa ja useammin vihreillä vihanneksilla kuin ranskanperunoilla höystettynä. Ruokajuomana pelkkä silkka vesi ja jälkiruokana maustamaton jugurtti. Jos totta puhutaan, en tiedä onko taustalla terveytemme vai yksinkertaisesti säästötoimenpide.

Suhtautumiseni ranskalaiseen ruokaan tunnetaan seudulla. Se ei jätä ketään kylmäksi. "Katso! Tuolla kävelee se nainen, joka laittaa ketsuppia papupataan*." En osaa ottaa ruokaa ja syömistä vakavissani ja se on ilmeisesti ongelma. Pelkään, että se voi vaikeuttaa maan kansalaisuuden saamista, jos sitä joskus viitsin hakea.

Huolettomasta suhtautumisestani huolimatta minulla on ranskalainen lempiruokani. Se on valmistettu perunoista, läskistä, sipuleista, Reblochon-juustosta ja valkoviinistä. Sitä kutsutaan Tartifletteksi**. Se on talviruokaa, koska noh se on aika paksuntavaa ja sulatteluun on parasta varata noin tunti takkatulen ääressä. Tartiflette tulee samoilta seuduilta kuin Le gratin Dauphinois, Alpeilta. Normandialaisista ruoista saa myös ähkyn. Ne on paistettu voissa, haudutettu kermassa ja maustettu Pommeau-liköörillä. Jälkiruoista annakin parhaat pisteet omenapiirakalle (ihan sama onko se tavallinen vai Tatin-kiepsautettu), joka on valeltu Calvadoksella ja joka tarjoillaan vaniljajäätelön kanssa.

Lempijuomani ei ole oikea viini. Viiniähän kasvaa vain joko punaista tai valkoista rypälettä. Rakastavainen suhteeni Cabernet d'Anjou rosé viiniin on tuore. Se alkoi siitä, kun huomasin juovani liikaa sherryä. Huom! Alkoholin väärinkäyttö*** on terveydelle vaarallista. Laitoin usein (melkein aina tai aina) illallista lasi sherryä seuranani. Ei siinä sinällään mitään ihmeellistä ole. Kuka aikuinen ja täysijärkinen nyt ei osaisi yhdistää niinkin mukavaa hetkeä kuin perheen ruokkiminen alkoholiin. Sherryn lopettaminen ei vaikuttanut mitenkään kokkauksiini. Niistä puuttuu yhä maku. Vaihdoin rosé-viiniin, koska sen hedelmäinen maku muistuttaa enemmän mehua ja varsinkin näin kesäkuumina sopii se valoisten iltojen iloksi.

Mitkä ovat omat lempparisi?

* papupata eli ylhäinen Le Cassoulet
** La Tartiflette
*** määritelköön kukin itse mitä väärinkäyttö tässä tarkoittaa
****lempinimi lääkeaineelle

Kirjoja ja ihmisiä

Luen lehden . En niinkään uutisten vuoksi vaan ajan hermolla pysyäkseni. Uutiset ovat aina ne samat, uuvuttavan huonot, ikuisesti masentavat, ehdottoman järkyttävät. Kuka vielä uskoo ihmiskuntaan, parempaan huomiseen ja maapallon tulevaisuuteen, kysynpä vain.

Ellei meteoriitti täräytä jääräpäisesti itseään tuhoavaa ihmiskuntaa ajasta ikuisuuteen, ei muuten taida tulla loppua tälle järjettömyydelle. Vai onko kohtuullista tuntea olonsa toiveikkaaksi? Ehkä asiat vielä hoituvat jotenkin.

Olen pahoillani, mutta en voi millään tunkea päätäni kuopan pimentoon ja olla niinkuin kaikki olisi hyvin, olisi aina ollut hyvin ja tulisi aina olemaan hyvin. Onhan asiat meillä länsimaihin syntyneillä jotenkin hyvin. Keneltä nyt meni työ tai kuka nyt jonottaa uutta elintä, mutta ei heitä lasketa, koska eivät he siihen kuole. Ei meidän tarvitse kerjätä kadulla ja myydä sitä ainoaa omistamaamme siinä ohessa.

