Unohtumaton vuosi (muutama vilkaisu menneisyyteen) osa 2 Kirja

Kirjasiili eli kirjan toinen elämä.

Olen hehkuttanut blogissa, ja melko paljon muuallakin, kirjani julkaisua. Vuosi 2015 on ja tulee aina olemaan se vuosi, jolloin esikoiseni julkaistiin. Kirjan julkaiseminen on ihmeellistä, upeaa ja niin ilahduttavaa, että kirjailija kokee päivittäin pieniä pakahtumisesta johtuvia päänsisäisiä onnenräjähdyksiä, joista seuraa onnellisuuskooma. Se on ihmeellistä. Sitten seuraa myös hiljalleen paluu maan pinnalle, mistä julkaisuun liittyviä asioita oppii katselemaan hieman vähemmän sinisin silmin.

Vaikka tiesin, ja yhä tiedostan joka aamu herätessäni, että kirjamaailma on kummallinen paikka, missä kirjoja tulvii jatkuvana virtana kirjakauppojen hyllyille, ja missä lukija on sukupuuton partaalla lukunälkäänsä valikoivasti tyydyttävä ja vaikeasti saavutettava harvinaisuus, ei mikään valmistanut minua kohtaamaan tätä armottomuutta, johon itseni julkaisupäätöksen saatuani viskasin.

Olen mielestäni tehnyt kaikkeni kirjani eteen. Ja tietenkin myös kaiken mahdottoman. Olen introvertti hiljainen sivusta tarkkailija ja yleisön eteen astuminen ja kirjastani puhuminen veti stressihormonit veressäni niin korkealle, että kokemuksesta toipumiseen kului melkein kokonainen viikko. Ajattelin, että perhana, ei tätä lyyliä ole tehty tällaiseen touhuun. Minähän osaan vain kirjoittaa, tai ehkä en osaa edes sitäkään. Sitten ilmestyivät ensimmäiset blogiarviot. Olen äärimmäisen onnekas, koska niitä ilmeistyi ja ilmestyy yhä. Ihan oikeat ihmiset, ne harvinaiset lukijat, ovat lukeneet kirjaani. Pelkkä ajatus tuiki tuntemattomista immeisistä lukemassa minun itseni tuottamaa tekstiä saa poninhäntäni ponnahtamaan pystyyn, kauhusta.

Käsikirjoituksesta se kaikki alkoi.

Aloitan aamuni lukemalla sähköpostit, lehdet, facebookin, twitterin, blogit ja lopulta googlaan kirjani nimen. Todellakin, ja en usko, että tämä tulee yllätyksenä kenellekään, näin tekee suuri osa kirjailijoista. Uusi arvio on aina uusi arvio. Aukaisen sivun kauhuissani, toivoen parasta, uteliaana ja äärimmäisen huonosti valmistautuneena. Luen kerran, kaksi, kolme....niin monta kertaa että ymmärrän, pitikö arvion tekijä kirjastani vai ei. Tietenkin tiedostan, ettei arviota ole kirjoitettu minulle palautteeksi, mutta kirjabloggaajien "palaute" on ainut palaute, jonka joku muu kuin puolueellinet läheinen, on valmiista kirjastani tehnyt.

Paneelissa kirjaa lukemassa.

Koska kirjani jukaistiin keskisuuren kustantamon kautta, ovat markkinointiresurssit olleet rajoitetut. Kirjastani ei olla tiedotettu lehtimainoksin, minua ei olla haastateltu kulttuuriohjelmissa, kirjaani ei näy edes kivikirjakauppojen hyllyillä. Sen sijaan kirjani on hyvin saatavilla kirjastoissa ja sen voi tilata netin kautta kustantamon sivuilta lisämaksutta suoraan omaan postiluukkuun. Tämän lisäksi kirjastani on julkaistu e-kirjaversio, jonka voi ladata parissa minuutissa lukulaitteeseen, tabletille tai kännykkään (paremman puutteessa). Silti, ja melko raskaana, harteillani painaa tieto, että kukaan ei tiedä kirjani edes ilmestyneen. Siitä ei puhuta missään. Kuinka harvinainen lukija löytää kirjani kaiken kirjatulvan keskeltä, jos siitä ei kerrota missään?

