Jos huomenna kävisi köpelösti

Vaikka kirjoitankin mielestäni kummallisen paljon kuolemasta tarinoissani (tapan vähintään kolme henkilöhahmoa joka stoorissa) en pidä itseäni pessimistinä tai muutenkaan elämän loppumisesta huolestuneena. Se tulee sitten kun on tullakseen.

Sunnuntaina tipuin heposen selästä ja löin pääni, mutta en pahasti. Olin tyhmä kun luotin nuoreen tammaan, mutta suurin osa onnettomuuksista on tyhmiä. Niitä ei voi ennakoida. Niiltä voi yrittää välttyä harrastamalla jotain vähemmän tyhmää ja vaarallista, mutta en minä kyllä koskaan ole ajatellut, että ratsastusonnettomuus saattaisi koitua viimeiseksi teokseni. Toisaalta se olisi aika hieno loppu. Ja sitten taas ei kiitos.

Lentoni sai minut pohtimaan syvällisiä. Jos nyt ottaisin ja heittäisin kanttuvei, mitäs sitten tapahtuisi? Periaatteessa keneltä tahansa voi napsahtaaa verisuoni aivoissa milloin vain. Jos näin kävisi, ensinnäkään tätä blogia ei enää kukaan päivittäisi. Paha juttu. Sitten mieheni joutuisi tekemään vaikeita päätöksiä. Olen itse ehdottomasti tuhkan ja uurnan kannalla (tuhkat tuuleen tyyliin, ei mitään krameluuria takan päälle). Mies taas haluaa voida jutella hautakivelle. Mutta minä en halua maatua ikuisuutta Normandiassa, ei kiitos. Jos hautapaikkaa pitäisi katsastaa, olisi se ehdottomasti Suomen kamaralta. Miksi? En osaa sen tarkemmin selittää kuin että siksi. C'est tout.

En tunne ranskalaista lainsäädäntöä kuolinsyyn tutkinnan kohdalta. Kai se tutkitaan tai todetaan. Jos vainaja kuljetetaan Suomeen haudattavaksi tarvitaan hautauslupa, missä kuolinsyy myös mainitaan. Sitä varten joudutaan ehkä tekemään lääketieteellinen kuolinsyytutkimus. Jos kyseessä on tapaturma (tai muu hämärältä haiskahtava) tehdään oikeustieteellinen kuolinsyytutkimus. Poliisi päättää onko tutkimus välttämätön, mutta siihen ei tarvita omaisten suostumusta. Noin 50-100 suomalaista kuolee vuosittain ulkomailla. Kuolemansyyn selvittämisestä lisää täällä.

Ja kun kuollut on kuopattu, alkaa perimyssota. Omalla kohdallani se jäisi käynniksi notaarin luona. Siellä todettaisiin kaiken kuuluvan miehelle ja pojalle, jopa julkaisemattomien käsikirjoituksieni oikeudet!

Poikani tietenkin olisi äiditön. Keskustelimme aiheesta, kun pojan luokkatoverin äiti kuoli syöpään. Sehän on pienen (jos ei suurenkin lapsen) pahin pelko, että vanhemmille sattuu jotakin. Kuolema ei enää kuulu jokapäiväiseen elämään, siitä on tullut tabu ja siitä puhumista vältellään. Selitä se sitten lapselle. Kyllä lapsi ymmärtää, jos kuolemasta puhutaan kuten mistä tahansa elämän osa-alueesta. Parempi niin kuin vältellä aihetta, joka kuitenkin lasta askarruttaa.

Vien pohdintani vielä pidemmäs, vaikka se nyt tähänkin asti on jo raskasta. Mietimme miehen kanssa kuinka lapsellemme kävisi, jos meistä vanhemmista kumpikin menehtyisi esim. auto-onnettomuudessa. Totesimme, että emme oikein tiedä, ja se se vasta pelottavaa onkin. Olisi parasta tietää etukäteen, puhua asiasta sukulaisten kanssa, jopa ehkä sopia miten lapsen huoltajuuden haluttaisiin tapahtuvan tuossa tilanteessa. Jos omaisemme ovat tietoisia tahdostamme, on heidän paljon helpompi järjestää asiat, jos huomenna meille kävisi köpelösti. Tietäkää, ettei sylikummista esimerkiksi tule automaattisesti lapsenne huoltajaa, jos kupsahdatte. Siitä voi ainakin täällä Ranskassa tehdä notaarin luona sopimuksen, joka painaa kultaa vaakakupissa, kun tuomari päättää lapsen huoltajuudesta. Toivotun huoltajan pitää tietenkin sopia huoltajaksi (ei liian vanha, asunnon sopivuus lapsen kasvattamiseen jne.) ja myös olla siihen suostuvainen. Luulen että tämä on kipeä aihe sopia, kun puolet suvusta asuu Suomessa ja toinen puoli Ranskassa. Parempi päättää siitä etukäteen ja elellä edes tuo huoli pois mielestä elämänsä loppuun asti.

Hyvää elämää tänään, huomenna ja ylihuomennakin!