Normandian tarinaa (historian opus n° 2)

Normandian historiaa käsittelevässä ensimmäisessä osassa selvitin viikinkien touhuja tällä sateen piiskaamalla maaläntillä.

He jättivät jälkensä kieleen, jota ranskaksikin kutsutaan, mutta antoivat myös merkillisiä perillisiä, seudun suurmiehiä. Yksi heistä oli Vilhelm Valloittaja, Guillaume le Conquerant normannien kesken.

Vilhelm Valloittaja (lähde: Wikipedia)

Vilhelm syntyi noin v. 1027 Falaisen kaupungissa Ala-Normandiassa.ja hänestä tuli 8 vuotiaana Normandian herttua. Mies oli perinyt sotaisen luontonsa ehkä esi-isältään Rollonilta (viikinkipäällikkö, joka ns. perusti Normandian) ja vetääkseen vertoja edesmenneille herttuoille Vilhelm kruunautti itsestään Englannin kuninkaan v. 1066.

Elettiin parasta Keski-Aikaa, ajanjaksoa, jolta ei ehkä ole ihan tarkasti tulkittavaa todistusmateriaalia, mutta jotain jäi jäljelle ja sitä säilytetään Bayeux'n kaupungissa. Se on seinävaate, jota Wikipedia luonnehtii merkittävänä taidehistoriallisena muinaismuistona. Tämän äärettömän pitkän kirjaillun rievun tarkoituksesta historian tutkijat yhä kiistelevät. Todennäköisesti liina toimi propagandana enimmäkseen lukutaidottomalle väestölle. Sen alkuperäinen sijoituspaikka oli ilmeisesti Bayeux'n tuliterä katedraali. Aiheena on Vilhelmin sotaretki Englantiin ja ennen muuta Hastingsin taistelu, jonka voitettuaan miekkonen marssi Lontooseen ja istui valtaistuimelle. Liinavaatteen kuvailemien tapahtumien todenperäisyyttä on vaikea todistaa, koska henkilöiden ja paikkojen nimet, niin kuin tapahtumatkin ovat saattaneet muuntautua alkuperäisistä mm. käännösvirheiden tai tarkoituksella tehtyjen muunteluiden kautta.

Jos vierailette Ala-Normandian rannikolla esim. Toiseen Maailmansotaan liittyvien rantojen takia, suosittelen käyntiä Bayeux'n pittoreskissa pikkukaupungissa. Sieltä saa hyvää paikallista siideriä, ihan katedraalin kulmalta löytyy makoisia ravintoloita ja meri on vieressä. Liinavaate itsessään on tietenkin näkemisen arvoinen jo ihan sen takia, että se on tehty huom. noin TUHAT vuotta sitten (vuosien 1066 ja 1082 välillä luultavammin Englannissa). Se on tärkeä lähde Keski-Ajan tutkijoille vaatetuksen, varusteiden ja muiden kirjailtujen kuvien ansiosta. Vilahtaapa mukana vierailevana tähtenä mm. Halleyn komeetta.

Halleyn komeetta (lähde: Wikipedia)

Vilhelm Valloittajan myötä syntyi uusi kieli: anglonormand, jota puhuttiin Keski-Ajalla Englannin kuningashuoneessa ja tietenkin myös Normandian herttuapiireissä. Yhteisen kielen lisäksi näiden Kanaalin erottamien kahden mutaparatiisin kulttuurit, taloudet ja tavat yhtenivät niin lähelle toisiaan, että tämän päivän normannit voivat periaatteessa pitää itseään melkein Hänen Majesteettinsa Englannin Kuningataren alamaisina, leikkisälle mielelle ryhtyessään. Muutenhan me siedämme ihanaisia brittiserkkujamme turisteina, vähemmän sunnuntaiaamuisin nurmikkonsa ajavina naapureina, ja vielä vähemmän Euroopan rahaliiton mahdollisesti hylkäävinä karkureina. Mutta historiallisessa mielessä Englanti kuuluu Normandialle (tai toisin päin).

