Viimeisten siveltimenvetojen vapauttama

Olin kai asettanut jonkinlaisen määränpään. En nyt puhu määräpäivästä tai kuolemanrajasta. Suunnittelemattomuuttani olin kuitenkin toivonut saavani metsittyneen tarinani ensimmäisen korjatun version valmiiksi syksyn aikana. Yllätin itseni ja puhkuin kuin paineilmalla täytettynä läpi editoimisen riemukkaan urakan aikataulustani edellä. Miten näin kävi? Hmmm huomaan että perhe-elon hiljaiskausi, kesä kaikkine lomineen ja muine miesväen poissaoloineen, on auttanut aika-avaruuden laajentumisessa: minulla onkin yhtäkkiä ollut aikaa viettää illat itseni ja itsekkäiden aktiviteettieni parissa. Kiitos kesästä kesälle.

Kirjoittaminen on minulta sujunut aina pakonomaisin sykäyksin. Kun tarina on tarpeeksi kypsynyt harmaan (ja toisinaan pimeän) aineen seassa, olen kirjoittanut kuin robotti raakatekstin pötkyläksi ja tiennyt sen vievän noin 9 kk - 1 vuotta. Puhun niin kuin olisin tehnyt tätä koko elämäni, vaikka olen saanut valmiiksi vasta 2,5 käsikirjoitusta ja muutaman suttaisen novellin. Mutta tältä se tuntuu, luulen, oikeistakin kirjailijoista.

Pasi Ilmari Jääskeläisen tämän päiväinen blogikirjoitus ainakin kumisee kirjailijuushaaveideni tyhjissä pilvilinnoissa kuin kuvajainen aikanaan.

Minä en kuiskannut "Valmis" eilen illalla saatuani viimeisetkin asettelut tehtyä. Huusin "Nyt koisimaan" kissalle, joka tuijotti hetken ja jatkoi pyllynsä nuolemista. En tiedä mitä risuiselle tarinalleni vastedes tulee tapahtumaan. Lähtenee sekin liitetiedostona jonnekin, joillekin, joutolaisena, kiertolaisena, turhakkeena ja turhauttavana. Ken sen haluaa?

Tulevaisuus on enemmäin kuin koskaan hämärän peitossa. Ensimmäisen varsinaisen romaanikäsikirjoituksen kohdalla tunsin, ettei se ottaisi tuulta purjeisiinsa. Se jäisi. Tämän uutukaisen kohdalla en tiedä. Uskon siihen enemmän, koska olen oppinut, parantanut tapojani, kuunnellut viisaita ja tehnyt parhaani. Mutta aika näyttää.

Käännänkin katseeni menneeseen, sinne mistä kaikki alkoi: risuista. Oli synkkä ja kolea syysilta. Ennen tähtien syttymistä hämärä laskeutui puutarhani ylle, kietoi sen violettiin huiviinsa. Hetkeä kutsutaan ranskaksi: crepuscule'iksi. Se kuulostaa siltä miltä se näyttää, niin kuin hyvän sanan kuuluukin. Kosteaa nurmikenttää ympäröivät lehdettömät puut kurottivat sormiaan kohti korkeuksia. Niiden mustat silhuetit piirtyivät japanilaisina siveltimenvetoina vasten hämäryyttä. Hetkessä sykähti jokin. Se oli kuin ennalta tuntematon eläinlaji, jonka kynnet olivat niin pitkät ettei mikään muistikuvissani vastannut sen olemusta. Tumma ja outo.

Oliko se itse luontoäiti vai hiljalleen aikuisiän aivojenrappeutuman aiheuttama synaptinen puutos. Ihan sama, mutta sitä oli pakko tarttua hännästä. Heittää se häkkiin ja tutkia tarkemmin, kynttilöiden valossa, takkatulen lämmössä ja mietintämyssy päässä. Idea istui siinä. Se alkoi maisemasta ja kulki hylättyjä metsäpolkuja kohti tarinaksi. Siitä on nyt kaksi vuotta, noin suurin piirtein.

Pidin vaelluksesta tämän tarinan kanssa. Se vei minua enemmän kuin minä sitä. Mahdanko enää kohdata toista samanlaista, on pelottava kysymys. Jos kohtaan, juoksenko karkuun vai otanko sen vastaan käsivarret levällään? Toivotan kaikille kirjoittajille yhtä mieltä ylentävää matkaa omien tarinoidensa vieminä.