Dilemma?

Hyvä kirja löytää tiensä aina lukijoiden sydämiin. Löytääkö?

Minkälaisiin multitask-akrobatioihin kirjailijan on taivuttava, jotta joku kuulee hänen heiveröisen äänensä mediakohinan keskeltä?

Ja kuinka pitää yllä intoa kirjoittaa, kun kylmä totuus naputtaa tikan lailla ohimolla?

Hhhhmmph, kirjailijan paras ase näitä turmiollisia aatoksia vastaan on hänen oma mielikuvituksensa. Pakenen sen suojiin suunnittelemaan uusia tapoja säväyttää lukijaa.

Esikoiseni vuosi on ollut täynnä ylä- ja alamäkiä, enimmäkseen ylä ja hyvä niin. Kaiken yllä leijuu se tärkein tunne, se joka pakottaa kirjoittamaan ja kertomaan tarinoita: rakkaus kirjoihin. Toivottavasti olen onnistunut jakamaan sitä edes hieman myös omani kautta. Toivotan jo nyt hyvissä ajoin erinomaista uutta kirjavuotta 2016, joka haaveissani tulee näkemään esikoiselleni jatkoa ja monta muuta erinomaista kirjaa ja tarinaa.

Aurinko laskee yhdelle vuodelle ja nousee toiselle.

Rauhallista Joulua!

Unohtumaton vuosi (muutama vilkaisu menneisyyteen) osa 1 Atlantti

Yksi elämäni unohtumattomimmista kokemuksista päättyi vuosi sitten. Olin juuri viettänyt kuukauden Suomen purjelaivasäätiön koulupurjealus kuunari Helenalla. Meri on aina ollut osa minua ja elämääni, mutta nyt voin sanoa, että kannan kokonaista valtamerta sydämessäni ja suonissani virtaa, noh...pilssivesi...rommi....reggae.

Yksi kirjailijan pahimpia paheita on se, ettei hän lakkaa koskaan kirjoittamasta. Vaikka hän itse olisi täysi hologrammi univajeen ja loppumattomien laivaköökkivuorojen jäljiltä, ei hänen mielensä lakkaa koskaan imemestä itseensä ideoita, värejä ja värinöitä. Tein koko ylityksen taustatutkimusta, jota olen kuluneen vuoden aikana purkanut muodossa ja toisessa paperille. Yksi Helenan miehistönjäsenistä mainitsikin tervetulopuheessaan, että tästä alkaa melkoinen ihmiskoe. Oi, jos hän vain olisi tiennyt, että matkassa oli mukana fiktiivisiä haaksirikkoja, armottomia myrskyjä, epävakaita ihmismieliä ja murhia hautova tarinanikkari.

Mutta kaiken sen yllä taivas ja ympärillä meri.

Ja maissa odotti vieraiden maiden vieraita neuvoja.

Ja meri levitti ikuiset lakeutensa eteemme.

Ja laguunien jalokivisinessä nautimme lämmöstä ja uimme kilpikonnien kanssa.

Ja merirosvoja horisontissa...

Ja matka toisiin aikoihin.

Sadepilviäkin paratiisissa.

Kohti pitoneita....tältä ne näyttivät myos kaksisataa vuotta sitten, tosin myrskyssä niitä lähestyttiin vähemmän rennosti.

Hurricane hole, Marigot Bay ja paikallismenoa. Tänne rantautui mielellään, myrsky tai ei.

Ja taikahetki palmujen varjoissa.

Ja lopussa loppu ja Martinique ja Le Diamant. Kaikki hyvä loppuu aikanaan, mutta mieleni ei ole lakannut palaamasta näihin maisemiin kerta toisensa jälkeen, muistellen, mutta myös kirjoittaen.

Ansaittu hotelliaamiainen ei ole koskaan maistunut yhtä hyvälle. Ja tällä kertaa pöytä ei keikkunut joka suuntaan. Meidän maajalat sen sijaan vaappuivat vielä viikko rantautumisen jälkeen.