Kerrottakoon vielä, että Vilhelmin jalanjälkiä kulki myöhemmin hänen pojantyttärenpojanpoikansa (tämän voisi ehkä ilmaista selvemminkin) Rikhard I Leijonamieli, joka tunnetaan muutamasta ristiretkestä. Rikhardin sydän on haudattu Rouenin katedraaliin. Hän hallitsi Englantia kymmenen vuotta, mutta vietti tuosta ajasta maassa vain 5 kk:tta. Enimmäkseen hän huiteli ympäri sen aikaista maailmaa miekka kourassaan. Mies on liitetty jostain romanttisjuonellisista syistä Robin Hoodin legendaan ja taitaa hän vilahtaa Sir Walter Scottin Ivanhoessakin.

Richard Coeur de Lion,
kuvassa näkyy myös Normandian vaakuna (lähde: Wikipedia).

Normandia ei ehkä tänä päivänä vedä vertoja suurvalloille, mutta sen maaseudulla siellä täällä muistuttavat sotaisasta menneisyydestä hautuumaat, joilla lepäävät seudulla riehuneiden kansainvälisten konfliktien kaatamat sotilaat. Sotaisa historia yltää paljon pidemmälle kuin mitä viime vuosisadan muistomerkit osoittavat, mutta todettakoon, että ainakin Normandia on sittemmin rauhoittunut, kriisit ja eripurat siirtyneet muille maille, jättäen tilaa lehmille.

Äitinä olemisesta

Lapsi lähti Alpeille hiihtämään colonie de vacancen merkeissä, eli ilman isää ja äitiä, parinkymmenen muun pikku-alpinistin kanssa. Junaan nousu oli kaaosmainen tapahtuma sinänsä, kun kaikki vanhemmat työnsivät omia kersojaan ovelle ensimmäisenä ja sitten sitä valtavaa matkalaukkua tarjottiin seuraavaksi. Siitä ei paljoa välitetty, että oli pyydetty päästää lapset ensin junaan ja sen jälkeen sai tulla antamaan laukun....kuka nyt tuollaisia järkeviä neuvoja jaksaisi kuunnella.

Purin huulta, kun yritin taluttaa pellavapäätäni ovelle. Junaan tuo pääsi kuin pääsikin ja ikkunan läpi tihrustin poikaa, kun hän jäi keskelle käytävää odottamaan, että joku lapsilaumaa saattavista aikuisista tulisi näyttämään, että mihin hän saa istuutua. Muut lapset poukkoilivat ympärillä miten sattuivat ja paikat täyttyivät. Poika näytti eksyneeltä ja yritin huitoilla hänelle ikkunan läpi, että menisi istumaan ennen kuin juna lähtee. Samalla ärräpäät läpäisivät kaulahuivin neuleen reiät. Mietin, että mitähän varten ne kaksi naista, jotka vaunussa lasten kanssa olivat, siellä olivatkaan. Poika seisoi yhä liikkumatta paikoillaan, kun joku aikuinen ryysäsi ohi ja vei viimeisen paikan. Siinä vaiheessa sappi kiehui ja aloin miehelle jupisemaan, että kyllä on taas H....N hyvin hoidettu.

Juna nytkähti liikkeeseen ja yksi saattajanaisista tarttui poikaa hihasta ja veti tämän osaston toiselle puolelle lasiseinän taakse. Sinne tuo jäi 1. luokkaan yksin istumaan. Koputtelin liikkuvaan ja hiljaa kiihdyttävään ikkunaan, poika näki lentosuukot ja nosti peukut ilmaan. Huolestunut äiti minussa motkotti suureen ääneen laiturilla suomeksi ja ranskaksi, jäpätys jatkui autossa parin hermostuneen kyyneleen lisäksi. On se hölmöä välillä olla äitee, muori, mutsi, mamma, mude. Isä siinä vain naureskeli, että rauhoitu nyt, kyllä se siellä pärjää, paremmat istuimet ykkösessä kuin kakkosessa. Manailin, että olin ollut vähemmän huolissani kesällä, kun poika lähti lentokoneella yksin Suomeen.