Luettua: 22/11/63, Stephen King (2011)

Täydellisyyttä hipomassa

 

Juuri eronnut äidinkielenopettaja Jake Epping saa selville, että läheisen pikaruokapaikan takahuoneesta pääsee matkustamaan ajassa taaksepäin, vuoteen 1958. Jake saa tilaisuuden vaikuttaa historian kulkuun: estämällä Kennedyn murhan hän saattaisi estää myös Vietnamin sodan. Mutta aikamatkustamiseen liittyy perhosvaikutuksen riski – kun muuttaa menneisyydessä yhtä asiaa, voi samalla tulla muuttaneeksi montaa muutakin. Eikä välttämättä parempaan suuntaan. Jake astuu menneisyyteen, idylliseen 1950-luvun Amerikkaan, missä maailma tuntuu olevan vielä mallillaan. Mutta viiden vuoden päässä, vuodessa 1963, Jakea odottaa Lee Harvey Oswald.

 

Tällä tiiliskivellä voisi saada pahaa jälkeä aikaan, jos sillä mäiskäisisi kirjailijan kuvainnollista takalistoa, mutta tällä kertaa en löytänyt syytä moiselle, edes pituus ei ollut ongelma. Kingin edellinen järkäle (Kuvun alla 1 ja 2 - 2009) tyssäsi alle sataan sivuun, koska tarinassa oli liikaa ja samalla ei mitään minulle.

Pidin 22/11/63:sta monesta syystä, osaltaan samoista kuin Kingin vuonna 1998 taikomasta Kalpea Aavistus -kummitusromaanista (Bag of Bones). Siinä päähenkilö Mike on juuri menettänyt vaimonsa ja yrittää parhaansa mukaan uudelleenrakentaa elämäänsä surun murtamana. 22/11/63:n Jake taasen on eronnut alkoholisti vaimostaan ja opettaa äidinkieltä lukiossa Mainen osavaltiossa, ja on hieman myös naista/elämäntarkoitusta vailla (jos ei kissan ruokkimista lasketa elämäntarkoitukseksi).

King on tehnyt taustatutkimuksen huolella, koska ajan ja paikkojen kuvauksista välittyy aito tunnelma, johon lukija sukeltaa pyristelemättä vastaan. Kieli on loistavaa, yksinkertaista ja konstailematonta. Kerronta maalailee alkuun raameja ja pohjustaa tarinaa, mutta sen antaa anteeksi kiireisinkin lukija, koska lopussa jokainen taidolla solmittu umpisolmu auotaan kuin huomaamatta. Juoni on yksinkertainen, mutta viehättävän nerokas.

Stephen Kingin kirjojen ongelmanasettelu lähtee yleensä siitä peruspisteestä, että jokin kummallinen ja paranormaali asia tai tapahtuma sattuu kirjan päähenkilölle/löille ja sitten protagonistit rämpivät tarinansa läpi kukin miten kykenevät, eivät välttämättä aina voittajina, ainakaan suurina sankareina, vaan inhimillisine vajaavuuksineen kuten pystyvät.

Jakella ei ole yliluonnollisia kykyjä, mutta hän on mielestäni melkoisen päättäväinen. Hän lähtee aikamatkalle hoitelemaan Lee Harvey Oswaldin ja muutaman muunkin. Tässä on ehkä kirjan yliluonnollisin seikka tai sitten Jake on kasvattanut luonnettaan alkoholistin puolisona. Kirjan tarkoitus on tietenkin saada lukija kysymään itseltään: pystyisinkö minä tuohon? Mitä minä muuttaisin historiassa (maailman tai omassa) jos siihen saisin tilaisuuden? Muuttaisinko mitään vai kävisinkö vain lottoamassa?