Hmmmph, unohtumaton elämys, toteutettu unelma. Se oli kaiken sen unettomuuden arvoista. Vielä toisinaan herään tunteeseen, että sängyn tilalla on kallistunut punkka, josta olen melkein putoamassa, kuulen merenkuohut laipion takaa ja valmistaudun apinahyppäämään hytin lattialle tavarasekamelskaan, jonottamaan vessaan ja etsimään pelastusliivejä ja vesipulloa pimeässä, mutta onnellisena, koska kannella odottaa maailman kirkkain tähtitaivas ja oma vahtiporukka, jonka yö-vahtivitsejä jään kaipaamaan. Meri-ihmiset ovat omanlaisensa laji, parempaa on vaikea löytää, ainakaan maan päältä.

Ja pian alkava vuosi 2015 toisi mukanaan pari muuta unelmaa toteutettavaksi.

#touchedbythegrace

Sumuisten nummien ratsastajat

Siellä jossain siintää horisontti.

Pellon reunus pollea pelotti, mutta edessä siintävä musta metsä vielä enemmän.

Psykedeelistä vihreyttä à la Normandia.

Team rymyponit metsään meni.

Ei meitä pari karahkaa estänyt, mutta vilahtiko tuolla puun takana jokin...

Polku aina metsään takaisin vie.

Du coeur à l'ouvrage

Vaikka kuinka työstäisi teostaan,
on taide hidas ja aika lyhyt.
(allekirjoittaneen vapaa käännös)

Kirjat syntyvät hitaasti.
"Onko rintamalta kuulunut uutta?" on kysymys, jota mielelläni välttelen, koska siihen ei yleensä ole mitään mitä vastata.
Jokin pieni juttu on ehkä edennyt johonkin, toisesta ei vieläkään ole tullut uutisia ja kaikki muu seisoo enemmän tai vähemmän keskeneräisinä bittikasoina siellä täällä, odottamassa että tekijän varhaisaltsu kehittyy siihen pisteeseen, että hän yksinkertaisesti unohtaa olevansa tekemässä yhtään mitään. Se olisi varmasti kirjoittavalle ihmiselle hyvä loppu. Yksinkertaisesti unohtaa.

Taide on hidasta. Tai taide. Yritän olla käyttämättä liian suuria tai liian rumia sanoja blogissa. Varaan ne ratin taakse. Luominen on hidasta. Kirjallisuuden luominen vielä hitaampaa, mutta kirjoittamalla siitä selviää, kuhan kirjoittaa.

(kuva kuhasta tähän)

Ja aikaa ei ole koskaan liikaa. Mutta lohdutuksen sananen: aikaa ei ole olemassakaan. Luin sen tänään hesarista. Jos ei ole aikaa, ei ole kiirettäkään.

Fantasiatrilogian kirjoittaminen on melkoinen 'ouvrage' eli urakka, työntäyteinen pitkäaikaisprojekti, jolle ei näy loppua, jolle valuttaa sydänveret, ja jolle lopulta mielellään uhraisi kaiken aikansa. Valitettavasti elämässä on myös toisinaan nukuttava, syötävä, tarkastettava perillisen läksyjä, siivottava (meditoinnin ja liikunnan korvikkeena), maksettava laskuja ja näin ollen myös tienattava elanto. Kirjoittamisen ja kaiken muun yhteensopivuus on jokseenkin täysi mahdottomuus, mutta paradoksaalisesti toista ei voi olla ilman toista,

Kuinka minä teen sen?

Usein en tee, vaan tuijotan tuimasti sitä onnetonta, joka on uskaltanut tulla häiritsemään, kun äiti kirjoittaa suurta kirjallista taideteostaan.

Kirjoittaa voi onneksi missä vain, muttei junassa, eikä kahvilassa. Ei, en liiku paikasta toiseen läppäri kainalossa aina valmiina lisäämään luvun tai pari uuteen jännään teokseen. Mutta olen metafyysinen kirjoittaja: kirjoitan pääni sisällä autossa, nukkuessani, kuunnellessani uutisia, hämmentäessäni pastakastiketta. Sitten kun varsinaisesti istun koneen ääreen, tulee teksti itsestään. Haaveilu on iso osa kirjoittamista.