Talvisavuisia peltoja tuijotellessani päätin opettaa penskasta vähemmän kiltin, sellaisen joka ryntää muitten yli kyynärpäät terävinä ja hampaat irvessä.

Kotona lepyin. Siellä oli kolkon tyhjää, yksi puuttui. Kuin kaksi vanhaa cee ooo ännää puhuttiin lapsesta, vaikka vihdoin oli aikaa vain meille kahdelle. Vanhemmuus on pöljää, aivot siinä touhussa sulaa ja menee oikariin.

Jaksoin jo olla ylpeä, että siellä minun poikani, mon fils, istui junassa kilttinä ja muita kunnioittavana, osasi odottaa kärsivällisesti ja ottaa muutkin huomioon. Ja kyllä tuo joka tapauksessa rinteissä jättää muut perässä hiihtelemään. Äidin penska.

Colonie de vacances on ranskalainen traditio. Kun vanhemmat painavat töitä kesät talvet, lapset lähtevät lomille joskus kauaskin kotoa ja toiset hyvinkin varhaisessa iässä, kolmevuotiaista lähtien. Kaikki lapset eivät mielellään äidin helmoista vieraitten hoteisiin lähde, vaan parkuvat kuin teuraaksi vietävät joko juna-asemalla tai sitten lomakeskuksen pihalla. Oma vietti ensimmäiset kaksi c.v. viikkoaan kuuden vuoden iässä kolmensadan kilometrin päässä kotoa. Poikaa tuo ei haitannut, itselläni oli pala kurkussa ja rellu ylitti äänivallin kuin Venäjän meteoriitti, kun lähdin häntä takaisin kotiin hakemaan loman lopussa.

Mies on syntynyt tähän traditioon, äänessä lievä nostalgia, kun selittää saman ikäisenä viettäneensä joka kesä kuukauden jossain poissa kotoa. Puuh. Mitäs minä kotona kesälomilla naapurin lasten kanssa, metsässä mentiin tai rannalla pelattiin. Ei siinä mitään ihmeempiä järjestelyitä tarvittu, mutta oli eri maa ja eri aika.

Kide-novellihaaste: Kumman rakas

Osuuskumma, 2012
Toimitus: Taru Luojola ja Tarja Sipiläinen
Kuvitus: Kaisa Luojola
Kansikuva: Tuuli Hypén
ISBN: 978-952-6642-00-0

Kumman rakas tupsahti postilaatikkoon juuri ennen joululomia, kiitos Stazzyn.

Olisin tämän lukenut ilman mitään haasteitakaan, mutta en lukenut kokoelmaa sillä periaatteella, että nythän minä tämän luen, vaan jätin lukematta sen mikä ei napannut ja keskityin niihin tarinoihin, jotka luonnostaan vetivät mukanaan.

Tässä ajatukseni niistä novelleista, jotka luin kokonaisuudessaan ja siinä järjestyksessä, jossa ne antologiassa esiintyvät.

Tuomas Saloranta: Diplomaattinen selkkaus

Olen Tuomaksen teksteistä aina ollut sitä mieltä, että tämä mies kyllä taitaa sanat ja niiden sommittelun, hän on lahjakas kirjoittaja. Tarinat sitten ovat milloin mitäkin. Voin näin julkeasti sanoa, koska olen oikeasti fani ja lukenut ainakin kaikki URS-antologioissa häneltä julkaissut tarinat. Toisista olen pitänyt ja toisista, noh ne ovat olleet erikoisempia. Diplomaattinen selkkaus sai minut nauramaan, siitä isot pisteet. Ei tätä kai vakavasti otettavaksi ollutkaan tarkoitettu. Maailmat, henkilöhahmot, heidän tapansa puhua jne on huolella luotu. Novellista löytyy kaikki oikeat nippelit ja nappelit ja tarina kaareutuu kuten sen kuuluukin. Se on hyvä novelli, joka viihdyttää, mutta mitään sen syvempiä aatoksia se ei minussa herätellyt.