Kirja liikkuu niin monella tasolla, kaiken aikaa keskittyen yhden miehen (ja naisen) tarinaan, mutta singoten lukijan 50 vuotta ajassa taakse päin ja keskelle melkoista määrää aikamatkaajaa askarruttavia asioita, kuten: onko oikein tappaa murhaaja, joka vasta suunnittelee rikostaan? Tämä on ehkä myös Kingin romanttisin romaani. Se päättyy täydellisesti ja saa vaaleanpunaisen pilven reunalla istuvan lukijan huokailemaan. King myös ottaa kantaa Kennedyn murhaan liittyviin salaliittoteorioihin ja pyrkii romaaninsa loppuun lisätyillä loppusanoilla valottamaan historiaa sitä vähemmän tunteville lukijoilleen. Perin mielenkiintoista luettavaa.

22/11/63  on myös Kingin henkilökohtainen aikamatka omaan historiaansa ja tarinoihinsa. Hän mm. kävi lukionsa Lisbon Fallsissa...opiskeli englantia yliopistossa ja valmistui opettajaksi....ja tapasi vaimonsa yliopiston kirjastossa. Hän myös kuvaa äärimmäisen tarkasti erään henkilöhahmon kokemaa kipua, vammoja ja toipilaisuutta. Stephen King itse loukkaantui vakavasti liikenneonnettomuudessa vuonna 1999. Hän soveltaa vähintäänkin mestarillisesti neuvoa kirjoittaa siitä mistä tietää.

Kirja on erinomaisen herkullista luettavaa ja sen lukeminen jatkuu vielä sivujen loputtua.

Stephen Kingin kotisivut


22/11/63:n on lukenut myös Morre, HS:n Jukka Petäjä ja Amma.

Ulkoavaruuden mustia reikiä

...eli kuinka kaikki ei mennytkään (ihan) niin kuin Strömsössä.

Joskus elämä vain on.

Kun lapsi syntyy perheeseen se on ihmeellinen ja kaiken mullistava asia. Ensimmäisen oman perillisen saapuminen tuo mukanaan, ei vain babyn, vaan kokonaisen universumin uutta ja outoa. Ei sitä voi ennalta aavistaa, uumoilla, osata, tietää. Ei ennen kuin sen on itse kokenut.

Baby jo sinällään on NIIN ISO JUTTU, että kaikki muu (KAIKKI MUU) jää varjoihin. Ei siinä ajatella paljoa miten on tukka ja näkyykö kello.

Onneksi ystävät ja sukulaiset ovat läsnä ja jakavat kaiken tietonsa ja taitonsa perillisten hoitamisesta koliikeista rintaruokintaan. Suosittelen jättämään kaikki nuo maailman parhaat neuvot omaan arvoonsa.

Ulkosuomalainen vanhempi on melkoisen yksin, ellei satu asumaan muita ulkosuomalaisia parveilevalla seudulla, missä toimii paikallinen Martta-klubi ja Suomikoulu. Normandiassa ei ole ekaa eikä toista, koska tämä on Normandia.

Kymmenen vuotta sitten minulla oli 10 tonnin univaje, jonkin asteinen tarkemmin määrittelemätön baby blues ja tietenkin se baby. Baby oli maailman kaunein, älykkäin ja herttaisin baby, joka ulvoi kaikki yöt läpeensä, söi kahden tunnin välein ja jokelteli herttaisesti hyvällä tuulella ollessaan.

Luuydinnesteeni puski minua puhumaan suomea perilliselleni ja höpisinkin babylle enimmäkseen suomeksi, vaikka väestörekisterikeskuksen tietokannan mukaan äidinkieleni on ruotsi. Puhun valitettavasti vain sitä toista kotimaista. Tietokannassa ei ole virhettä. Virhe olen minä itse, joka en koskaan oppinut. Ja tästä syystä tunnen historian harmonisoituvan, toistavan virhettään. Olen hybridi, joka toimii vain bensalla.

Tuutu-laulut (sen mitä osasin) lauloin suomeksi, iltasadut luin suomeksi, vauvapöperöt syötin suomeksi, kylpyleikit leikittiin suomeksi. Suomi oli, mutta sitten tapahtui jotain.

Tapahtui jotain, jota en voi tässä selittää, mutta niin kävi silti ja sille ei voi mitään. Se on valitettavaa ja voin siitä loppuelämäni syyllistää ketä tahansa, mutta se ei muuta asiaa miksikään.

Ryhdyin puhumaan (melkein) vain ranskaa perilliselleni. Ja se kävi helpommin ja luistavammin kuin jugurttipurkin avaaminen. Tiesin että se oli väärin, mutta se ken ei koskaan ole väärin tehnyt, heittäköön ensimmäisen kolahtavan kommenttinsa.