Aina ei voi. Olen oppinut hyväksymään sen, että aina ei voi tehdä kaikkea sitä mitä haluaisi. Ensinnäkin tästä 'valon näkemisestä' on seurannut, se että kärsin vähemmän joko siivoamattomuuteen tai kaupassakäymättömyyteen liittyvästä morkkiksesta. Kirjoittaa voi, jos vain myöntää ettei yksi ihminen voi olla kahdessa paikassa samaan aikaa, ei ainakaan vielä tällä vuosikymmenellä.

Perheenjäsenten on joustettava. "Menkää te kiipeämään Everestille, minä jään tänne telttaan kirjoittamaan lopppuun tätä kohtausta, missä kerätään sieniä." On osattava olla itsekäs tiettyyn pisteeseen asti, mutta jonkinlaisista pelisäännöistä on kaiketi hyvä sopia, ettei perherauha muutu avoimeksi ydinsodaksi. Muutama pieni ilmatilaloukkaus silloin tällöin suvaitaan ihan vain sietokyvyn testaamiseksi. Olette varmaan joskus elämässänne keskustelleet, tai olleet keskustelevinanne, jonkun kanssa, näyttäneet kiinnostuneelta, jopa kommentoineet toisen puheita nyökyttelemällä hetkittäin, mutta todellisuudessa mielenne on laukannut aivan toisilla aroilla kuin keskustelukumppaninne autohaaveet. Tämä on likaista peliä, mutta...jos sinä pystyt siihen, pystyy myös toinen kuuntelemaan sinun juonikuvioiden selvitystä kasvoillaan autuas ja tietäväinen ilme, nyökäytys silloin tällöin. Toimii kumpaankin suuntaan.

Toisinaan on vedettävä esiin isommat tykit. Lisäliikkumatilaa voi saada lupaamalla pohjattomia.
"Sitten kun minusta tulee suuri ja kuuluisa, ostan sinulle Audi R8:n." Kummasti kirjoitusrauha putoaa maan päälle.

On kyse priorisoinnista. Jos todella rakastaa kirjoittamista, niin kuin minä, osaa laittaa sen aina, melkein aina, kaiken, melkein kaiken, edelle. Kirjoittaminen on pakollista, mutta kampaajalla käyminen ei. Kirjoittaminen on pakollista, mutta silmälääkäriin voi mennä ensikin vuonna (varsinkin Ranskassa, missä aika varataan kolme vuotta etukäteen). Kirjoittaminen on pakollista, mutta levätä voi kuoltuaan.

Kirjoittamisen suurin uhka ei ole kotirintama ja sen hyökyminen tekstien päälle. Pahin vihollinen on salakavala. Luulet sitä ystäväksesi, sillä se luikertelee elämääsi hymyillen  ja kaunista kalkkarohäntäänsä kalistellen. Tiedätkö jo mistä on kyse?

Se on prokrastinointi, netissä roikkuminen, bloggaaminen ja päivittäminen ja päivittely. Aivan, tämänkin ajan olisin voinut käyttää johonkin hyödylliseen. Mutta koska yhtä ei ole ilman toista, päätän postauksen tähän ja siirryn suuren ja mahtavan taiteen pariin.

Valoa meren yllä ja uusi arvio KKLV:stä

Viikonloppu ei olisi voinut alkaa paremmin: perjantaina aamutuimaan luin uuden ihanan arvion KKLV:stä (Kun Kuulet Laulun Varjojen). Suuret KIITOKSET Ullalle, joka on uskomattoman tuottelias bloggaaja: Ullan luetut kirjat postaa melkein joka päivä ja monipuolisesti. Sinne siis uutta luettavaa kärkkymään! Voitte kuvitella, että olin jumantsukka-hei-what-jee. Kirjaa luetaan ja siitä jopa pidetään. Linkit arvioihin löytyvät tuolta sivun oikeasta sivupalkista.

Lauantaina joulukuusi saapui olkkariin. Ekoina Ranskan vuosina ihmettelin silmät ymmyrkäisinä paikallisia traditioita, mutta miksi nauttia kuusen tuoksusta vain viikon, kun sen voi antaa kimmeltää kaikissa sateenkaaren väreissä kokonaisen kuukauden? Ja miksi kärsiä lattialle rapisevista havunneulasista, kun kuusi voi olla ikuinen? Meillä kuusi on aina ollut oikea ja usein myös saaviin istutettu, niin että se pysyy vihreänä koko joulukuun, jonka jälkeen se istutetaan puutarhaan. Sen sijaan, joulutraditio johon en ole saanut vaikuttaa: ranskalainen joulukuusi koristellaan kuin Las Vegasin kasino. Lisää joulusätkyistä tulevassa jouluruokapostauksessa (elääkö tää lima vielä?).