Kristel Nyberg: Saalistaja

Luin, koin, mutta tehokkaasta tekstistä huolimatta, ei kolahtanut, ei tajunnut. Taidan olla vähän liian tarinakeskittynyt lukija, jotta Saalistaja olisi ollut minun juttuni. Novelli on läpileikkaus saalistajan ja saaliin tapaamisesta. Se on verinen ja nälkäinen ja intohimoinen ja välinpitämätön.

Jussi Katajala: Katarsis

Tarinan päähenkilö elää antiikin (sanoisin) Kreikassa, kaupungissa meren rannalla ja rakastaa kaupunkiaan. Hänellä on todellinen suhde asuinpaikkaansa. Helppoa, koska kaupungilla on kaunis suojeluspyhimys. Vaikka tarina on vain novelli ja sitä myötä lyhyt, painaa se silti vaakakupissa oman painonsa. Historiallinen spefi on erikoinen laji, koska periaatteessa kirjoittajan tulee olla selvillä kuvaamansa ajanjakson todellisuuksista, kuten ajan arkkitehtuurista, uskontoon liittyvistä yksityiskohdista, henkilöiden nimistä ym. ihan samalla tavalla kuin historiallisen romaanin kirjoittajan. Sitten mukaan sekoitetaan spekulatiiviset ainekset, jotka vievät tarinan eriskummallisiin sfääreihin. Mitä odottamattomimpiin sen parempi. Pidin Katarsiksesta, se oli mielestäni tämän kokoelman antoisin novelli.

Tarja Sipiläinen: Pintaa syvemmälle

Ilahduttavan omaperäinen. Päähenkilö tapaa järvessä elävän olennon ja heille syntyy suhde. Tässä tarinassa kosketellaan kummallisuuden lonkeroiden ja normaaliuden rajoja, niitä työnnellään tai niistä ei välitetä. Tarjan tarinasta jäi lämmin ja samalla raikas jälkimaku.

Maria Carole: Pahanilmanlintu

Pahanilmanlinnussa Maria vie päähenkilönsä syvälle metsään, missä elää metsänhenki, ja heidän välilleen syntyy säpinää. Novellissa liikutaan muinaissuomalaisessa fantasiamaailmassa, missä pahat voimat jylläävät. Päähenkilö oppii omaavansa yliluonnollisia kykyjä ja päättää niitä tarinan lopussa käyttää. Tarina jää hieman avoimeksi, loput voi lukija tosin arvailla itse.

Täydellinen sunnuntai Normandian auringon alla

Tuli rätisee takassa, oman pihan puu siinä taloa lämmittää. Aikas bio-ylpeänä kaadan lasiin ei liian kallista Chablista ja silitän Maxoun pulleaa vatsaa, jonka kissa on kääntänyt kohti kattoa kuin ruskettuakseen.
Kehräystä.
Sytytän myös tuikut ja istahdan takan ääreen. Puinen tuoli natisee. Katsahdan punatiilen väristä maalaislattiaani, jota voisi vähän lakaista. Siellä täällä pilkistää puista roskaa tai mustia hiilen palasia. Myöhemminkin ehtii. Selkään särkee. Poskia kuumottaa.
Tuli läiskyy, raksahtelee ja kissa kuorsaa.