Nyt kun käymme perillisen kanssa lomilla Suomessa, saan kuulla kunniani. Tietenkin, ja nielen nöyränä kaikki myhäilyt ja niiden takaa hohtavat kummastelut ja kummastelujen varjoissa seisovat mielipiteet. Tietenkin se on minun syytäni. Eihän kukaan muu olisi perilliselle voinut Ranskassa suomea puhua kuin minä itse. Silti.

Joku kerran kysyi, että puhunko babylle vain ranskaa, koska se on niin hienoa. Ranska ei ole niin hienoa. Ranska voi olla yhtä ruma ja loukkaava kieli kuin venäjä, zwahili tai ruotsi. Fan!

Koska kaikki ei mennyt jaloimpien aatteiden ja millimetrilleen piirrettyjen suunnitelmien mukaan, on perilliseni kaksikielisyys vähän niin ja näin. Se harmittaa. Oikeasti. Sattuu jopa, kun kuulee niitä, joiden mukaan lapseltani on riistetty ja isovanhemmilta ja muilta sukulaisilta myös evätty ja viety osa pois ja ja ja. Ja se on totta.

Sekin on totta, että minua harmittaa.

Siksi perillinen käy kaksi kertaa vuodessa Suomessa kielikylvyssä. Se on maailman paras asia, vaikkei se riitä. Ikkuna on sulkeutunut. Se, jonka kautta itsestään ja vaivoitta lapsi olisi oppinut kaksi kieltä. Nyt ei ole liian myöhäistä, mutta nyt on perkuleesti paljon vaikeampaa. Ja seudulla ei ole muita suomenkielisiä, joiden lasten kanssa leikkimällä perillinen imisi itseensä äänteitä ja sanoja ja olisi motivoituneempi kuin äidin kanssa kotona opettelemaan vierasta kieltä.

Vaikeaa. On.

Mutta elämä on.

Onneksi on aikaa vielä. Rahkeet sen sijaan ovat asia erikseen, vaikkei niillä pullistelu ole ennenkään vaikeuksia tuottanut, mutta nyt tämä haaste on valtava. Tärkeä, tärkein? Valtavan tärkeä se on.

Tähän loppuun pyydän niitä, jotka tietävät pyhän totuuden kaikesta ja toitottavat sitä suureen ääneen toreilla ja turuilla, miettimään hetken hiljaa omassa päässään (kielellä millä hyvänsä) seuraavaa seikkaa:

"Koska tiedät että elämä ei kuitenkaan mene aina niin kuin suunnittelit, niin miksi ihmeessä luulet, että se muilla menisi niin kuin he suunnittelivat?"

Joskus ihminen unohtaa olennaisen, jopa itsensä,
kun elämän kärrynpyörä kääntää kaiken päälaelleen.

Ennen kesän loppua katsaus koulujuttuihin

En ole innoissani vääjäämättä lähestyvästä jokasyksyisestä tapahtumasta: koulut alkavat tiistaina 3. syyskuuta (huom. Opettajien "rentrée scolaire" on maanantaina ja oppilaiden tiistaina, ei mitään sen normaalimpaa, ja ne vanhemmat, jotka eivät tiedä mihin lapsensa tunkea maanantaina 2. syyskuuta, saavat vaikka ottaa lomaa tai irtisanoutua töistään tuoksi maanantaiksi). Erään ulkosuomalaisen öklimöklin ehdotus koko Ranskanmaan uudistamiseksi: jospa opettajat tekisivät tuon koulunaloittamisen omalta osaltaan jo edellisenä perjantaina, jospa.

Mutta ennen ensimmäistä koulupäivää, on koululaisen vanhemman valmistauduttuva sekä henkisesti että fyysisesti tulevaan koitokseen. Tai eihän tuota voi muuta kuin murista. On myös aika tehdä hankintoja.