Joulun valmisteluhulinasta toivuimme sunnuntaina Dieppen sateettomalla rantabulevardilla satamassa nautitun kalalounaan jälkeen. Onneksi mereltä puhalsi raikas tuuli, muuten olisi tullut hiki hattuun. Täällä on todella lämmin joulukuu. Alla vähemmän jouluisia mutta merellisiä sunnuntaiotoksia:

 

 Kanadalaiset tekivät v. 1942 epäonnistuneen maihinnousun
Dieppen rannalle katastrofaalisin seurauksin.
Joku suomalainen historiafriikki yritti ottaa upeasta muistomerkistä kuvan.

Vuori, Helena Waris (2014)

Kuva Otavan sivuilta.

Tarinankerronnan virtuoosi yhdistää hurjalla, koukuttavalla tavalla viikinkien jumaltarut ja nykyajan

Kuinka monta heitä oikein on? Pitääkö minun laskea itseni mukaan? Kuinka monta meitä on?

Saarnikaupungin keskellä kohoaa vuori, jonka pilvien peitossa olevaa huippua kukaan ei ole koskaan nähnyt. Katakombimuseossa työskentelevä Lif saa erikoisen käskyn - lähteä ylös vuorelle, ja lähteä heti, sillä pian vuori paljastuu eikä mikään ole niin kuin ennen. Arri, Lifin naapuri, tulee kutsumatta kylään kun kaupungista katkeavat sähköt ja kun maailmanloppu alkaa. (Otava)

Helena Waris on tähän mennessä voittanut Suomen Tolkien-seuran myöntämän Kuvastaja-palkinnon jokaisella teoksellaan. Palkinto jaetaan vuosittain parhaimmalle suomalaiselle fantasiakirjalle.

Luin Vuoren varsin nopeasti. Kirjan keskivaiheilla päätin, että kyseessä on erikoinen teos. Helena Waris halusi kertoa, ainakin minulle, että jokainen maailma päättyy aikanaan. Nähtäväksi jäi, kuinka hänen luomansa henkilöhahmot ja jumalolennot tulisivat kohtaamaan oman loppunsa. Pidin kirjasta. Teksti vei mukanaan silkalla yksinkertaisuudellaan ja kohtauksilla, joista ei puuttunut toimintaa, mutta turhalla väkivallalla ei myöskään mässäilty. Tämä ei ole suomalainen Nälkäpeli, missä nuoret joutuvat selviytyäkseen tappamaan toisiaan. Wariksen sanoma on toisenlainen ja siitä tämä pasifisti kiittää.

Fantasiaa ei ole aina helppo lukea. Se joko aukenee tai sitten ei. On hyvä muistaa, että tietynlainen fantasia kertoo enemmän reaalimaailmasta kuin lohikäärmeillä ratsastamisesta. Otetaan esimerkiksi fantasia- ja tieteiskirjallisuuden papitar Ursula K. Le Guin, jonka teoksien yhteiskuntakritiikki ei jää yleensä huomaamatta keneltäkään (tai pitää olla aika epäsivistynyt, jos jää).

Kaikki fantasia ei tietenkään tarvitse sen suurempaa raison d'être'ä. Silkalla viihteelläkin on oma yhteiskunnallinen painava arvonsa. Oma mielipiteeni on, että mainio fantasiateos yhdistää nämä kaksi. Vuori oli viihteellinen. Sivut kääntyilivät vinhaan, kerronta eteni reippain ottein. Kovin yllätyksellinen teos ei ollut, mutta olin tyytyväinen loppuratkaisuun. Se vastasi odotuksiani ainakin viihteellisyyden puolesta. Mitä tulee syvempiin pohdintoihin, voin sanoa, että kaikki hyvä päättyy aikanaan, niin kuin Vuori. Ja yhden loppu on toisen alku.