Aamu on jo kaukana, se meni nuorta hevosta kouliessa. Hyvä ratsu siitä tulee. Reppana pelastettiin lasagne-tehtaalta raviuran tyssättyä liian hitaisiin aikoihin. Kaunis tamma. Tulipahan jumpattua. Ja aurinko lämmitti litisevää kenttää, mutaisia kulkuteitä ja hiljaa kasvukauteen valmistautuvia laitumia. Toistaiseksi tammallekin laitetaan vielä talvitakki niskaan, muuten tuo sairastuisi. Itse ilkesin ratsastaa pelkällä fleece-paidalla ja topatulla liivillä.

Lounaaksi nauravia nakkeja, salaattia, pastaa, juustoa, suklaavaahtoa. Teetä ja taas hommiin. Ajan kierrätettävät roskat kunnan kierrätyslaareille. Taas kiitän kaunista ilmaa päivän kurjimmankin homman mukavaksi puuhasteluksi muuttamisesta. Paistaa päin läsiä, kun nostelen pakkausmateriaaleja puisiin laatikoihin.

Puhteiden päälle pyrähdän kävelylle. Kotikadun kaikki kersat rullaluistelevat ilman pipoja ja kaulahuiveja. Ensi viikolla ne pärskivät flunssaisina. Chemin de randonnée on täynnä mutaa ja traktorin jälkiä. Pelloilla puskee syksyllä kylvetty siemen. Yksinäinen mustarastas ei vielä laula, se rapistelee pusikossa. Käppyräinen vanha tammi kurottelee pelottavia oksiaan kohti autereista taivasta. Lupaan tulla katsomaan sitä keväämmällä uudestaan. Nousen pellolle, koska tieni tyssää pieneen vesistöön. Polku on hukutettu.

Kauempana on pieni farmi. Kolme läskiä kanaa kuoputtaa pihamaalla. Muuta liikettä ei näy. Joku talossa näyttää silti asuvan, koska tuoreet traktorinjäljet vievät pihaan. Vähän rötsöistä silti. Talolle ei tule edes kunnollista ajotietä. Vähän värisyttää niskavilloja ja kiiruhdan askelta.

Palaan kotiin. En jaksanut pidemmälle tänään. Ei aina jaksa. Kuunsirppi paistaa päivän läpi. Kannan viikon puut vajalta sisälle. Tiskiä. Pyykkiä. Sitä tavallista.

Kuumennan sitruunateetä hunajalla. Syön omenan ja tummaa suklaata. Kissa märisee itsensä pihalle. Puuhastelen. Alan laittamaan illallista. Laitan perunat kiehumaan. Pesen salaatin Hachi Parmentierin sivupotkuksi.

Sytytän tulen takkaan, mietin miten mukava päiväni oli.

Lumihaaksirikkoutuneet

Vaikka aamusta asti taivaalta oli tullut vain lunta, en jotenkin tullut ajatelleeksi, että se voisi tuottaa minkäänlaista ongelmanpoikasta. Siinä vaiheessa, kun auto vain suti mäessä moottorin huutaessa tuskaansa, kävi mielessä, että olisihan tämä pitänyt arvata. Siihen sitten jäinkin vähäksi aikaa pohtimaan vaihtoehtoja:

a) soita miehelle, mies tietää mitä tehdä
b) mene kysymään takana autossaan istuvalta mieheltä, mitä voisi tehdä
c) huudata moottoria vielä vähän aikaa rattia eri suuntiin pyöritellen ja kirahtele haistaessasi hieman liikaa kuumenneet öljyt moottorin suunnalta

Tein nuo kaikki järjestyksessä c, b, a.

Neuvo:

Kun seuraavan kerran löydyt kesärenkailla lumiselta tieltä ja kun autosi ei ihan pienessä mäessä enää pääsekään etenemään:

Peruuta hyvin hiljaa muutama metri ja lähde sitten uudestaan hyvin hiljaa eteen päin. Se tepsi ainakin minulle. Tai katso sääennuste etukäteen. Pääsin seuraavaan tasaiseen paikkaa, mihin pysäytin auton ihmetelläkseni edessäni nousevaa todella pitkää ja paljon jyrkempää mäkeä, joka oli täynnä paikoillaan seisovia autoja. Heitin uukkarin ja palasin kylille. Matkalla katselin, kun kanssa-autoilijat virittivät lumiketjuja. Sellaiset olisin vähintään tarvinnut, jotta kotiin olisin päässyt eilen illalla.