Koulurepun on oltava uusi, sellainen johon voi sulloa surutta 30 kiloa vihkoja, kirjoja ja erimuotoisia viivoittimia. Koulutarvikkeethan on ostettu etukäteen summa mutikassa, koska tänäkään vuonna emme ole saaneet sitä kuuluisaa listaa koululta, jossa nuo ensi lukuvuotena tarvittavat tarvikkeet olisi mainittu....onneksi ne ovat suurin piirtein samat joka vuosi. Paitsi vuoden päästä, kun lapsi menee yläasteelle (mon de diu...jo...JO...harmaat hapset puskekoot) ja tarvikkeiden määrä ehkä noin tuplaantuu ja lapselle pitää hankkiman ehkä kaksi reppua, tai rinkka...reki.

(Ovikello soi, ja koska meillä ovikellon soittonappi ei sijaitse etuovella vaan etupihalla portin pielessä, avaan keittiön ikkunan ja mietin millä asialla portillani seisova mies ja nainen voivat olla. Kumpainenkin on pukeutunut kuin sunnuntaikirkkoon ja lempeästi hymyilevä mies pitelee kourassaan jonkinlaista lehdykkää. Mies avaa suunsa ensin, toivottaa hyvää päivää ja kysyy voiko hän esitellä minulle lehdykkänsä, jossa puhutaan päivän kuumista aiheista evankelistien näkökulmasta. Kiitän miestä ehdotuksesta, mutta sanon ettei lehti kiinnosta minua. Toivotan hyvää päivää ja suljen keittiön ikkunan. En usko että evankelisteilla on mitään minua kiinnostavaa sanottavaa minua askarruttavista asioista.)

Palataampa päivän kuumiin aiheisiin: koulureppuihin ja opettajiin.

Olen saanut nauttia omasta ajasta ja rauhasta koko pitkän koululaisten kesäloman. On ihanaa, kun illalla töistä kotiin palattuani, minun ei heti tarvitse ryhtyä matematiikan tukiopettajaksi, valmistaa lapselle välipalaa seuraavaa päivää varten, laittaa ruokaa aikaisin, jotta lapsi pääsisi nukkumaan aikaisin, jotta lapsi ja myös minä pääsisimme seuraavana aamuna aikaisin sängystä ylös ja ajoissa kouluun. Hallelujah aikaisille kouluaamuille!

Läksyt. Niistähän riippuu lapseni tulevaisuus. Niihin on panostettava. Ja niitä on paljon. Läksyjen tekoon kuluu toisinaan kokonainen arki-ilta. Ja koska teemme pitkää päivää ja palaamme illalla noin kuuden maissa kotiin, on iltakin lyhyt. Ja kun se vietetään kertotauluja, runoja ja englannin kohteliaisuuksia opetellen, jää aikaa omalle itselle ja itsensä kehittämiselle 0 sekuntia. Voihan lapsen myös jättää huoneenseensa selviämään sadasta sivusta läksyjä yksin ja pilata lapsen loistava tulevaisuus jo etukään. Non non ja non. Elämässä niin moni asia voi mennä päin peetä, että jos edes jossain vanhemmat voivat jälkikasvuaan auttaa, niin läksyissä. Meni siihin sitten kaikki aika tai ei.

Siksi rakastan kesälomaa, lomia ylipäätään ja otsaani rypistellen mietin miten tulevasta kouluvuodesta taas selvitään. Vanhemman on parasta olla aseistautunut hampaita myöten kehuilla, perusteluilla, kannustuksilla ja erimuotoisilla kiristysmenetelmillä, jotta onnistuu valamaan lapseen uskoa ja halua opiskella.

Joissain ranskalaisperheissä lapsia valmennetaan hampaat irvessä juuri tällä hetkellä koulun alkamiseen. Siltä varalta että lapsi olisi unohtanut kaiken tähän asti oppimansa loman aikana, hänet pakotetaan kesken kuuminta kesäpäïvää pänttäämään kaikki ranskankielen verbimuodot ja kertotaulut ja geometriset kuviot. Tätä valmennusta auttamaan kirjakaupat ja supermarketit myyvät kesäläksyvihkosia, jotka ilmeisesti myyvät hyvin, koska joka vuosi niitä näkee kaupoissa hyllyt pullollaan. Minä en niihin koske, koska jos olisin lapsi, tuntisin oloni melkoisen huijatuksi. Kesäloma on ennen muuta LOMA, eikä mikään valmennusleiri loistavaa tulevaisuutta varten.