Mietin voisiko Vuori olla Helena Wariksen siirtymäteos ya:ta laajemmille kentille. Kunhan pohdin. Ei niin, että sillä olisi jotain merkitystä, mutta suuhun jäi sellainen maku, että jotakin tämä kirjailija haluaa sanoa, muttei ole vielä täysin päättänyt mitä. Yksi kirjallisuuden tehtäviä on avartaa lukijan maailmankuvaa, kyseenalaistaa vallitsevia normeja ja herättää yhteiskunnallista keskustelua (lukijan päänsisäinen sellainen riittää myös). Waris sai minut ajattelemaan, jos ei muuta, niin ainakin fantasiakirjallisuuden syvintä olemusta. Kiitos siitä kirjailijalle.

Kenelle tätä suosittelisin? Hmmmphhh.... avaramielisille lukutoukille!

Synnintekijä, Milja Kaunisto (2013)

Gummerus, 2013
E-kirja
228 sivua

Milja Kaunisto asuu perheineen Villecomtalin pienessä kylässä Etelä-Ranskassa. Hän on julkaissut Synnintekijälle jo kaksi jatko-osaa, jotka toivottavasti pääsen pian lukemaan.

Synnintekijä herätti minussa monenlaista mietettä. Ensinnäkin ihmisenä kasvamisesta: tärkein oppi lienee se, että vain tyhmät eivät vaihda mielipidettä. Päähenkilö muuttaa radikaalisti mieltä ainakin mitä tulee vastakkaisen sukupuolen edustajiin, mutta siihen vaaditaan kohtaaminen juuri sen oikean henkilön kanssa ja paljon myös rakkautta. Siitä tässä teoksessa mielestäni on kyse, eli kasvamisesta ja rakkaudesta.

Synnintekijä on myös mehukas historiallinen romaani. Keskiaikaisen Pariisin kuvaus on ihanan iljettävää. Uskonto on myös läsnä. Syntiä ajatellaan, tehdään ja kadutaan monella tapaa. Mutta kuka se suurin synnintekijä lopulta onkaan? Ja mikä on syntiä? Kenen annetaan siitä päättää? Historiallisen romaanin vahvuus tuntuu myös siinä kuinka hyvin se peilaa nykyaikaa. Kuka saa päättää siitä mikä on moraalisesti hyväksyttävää? Kaikin puolin jännä kirja, vaikka hetkittäin kerronta polki hitaammin ja mieleni teki hyppiä sivuja. Rikas ja värikäs maisemien, vaatteiden ja ruokalajien kuvailu tietenkin kuuluu historialliseen seikkailuromaaniin.

Miljan henkilöhahmot ovat aitoja ja rosoisia kaikkine heikkouksineen. Päähenkilö Olavi Maununpoika herättää kautta kirjan lähinnä sääliä mutta myös turhautunutta voi-ei-taas-se-on-ihan-nössö, mutta lukijan on harjoitettava kärsivällisyyttä Olavin kanssa, niin kuin kaikkien nuorten ja itseään etsivien tomppeleiden, joita me kaikki olemme olleet, toiset enemmän ja jotkut ikuisesti.

Jos pidät historiallisista kirjasarjoista, keskiajasta ja Ranskasta tartu tähän. Koko sarja voisi olla aika hyvä idea joululahjaksi.  

Mistä on sankarit tehty?

Mies Firenzessä.

Hyvää miestenpäivää kaikki! Kaikki, koska miehet ovat kaikkien asia: miesten, poikien, äitien, siskojen, puolisoiden, kavereiden, lemmikkien...

"Ennen oli laivat puuta ja miehet rautaa...?" 

Luulen, että tässä on yksi niistä syistä, minkä takia uskottavan miespuolisen sankarihahmon kirjoittaminen on haastavaa. Lukijat odottavat tietynlaiselta romaanilta tietynlaista sankaria. Sanoisin, että viihderomaanin kohdalla odotukset ovat melko perinteiset. Pääsankarin on oltava ulkokuoreltaan Conan-barbaarin ja enkeli Gabrielin risteytys (jos hän osaa lentää, sen parempi, vähintään liekkien on leiskuttava katseessa). Lukijana tiedän mistä puhun. Toisaalta, kaikki perinteisestä poikkeava on todella virkistävää. Tieteisromaanin sankarilta voi puuttua vartalo kokonaan, tai hän muuttaa muotoaan liikuttaessa ulottuvuudesta toiseen (Kvanttivaras, Ancillary Justice).