Ei se mitään. Etunani on se, että sillä suunnalla, mistä olin tulossa, sijaitsee työpaikkani. Tosin en ollut työmatkalla. Oltiin jostain kumman syystä lähdetty lumimyräkässä pojan kanssa judokisoihin (eikä tullut edes ykkössijaa).

En tiedä onko teillä koskaan ollut mahdollisuutta hiippailla illan pimennossa täysin autiossa hotelliravintolassa. Siinä on jotain hyvin Stephen Kingimäistä ja mielikuvitukseni pärähti käyntiin kuin kiihdytysauto.

Kymmenen vuotta olen talossa käynyt päivisin töissä, mutta keskellä yötä koko pulju on ihan eri paikka. Hämärästä keittiöstä löytyi tietenkin kaikki tykötarpeet mukavaan illalliseen. Viinikellarin jätin rauhaan, sentään. Salissa oli kumma tunnelma. Varsinkin silloin, kun valot hetkittäin himmenivät sekunnin murto-osaksi. En pitänyt siitä ollenkaan. Pas du tout. Eivät ne tee tuota päivisin... Kuvittelin jo, että seuraavaksi alkaa respan puhelin soimaan, ja että Jack the Ripper soittaa jostakin hotellin 18:sta autiosta huoneesta. Ehkä juuri siitä, jonka olin varannut itselleni....

Joskus tuntuu siltä, että olisi kivempi, jos mielikuvitus olisi vähän hissukampi ja vähemmän tiellä erinäisissä autio-hotelli-episodeissa.

Poikani hyväntuulinen höpöttely sai onneksi suitsittua heikot hermoni. Nukuimme hyvin ja aamulla ajoimme kotiin turvallista aurattua tietä pitkin.

Ostoslista:

- lumiketjut
- how to silence your imagination when needed -elämäntapaopas
- käsilaukkuun mahtuva dynamolla toimiva taskulamppu (ihan vaan siltä varalta, että ne valot sammuvat oikeasti juuri silloin, kun nautit illallista tyhjässä ravintolassa)

Donner arrgent!

Eilisen Complément d'Enquete -ohjelman mukaan yli 70 %:a ranskalaisista pitää rahaa positiivisena asiana. He eivät mammonaa siis inhoa. Mutta samalla he eivät pidä rikkaista, tai rikkaista, jotka ökyilevät. Jos viime aikojen lehtijuttuihin on uskominen, ranskalainen ei myöskään tykkää rikkaista, jotka vievät rikkautensa muille maille.

Ranskalaisen on siis hyvä olla rahoissaan, mutta sitä ei saa kenellekään näyttää (ei saa ajella kylillä Bentleyllä...eikun Renault Vel Satiksella tai...öÖö jollain), mutta ennen muuta on pysyttävä Ranskassa ja maksettava veroa, jotta kaikilla olisi sairaalat ja koulut ja poliisi tarpeen mukaan käden ulottuvilla.

Ohjelmassa syytettiin tästä ristiriidasta katolilaista mentaliteettia. Jäin sitten miettimään, että ihan yhtä lailla tuon kaiken voisi signeerata Suomessa, luterilaisena mentaliteettina. Vai puhuivatko he katolilaisuudesta samassa merkityksessä kuin kristinusko yhtä kaikki? Ehkä, aasialaisiin verrattuna taitaa ero joka tapauksessa olla yhtä suuri.

Ranskalaiset ja raha à la von Törne

Ranskalainen ei välttämättä tarvitse rahaa ulkoisten statussymboliensa esittelyyn. Siihen riittää lapsiensa teitittely ja kansainvälisin varoin ylläpidetty ja peruskorjattu sukukartano. Rikkaat tyhjätaskut ovat oma osansa Ranskan taloudellista kehystä. He ovat täällä sitä varten, että maalle jokin päivä vielä valitaan keisari, jumalasta seuraava.