Tiedän. Olen pahoillani. Maailma on herkälle raskas paikka. Pessimistiksi vähemmästäkin kasvaa.

Onhan maailmassa paljon hyvääkin: kuten......kuten.........................kuten Aung San Suu Kyi. Häntä nyt riepotellaan ympäri Eurooppaa valtiopäämiehiä kättelemässä ja mitaleja vastaanottamassa. Mutta olisiko tuo pieni nainen kyennyt taistelemaan pasifistina sotilasjunttaa vastaan yli kymmenen vuotta, jos hän ei olisi uskonut parempaan tulevaisuuteen? Ja vielä kotiarestista käsin? Katsellessani Aung San Suu Kyin pidättyväistä taistelua kyyneliä vastaan vuoden 1991 Nobelin rauhanpalkinto käsissään, en voinut kuin pitää itseäni ja kaikkia maailman pessimistejä suurina mäntteinä.

LähdeWikipedia

Harvinaisia ovat hänen kaltaisensa, mutta ainakin tiedämme, että heitä on. Ja kun maailmankauheudet ylittävät tavallisen raatajan sietokyvyn, on myös kirjallisuus. Joskus oikeista sankareista kertovaa tai heidän inspiroimaansa. Tai täysin keksittyä, mutta johonkin hyvään pohjimmiltaan uskovaa. Ja eikö kirjallisuus myös kasvata parempia ihmisiä? Aung San Suu Kyi luki Oxfordissa yhteiskunta- ja taloustieteiden lisäksi filosofiaa. Jos pääsisin häntä haastattelemaan, kysyisin mitä kirjoja hän luki nuorena.

Ajatuksiani tukee myös tämän päivän Hesarin uutinen brasilialaisvangeista, jotka saavat lyhentää tuomiotaan lukemalla kirjoja. Näin heistä toivotaan tulevan parempia ihmisiä.

En tiedä onko maailma pelastettavissa, mutta olen varma että ihmisten tulisi lukea paljon enemmän kirjoja.

Lomavalmista

En oikein saa otetta asioihin. Ne heiluvat ilmassa ympärillä, aina nurkan takana. Ei niitä jaksa nyt heti tehdä. Huomenna. Puuhaan jotain kivaa ja uneksin enimmäkseen.

Uusi käsikirjoitus ei ole vielä ottanut tuulta purjeisiinsa. Se on, vaikkei ole vielä. Sekin heiluu. Ei siitä mitään tule, ajattelen. Sitten keksin ratkaisun hyvin oleelliseen ongelmaan, joka oli kaataa kaiken. Ja suunnittelu edistyy omalla herneen kokoisella lyijypainollaan.

Mutta saamattomuus. Se on päivän sana ja sen kunniaksi on perustettu ihan oma kerho. Siihen liittyminen on ilmeisesti ilmaista ja vielä täysin vapaaehtoista. Liityn. Se kuulostaa ihan minulta. Ja vielä, kun ei tarvitse mihinkään toimikuntiin ottaa osaa. Saamattomuuden huippu.

Kuva: Lukuhoukka

Enkä minä osaa edes tekstinkäsittelyä. Helposti hermostuvana immeisenä olen ikuisesti kiitollinen, että näitä ohjelmia on kehitetty meille hölmöille, jotka kirjoittamisesta haaveilemme, mutta sitten niitä pitäisi vielä jaksaa oppia käyttämään. Stazzy listasi oman työkalupakkinsa sisällön ja sai minut epäilysten valtaan. Saisinpa joskus asennettua jotain yhtä tulevaisuudelta kuulostavaa kuin Scrivener koneelleni. Miksi puhelimellani ei voi tehdä muuta kuin soittaa (on siinä herätyskello!)?  Mitä vikaa USB-avaimissa on? Vastahan sen hankin. Mikä muistitikku? Kyllä omaan sähköpostiin lähetetty varmuuskopiokin pelastaa pahassa paikassa. Jokin Dropbox kuulostaa taas juuri niin aikaa ja ajatusta vaativalta, että mieluummin nikkaroin muiden Homo Anticusten kanssa kivisiä pilvilinnoja.