Modernit nykylukijat tietenkin vaativat, että sankari on myös älyttömän fiksu ja hellä, rakastaa lapsia ja eläimiä ja osaa korjata autot, prätkät, konekiväärit ja vuotavan katon kädenkäänteessä. Täydellinen sankari osaa myös kuunnella naistaan ja suojella tätä kaikelta pahalta. Tosisankarille ei pottuilla, mutta hän osaa valmistaa gourmet-illallisen. Ja toisaalta. On myös ihanaa vaihtelua, lukea miehestä, joka on ihan normaali. Sellainen, joka tuijottaa mykkänä ja kauhuissaan hormonimyrskyssä riehuvaa tyttöystävää ja sen päälle paiskoo itse auton/avaruusaluksen avaimet päin näköä ja painuu kavereiden kanssa kaljalle/skiiderille...ja katuu heti perään suuttumistaan, mutta on liian ylpeä palaamaan rakkaimpansa luokse saman tien. 

Täydellistä miespuolista sankaria on vaikea luoda. Joko hän on liian täydellinen tai liian tavanomainen. Kultainen keskitienkulkija luo tietenkin sankarin, joka on melkein täydellinen, mutta vihaa kissoja. Aika monessa ya-romaanissa sankarilla on seksikäs pimeä puoli, jota vastaan hän taistelee, kunnes sankaritar auttaa häntä pääsemään lapsuuden traumoista yli tjms. Harvemmin sankari pieraisee ja kieltäytyy käymästä kaupassa, koska häntä väsyttää.

Liian normaalin sankarin kirjoittaminen on melko turhaa, koska kukaan ei halua lukea miehestä, joka muistuttaa naapurin isäntää tai käyttäytyy kuin oma veli. Puhun tässä nyt sankareista, en inhorealismista ja sosiaalipornosta. Jos tarina sijoittuu toiseen galaksiin, missä tekoälyt taistelevat jedimäisiä taikavoimia omaavia amazoneja vastaan, on miespuolisen sankarin kaiketi oltava kaikkea muuta paitsi normaali?

Täydellinen sankari on:

- rehellinen
- kiltti
- huomaavainen
- huumorintajuinen
- varustettu terveellä itseluottamuksella
- hellä
- kunnianhimoinen
- kuuma
- empaattinen
- periaatteessa päihteitä vastaan eikä ryyppää (tai jos ryyppää, ei humallu, tai jos humaltuu, ei örvellä, tai jos örveltää, ei ainakaan oksenna sankarittaren päälle, tappele sankarittaren parhaan kaverin kanssa ja sammu vessaan)
- ylisuojeleva
- aito
- mustavyökaretessa tjms

Vielä täydellisempi sankari on:

- rehellinen, kunnes toisin todistetaan, mutta ei valehtele sankarittarelle, paitsi jos sankarittaren henki riippuu siitä
- salakuljettaja ja merirosvo, jonka karvaisen ja vaarallisen ulkokuoren alla sykkii kultainen sydän
- täysi käsi parisuhdeasioissa ja unohtaa hääpäivän, mutta vaihtaa tunnollisesti ja valittamatta öljyt ja talvirenkaat sankarittaren kiituriin
- vitsiniekka mitä tiukimmissakin tilanteissa, tai vähintään kiroilee oikeissa kohdissa
- oman polkunsa kulkija, joka ei tallo tahallaan toisten tossuille
- rakkauden suurin sanansaattaja, palvoo maata sankarittaren jalkojen alla ja hauksistaan huolimatta pitelee sankaritarta kuin kukkaa kämmenellä
- aina pelastamassa universumia itsestään huolimatta
- aina valmis (mieskunto ei petä)
- huolissaan naapurin Minnan mustelmista ja ilmastomuutoksesta (minkä takia hän sotkeutuu kaikenlaisiin monimutkaisiin seikkailuihin)
- riippuvainen vain sankarittaresta
- suojeleva, mutta antaa sankarittaren solmia itse kengännauhansa
- oma itsensä, vaikka kärsiikin identiteettikriisistä
- todella pelottava raivostuessaan, vaikka omaakin normaalin itsesuojeluvaiston ja osaa myös juosta vain pakoon, mutta vasta kun on pelastanut naapurin mummon kissan kirsikkapuusta