Kesälomalla lapseni saa ajatella vain lomailua ja tehdä vain lomajuttuja. Hän saa lukea kirjaa, jos siltä tuntuu, oppia uuden harrastuksen kesäleirillä, käydä toisessa kotimaassaan vahvistamassa kulttuurisidoksia ja kylpeä suomenkielessä, ihastella museossa tauluja ja kummallisia esineitä aikojen takaa, yrittää selittää äidilleen jotain manga-juttuja joistä äiti on ihan out, kerätä kiviä rannalta, nukkua jokaikinen aamu keskipäivään asti jos siltä tuntuu, syödä mansikoita ja liata valkoinen paita vastaleikatulla nurmella. Sitä on kesäloma.

Kummallisesti kummallinen lapseni rakastaa silti koulua ja odottaa jo innolla syyslukukauden alkua, uutta opettajaa, luokkakavereita, luokkavihollisia ja kouluruokalan tätetä ja luokkaretkiä ja uutta koulunäytelmää.

Itse odotan ehkä vähän vähemmän, mutta kun lapsi onnistuu ja saa hyviä arvosanoja ja tuo ne iloisena kotiin näytille, ei väsynyt ja vähän nuhjaantunut tiikeri pikkupussipeto-äiti voi muuta kuin hyvin mielin jatkaa uurastustaan. Ja eihän ensi kesään ole enää kuin muutama pitkä viikko.

Kuvat: kesälomalta silloin joskus jo kauan sitten.

Normandiaa vaikutelmien loistossa

Poika ja ranta, ranta ja poika

Sanotaan että impressionismi syntyi Normandiassa. Näin kertoo ainakin Normandiaa turisteille mainostava komitea. Olen vieraillut Oscar-Claude Monet'n (s. 1840 - k. 1929) kotitalolla ja ihastellut sitä ympäröivää puutarhaa Givernyn kylän lähettyvillä, keskellä kauneinta maaseutua. Giverny kuuluu jokaisen itseään kunnioittavan japanilaisturistin pakko-nähdä-Ranskassa vierailukohteisiin, ja miksipä ei kuuluisi. Talo on kauniisti restauroitu, puutarha pidetty siistinä ja paikan päältä löytyy myös impressionismin museo. Ja myös matkamuistomyymälä, jota ei voi välttää.

Jos ihan väen vängällä ihailee impressionismia ja haluaa ehdottomasti nähdä missä Monet maalasi lumpeensa, niin toki visiitti Givernyyn on ehdottomasti tehtävä. Ne jotka suunnittelevat pientä kierrosta Normandiassa ja haluavat nähdä vain parasta mitä seudulla on tarjolla, niin Givernyn voi jättää listan häntäpäähän. Turistitungoksessa Monet'n puutarha menettää kaiken ihastuttavuutensa, rauhallisuutensa ja ainutlaatuisuutensa. Suosittelen vierailemaan Givernyssä keväällä, vaikka tulppaanien kukinta-aikaan.

Äkkisiltään mietittynä en keksi muita impressionismiin liittyviä vierailukohteita Normandiassa. Tai onhan noita maisemia maalattu siellä täällä, vähän joka satamassa ja kylän keskusaukiolla, peltoja kukassa, ilman kukkia, naisia ja lapsia, rantaelämää jne. Taidemuseoista toki löytyy muutama taulu ja nyt kesäaikaan impressionismin siivillä ratsastavat kiertävät näyttelyt, mm. Rouenissa, Le Havressa ja Caenissa.

Kajastuksia joen pohjalta

Miten markkinoida turistien hylkimää seutua maailmanlaajuisesti? Normandia ei ole Pariisi, eikä Välimerenrannikko, edes Strasbourgin joulumarkkinat. Miten houkutella, mitä täkyä käyttää, mistä valttikortit. Hmmm, mutta onhan meillä Mont Saint Michel. Mutta sekin kuuluu melkein puoliksi Bretagnelle ja bussilastituristi ei luostarikukkulan lisäksi paljoa muuta Normandiasta näe, saatikka kuluta hotelliöitä ja ravintola-annoksia, ostaakohan edes postikorttia?! Jollain turisti olisi saatava pysymään edes yksi tai kaksi yötä, ajelemaan vähän enemmän ympäriinsä Normandian moottoriteillä, poikkeamaan myös pikkukyliin, katselemaan niitä kuuluisten taiteilijoiden ikuistamia satama-altaita, kivikkoisia rantoja ja loppumattomia peltoja.