Piilorikkaat sen sijaan ovat oikeasti rikkaita, koska ovat osanneet luoda rahaa, mutta he eivät halua kenenkään sitä tietävän, varsinkaan verottajan, ja pakenevat Belgiaan tai Lontooseen rahoinensa.

Lääkärit ja asianajajat porskuttavat mukavasti. He eivät kärsi lamasta eivätkä kylmästä ja sateisesta talvesta. Uima-allas Provencen huvilan pihalla pitää kuuman loitolla. Mutta hekään eivät mielestään ansaitse tarpeeksi ja tilaisuuden tullen hinnoittelevat palvelunsa hurjemmin kuin ihmiskaupan uhrit.

Tavalliset kauppiaat ja yrittäjät painivat harvinaiseksi luonnonvaraksi käyneiden asiakkaidensa tavoin markkinoiden tyrehdyttämien kassavirtojen syövereissä. Kaikki maksaa enemmän ja enemmän, mutta rahaa ei tule enää tarpeeksi. Tyytymättöminä he syyttelevät ahdingostaan sen hetkistä hallitusta, Euroopan Uniota, pihejä asiakkaita...

Alati köyhtyvä keskiluokka: yksi viidestä ranskalaisesta on julkishallinnon palkkalistoilla ja vaatii vuodesta toiseen ja hallituksesta riippumatta lisää palkkaa ja arvostusta. He pyörittävät maata, sen kouluja, sairaaloita ja ennen muuta loppumatonta paperivirtaa. He maksavat liikaa yhteiskunnalle, mutta ilman heitä koko Ranskan maatakaan ei olisi olemassa. Jos vaikka K-bis:in saisi hiiren klikkauksella netistä, ei koko yritysverotoimistoa enää tarvittaisi ollenkaan.

Maanviljelyksestä ja karjataloudesta elantonsa tyngiksi kuluineilla sormillaan raapiva ranskalainen jyväjemmari on niin finanssien loppuunkuluttama, että uusi EU-budjetti hänelle tuskin lohtua tuo. Ranskalainen kalastaja voi myös upottaa troolarinsa, sillä kalojakaan ei kohta enää ole ja pian koko Eurooppa ruokitaan madoilla ja heinäsirkoilla.

Ranskalainen duunari = ranskalainen työtön, joka tekee verottomia hommia osa-aikaisesti. Hän tekisi mielellään töitä ihan työsopimuksella, jos niitä rutkasti tarjottaisiin ja varsinkin jos raadannasta saisi kohtuullista palkkaa. Ja kun palkka juoksee, on myös varaa maksaa CGT:n jäsenmaksu.

Vastavalmistunut ranskalaisnuori ostaa menolipun Australiaan, koska siellä on töitä ja asuntoja tarjolla. Kouluttamaton nuori taas liittyy lähiön kolleihin ja ryhtyy pyörittämään toisenlaiseen (suku)linnaan johtavaa liiketoimintaa.

Monsieur Eläkeläinen muistelee vanhoja hyviä aikoja, kun Ranskassa oli asiat hyvin, kun patonki maksoi frangin ja kun töitä riitti hiilikaivoksella kaikille. Hän myös kehuu apteekkarilleen uutta lonkkaniveltään, jonka asensi yliopistollisen sairaalan tuliterä kirurgirobotti.

Kirjailija Pascal Bruckner toteaa Complément d'Enquete -ohjelman lopussa, että Ranska on 65 miljoonan masentuneen maa. Toteamus sai minut hymyilemään, koska ensinnäkin se on mielestäni kauniisti sanottu. Ranskalaiset opettelevat melankoliaa. Tuli myös mieleen meihin 70-luvulla syntyneisiin suomalaisiin iskostettu "On lottopotti syntyä Suomeen". Kumpikin luultavammin ihan yhtä totta.