En voi kuin ihailla niitä, joilla hermo kestää ja pinni riittää ajan hermolla elämiseen.

Minulla ei juuri nyt ole aikaa sellaiseen. Ajattelin lukea taustamateriaaleja, jos jaksan.

No mitä kuvittelit?

Alussa oli idea.

Ideasta syntyi ajatuksia.

Ja ajatuksista tarina.

Entä mielikuvitus. Mistä se tulee?

Olemme kaikki joskus aistineet jotain täysin mielikuvituksetonta. Ruoasta puuttui maku. Maalauksesta väri. Musiikista kitarasoolo. Tai kirjasta juoni.

Onko olemassa olentoa, jolla ei ole kykyä kuvitella asiaa, jota ei vielä ole olemassa? Vai onko kyse luomisesta? Ja mitä eroa näilläkin on? Voihan kuka tahansa luoda muiden mielestä mielikuvituksettomia asioita. Vai onko kyse siitä, että on olemassa hyvää ja huonoa kuvittelua? Ei pidä unohtaa, että maku- ja hajuaistein tulkittavista nyansseista kiistely on turhaa.

Ja viisas nainen sanoi: ei ne vastaukset, vaan ne kysymykset.

Sen enempää aivokirurgiaan ja pyskologiaan perehtymättä, voisin arvata, että kaikki alkaa jossain päin pääkoppaa. Sanoihan itse Descartes, että siellä on sielun istuin. Mielikuvitus tulee syvältä. Ja kuten kaikki syvältä tulevat asiat, kehittyy myös mielikuvitus (tai sitten ei kehity) joissain kohtaa varhaislapsuutta. Jos lapsena leikki hurjia leikkejä, on varmaan aikuisena paremmat valmiudet kertoa hurjia tarinoita. Huom! Tämä ei ole tieteellinen vaan pohdinnallinen teksti.

Voiko mielellä kuvittelua harjoitella ja näin ollen sitä parantaa? Kaipa sekin on yksilökohtaista ja harjoitus tekee mestarin, muttei pidä unohtaa että aina joku tekee sen paremmin kuin sinä, tai nopeammin tai ripauttaa sitruunapippuria paistin päälle. Mutta ei sillä ole väliä, koska jonain päivänä joku juoksee Usain Boltiakin nopeammin.

Aivoilla on rajaton kapasiteetti huvittaa omaa itseään ja ilman loppukropan minkäänlaista asiaan puuttumista. (Suolistolla toki on jotain sanottavaa mielenliikkeisiin tai toisin päin, mutta lopputulos on aina takuuvarmasti sitä itseään. Siksi aivot sijaitsevatkin siellä missä sijaitsevat, mahdollisimman kaukana peestä.) Kukapa ei olisi toimeettomina hetkinä tullut ajatelleeksi edellisen illan kivaa elokuvaa. Miettineeksi mitä henkilöhahmoille tapahtui sen jälkeen, kun käsikirjoitus loppui. Kuka tahansa voi kirjoittaa fanifiktiota omassa päässään. Kun on aikansa kehitellyt jatko-osia Ramboon tai Salattuihin Elämiin, saattaa aivoissa pimahtaa välähtää ja ilmestyä kuva jostain uudesta ja ennalta ajattelemattomasta, josta kirjoittamispakkosyndroomasta kärsivä potilas tekaisee monisatasivuisen romaanikäsikirjoituksen.

Kun nyt oikein annan mielikuvitukseni lentää ja runosuolen s....

...eivätkö kuvani muuten olekin vallan ihastuttavia? Asiasta 0,4:een, miten välttää turhaa disclamerointia ja yhdyssanallisuutta blogi-kirjoituksissaan? Sanasepponen veti tietenkin em. sanat hanuristaan sielunsa tuolista.

Mielikuvituksen päänmäärätön ja asiaton käyttö voi olla mielenterveydelle vaarallista. Hyvä kuvittelu vaatii keskittymistä. Sulje silmät, hengitä syvään, sulje kaikki muu (varsinkin lapset) ulos ja anna mielesi hoitaa loput. Ja huom: nukkuminen ei ole sama asia. Ja huom: jos huomaat leijuvasi ilmassa lootusasennossa, soita Yodalle.