Onneksi on impressionismi. Se myy ja markkinoi itseään ja kokonaista seutua puoli-ilmaiseksi. Mitäs muuta Normandiassa on keksitty. Olisinkohan ensimmäinen, jos lanseeraisin The Normandy Cheese Tourin? Cheese, cider and rain! Get fat and drunk and wet....onneksi oli Monet!

Enemmän tietoa Claude Monet säätiöstä ja Givernyn museosta täällä.

Ei mikään Giverny, mutta lumpeita silti

Fantastista asiaa (blaablaata kirjoittamisesta)

Miksi käydä joogassa? Miksi tehdä ristisanatehtäviä? Miksi jutella kissalle? Miksi sukeltaa haiden kanssa? Miksi kirjoittaa fantasiaa tai ylipäätään kirjoittaa mitään?

Auringonlaskun aikaan ei muuta voi

Mitä enemmän kirjoitan fiktiivisiä tarinoita sitä harvemmin kysyn itseltäni ja muiltakin, onko siinä mitään järkeä. En heti keksi sen hauskempaakaan puuhaa. Joenlaskusta pidin todella paljon, mutta kanoottia ja jokeakaan ei ole tuossa kadun toisella puolella tarjolla joka päivä.

Miksi maalata hedelmiä vesiväreillä, vaikka tietää suherruksen päätyvän vessan seinältä muutossa laatikon pohjalle, mistä jälkipolven edustaja sen joskus löytää ja pistää taiteellisen ilmaisusi tuloksen raameihin ja oman vessansa seinälle? Koska vessassa istuessa on mukavaa ihmetellä taidetta.

Pilvien valtakunnassa kaikki hyvin

Unelmissa on tietenkin julkaiseminen, mutta se on vain päiväunta, niin kuin valtameren ylitys purjelaivalla. Varoituksen sananen tähän väliin. Joskus unelmat toteutuvat tahtomattaankin ja mitäs sitten tehdään? Kirjoittamalla ei itseään, saatikka perhettään, voi elättää, ainakaan kirjoittamalla fantasiaa. Kirjoittamalla ei rikastu. Kirjailijat ovat köyhiä ja elävät kurjemmin kuin kerjäläiset. Miksi siis kirjoittaa?

Vähän jo kypsä

Koska tarinointi on elämää suurempaa, koska elämä on liian lyhyt vain yhdelle tarinalle, koska ihmisen pienuus pelottaa, koska haluamme hallita maailmaa.

Tai sitten ei. Kirjoitan koska pidän päiväunista. Pidän unista yleensäkin. Pidän myös tarinoista.

Miksi sitten kirjoittaa fantasiaa? Eihän sitä kukaan (aikuinen) lue.

Minä luen.

Olen kaikkiruokainen ja haluan voida valita mitä lauteselleni asettelen. Kirjallisuuden suhteen asian laita on aivan sama. Luen kaikkea mahdollista ja oikeasti rakkaat ystävät: kirjan hyvyys ja pidettävyys ei riipu sen lajityypistä. Mielelläni myös kirjoitan siitä mistä pidän ja sekin saattaa vaihdella inspiraation ja ideoiden mukaan. Rajoja ei ole. En myöskään haluaisi jämähtää fantasiaan, tai jos kirjoittaisin dekkareita, en usko että haluaisin kirjoittaa vain murhista loppuelämäni.

Tuo että "ei lue fantasiaa", on vähän sama kuin että "ei lue kotimaista kaunokirjallisuutta". Jokainen on joskus lukenut huonon kirjan. En silti ole lakannut lukemasta valtavirtakirjallisuutta, vaikka olen kerran lukenut yhden huonon valtavirtakirjan. Yhden fantasia- tai tieteiskirjan lukeminen ei tee kenestäkään alan kirjallisuuden asiantuntijaa.