Onnettomat kotikissat ry.

Tehty mikä luvattu ja muita etiketin mukaisia arvoituksia

Säntillisyys, jämptiys ja tarkkuus asioissa ei ehkä kuvaa minua parhaiten (ei enää), ja miksi kuvaisikaan. Mitä noilla täällä tekee? Olen sen lopulta ymmärtänyt ja näin ollen myös omaksunut. Ranskassa kaikkea sanottua ei pidä ottaa ihan kirjaimellisesti, varsinkin kun pohjoinen putkiaivo ei ehkä edes ymmärrä mistä loppujen lopuksi on puhuttu. On oltava joustava. Kaikki venyy ja muuntautuu lopulta.

Kun perhetuttu ehdottaa kopioivansa sinulle tekemänsä lomavideon, vaikka et sitä pyytänyt, mutta yllätyt asiasta positiivisesti ja odotat kopsua ensin pari viikkoa, sitten puoli vuotta ja lopulta kuusi vuotta myöhemmin toteat, että noh ehkei sitä videota koskaan tulekaan.

Kun töissä yhteistyökumppani ehdottaa näppärästi, että sähköpostittaa tarvittavat tiedot heti kohta takaisin toimistolleen päästyään, ja nolosti toteaa seuraavassa tapaamisessa pari kuukautta myöhemmin, että niin tosiaan se lista, jospa sen nyt heti kohta sitten lähettäisi.

Ja kun töissä taas toinen yhteistyökumppani lupaa ottaa yhteyttä heti alkuvuodesta tärkeän asian tiimoilta, eikä tyypistä kuulu mitään tammikuussa ja soitan hänelle ja saan kuulla, ettei projektista tulekaan mitään ja sitten kihahdan, että miksei minulle mitään sanottu, ja vastaus on jotain öööÖöö.

Jos on tarkkaavainen, ymmärtää lopulta, että kaikki luvattu ei ollutkaan tarkoitettu toteutettavaksi alkujaankaan, puhe oli enemmän hypoteesista kuin mistään konkreettisesta. Tietenkin musteella allekirjoitetut sopimukset ovat asia erikseen, niistä voidaan aina neuvotella. Mistä tällainen käytös juontaa juurensa?

Olematta historioitsija (vaikka Hesarin testin mukaan minusta olisi pitänyt tulla arkeologi) saatikka käyttäytymisantropologi (onko näitä?) voin silti osoittaa paksulla sormellani Ranskan ja keskisen Euroopan asuintiheyttä. Täällä on aina ollut paljon populaa ja kaikkien näiden herrain ja rouvain on pitänyt osata tulla jotenkin toimeen keskenään....älkää nyt puhuko muutamasta seutua piinanneesta sodasta.....ja oppia kirjoittamattomat käytöskoodit ja kaikkien tiedostamat käytössäännöt, jotka eivät ehkä ihan vastaa pohjoisesta tulevan metsäin tytön käsitystä luotettavuudesta.

Miten näiden kanssa sitten ollaan ja eletään?

Tarkkaile, opi ja omaksu. Tämä ei tarkoita sitä, että voit lupailla sinne tänne mitä sattuu. Pohjattomia lupauksia annetaan vain niille, jotka ovat ne ansainneet. Esimerkiksi osoitat lupauksella, että näin voisit toimia, jos tosissasi haluaisit, se on kuin monimutkainen kohteliaisuus. Jos ymmärrät ranskalaisten tavat väärin, se on oma vikasi, koska olet moukka. Mutta jos sulhasesi lupaa viedä sinut viikonlopuksi johonkin kivaan paikkaan, et odota viikonloppuakaan pidempään, raja sentään näissäkin. Sen sijaan uutta tiskikonetta joudut ehkä odottamaan. Osta se siis itse.