Seinäruusu

Millainen oli lapsuutesi lempikirja? Oliko se realistista kuvausta arjesta? Kuka päätti että jossain aikuisuuden kynnyksellä luettavaksi on valittava yleisesti hyväksyttävää "ei lapsellista" kirjallisuutta? Lähtemättä henkilökohtaiselle ristiretkelle fantasiakirjallisuuden saattamiseksi pakolliseksi ja ainoaksi oikeaksi kirjallisuudenlajiksi haluaisin vain pyytää teitä, jotka ette fantasiaa lue, olematta kysymästä:

a) miksi kirjoitat fantasiaa?

ja b) mistä fantasiatarinasi kertoo? En kuitenkaan osaisi antaa järjellistä ja ymmärrettävää vastausta yrittäen muodostaa sanoja noita, kirous, aikamatkustus ja miekkailu punastumatta ja vaihtamatta äkkiä puheenaihetta vaikka kissoihin.

Normandian kroniikat: kotiseutumuseossa

Kotiseutumuseossa ihmetellään vanhoja taloja ja asioita, joita paikan päällä aikanaan tehtiin: "Tässä myllynkivillä jauhettiin jauhoja ja tuossa vieressä paistettiin leipä leipäuunissa. Sitä ennen oli vilja puitu tuollaisella härvelillä ja taikinaan lisätty oman kanalan munia. Keittiössä kahvi jauhettiin myllyllä ja kerma eroteltiin maidosta hirveästi linkoamalla."

Mietin millaiselta näyttää kotiseutumuseo, joka esittelee meidän nykyihmisten elämää kaukaisessa tulevaisuudessa. 

Mahtaakohan tulevaisuuden ihminen hymähdellä samalla tavalla näin-silloin-elettiin - jäljitelmän edessä kuin mitä itse eilen Ferme du Bray'n myöhäiskeskiajalla perustetun maatilan museoiduissa tiloissa. Suuri osa esineistöstä on perujaan viime vuosisadalta, rakennuksista muutama 1600-luvulta ja pätkä vanhaa tietä 1700-luvulta. Ajan pyöristämillä mukulakivillä koikkelehtiessani katselin sitä kaikkea kaunista ja niin vanhaa, eri aikakausilta, eri ihmisten käsistä, ja tulin ajatelleeksi, ettei meistä nykyihmisistä jää tuleville sukupolville ihmeteltäväksi muuta kuin roskaa ja saasteita.

"Tässä tämä sohvaksi kutsuttu huonekalu, jolla 2020-lukulaiset makasivat töiden jälkeen iltaisin. Huomatkaa että ennen vanhaan suurin osa ihmisistä kävi melkein joka päivä töissä ansaitakseen elantonsa. Kun eläkejärjestelmä kumottiin 2020-luvun lopulla, syttyi sotia ja maailmanlaajuinen kriisi, joka ei vaikuttanut mihinkään radikaalisti. Tuo musta iso laite on televisio. Sen kautta esi-isämme katselivat uutisia katastrofeista tai multimediaboxille nauhoitettuja uusintoja amerikkalaisista tv-sarjoista, sohvalla maaten. Sohva oli 2020-luvun arvostetuin esine heti television ja älypuhelimen jälkeen. Kun sähkön hinta nousi niin korkeaksi, ettei suurella osalla populaatiota ollut enää siihen varaa, luopuivat kotitaloudet mieluummin jääkaapista kuin televisiosta. Tosin ravintokriisin jälkeen jääkaappeja ei enää tarvittu, koska kotitalouksista oli tullut omavaraisia hyönteisten ja levän kasvatuksen ansiosta."

Museo ei tietenkään kerro koko totuutta. Olihan 2020-lukulaisilla myös personal trainer, jolle päivitettiin kolme kertaa päivässä kaikki nielty ravinto ja noustujen portaiden määrä. Ehkei 1600-luvun kotiseutumuseokaan näytä kaikkea. Miten elivät maaorjat ja kerjäläiset?

Chemin du Roy, eli Kuninkaan tie, joka kulki Ferme du Bray'n myllyn ohi, nimettiin Suuren Vallankumouksen jälkeen Ruelle Froment'iksi, eli Vehnäkujaksi. Sama tie, uusi aika, uusi nimi. Olisivatko tuolloin uskoneet, että 300 vuotta myöhemmin raha ja ajatukset kulkevat puhelinkaapeleita pitkin. Mikä puhelin? Osaisitko edes selittää esi-isälle miten langaton verkko toimii?

Käykää immeiset museoissa. Ne saavat aikaan syvällisiä blogipohdintoja ja liikaa kuvamateriaalia.