Millainen on sinun mielestäsi täydellinen romaanin mieshahmo?
(Fitzwilliam Darcy ei kelpaa vastaukseksi)

-------

Vaikea uusi päivä

Agueda Lorenzo on meksikolainen taiteilija, jonka teoksia oli esillä tänä kesänä
Sisteronin linnan kappelissa. Tämä yksisiipinen enkeli kummittelee mielessäni usein.

Vaikea uusi päivä ja viikko alkoi tänään. Vaikea, koska on vain jatkettava ja mentävä eteenpäin. Silti kurkkua kuristaa. Pitäisi jaksaa hymyillä, kun itku on herkässä, mutta sitten hymyillään kuitenkin, kostein silmin.

Radiossa aamutiimin kuuluttajat ja humoristit jakoivat tukeaan töihin matkaaville, välittivät viestejä ja soittivat peace and love musiikkia. Töissä asiakkaat eivät puhu tapahtuneista, eivätkä halua, että minäkään puhun, paitsi yksi monsieur, joka oli järkyttynyt. Hänen lähipiirissään oli menetetty yksi rakas. Kolleegojen kesken puhumme, koska se helpottaa. Uutisvirtaa vilkuillaan kasvot valkoisina, puoli pakosta, koska kukaan ei jaksa, ei halua, mutta ajan tasalla halutaan pysyä.

Koulussa. Tänään. Niin oppilailla kuin opettajillakin on vaikea päivä. Kuinka tästä puhutaan lapsille? Kotona on puhuttu ja kerrottu, mutta TV pysyi kiinni koko surullisen viikonlopun. Nuori mieli voi vähemmästäkin järkkyä. Ei lapsille saa näyttää, kun rynnäkköaseen laukaukset kajahtelevat sen kaupungin kaduilla, missä kesällä seikkailtiin ja missä oli kivaa ja kaunista. En haluaisi olla opettajan kengissä, en tänään. Kuinka selittää selittämätöntä? Valitettavasti opettajilla on jo kokemusta. Viimeksi tällainen päivä oli vasta tammikuussa ja poika tiesi aamulla jo mitä odottaa: tytöt varmaan itkevät hieman, opettaja puhuu ja kertoo vakavasta asiasta ja sitten on minuutin hiljaisuus. Näinkö terrorista on tullut arkipäivää lastemme elämissä? Millainen tästä sukupolvesta kasvaa?

Tämä kauheus tapahtui täällä, meille. Siitä saa olla surullinen. Vihainen? Saa olla vihainenkin, jos siltä tuntuu. Viha menee onneksi ohi. Tärkeää on se mikä jää jäljelle. Olkoon se kuitenkin toivo, edes lapsille ja nuorille. Sanotaan heille silti, että sitä on.

Paris...

 

 ...ville de la lumière.

Tekevä oppii (tai sit ei), kirjailijan mea culpa

Liitovarjokoululainen

"Ei kirjailijaksi päivässä tulla", sanoi ystävä.
Olen samaa mieltä. Ehkei edes yhdessä elämässä.
Vuoden päivät olet pitänyt itseäni kirjailijana tai esikoiskirjailijana tai käsikirjoituksensa julkaisseena kirjoittajana. Määrittelyllä ei ole minulle mitään väliä.
Jostain luin, että olet kirjailija sitten kun pidät itseäsi kirjailijana. Ehkä paras kirjailijuusneuvo, jonka olen kuullut.
Toinen neuvo, josta pidän ja johon uskon: ehdit elämässäsi kirjoittaa kaikki ne kirjat, jotka haluat. Kirjoittaminen on melko pitkälle uskon asia. Melko, koska pieni osa on jotain muuta. Pelkällä uskolla ei olla päästy kuin Punaisenmeren yli.
Yksi tällainen jokin muu voisi olla taito.
Ilman taitoa ja osaamista rakentaa huojuvia juttuja. Ne voivat olla kauniita, mutta saattavat myös romahtaa kasaan.
Taitavaksi ei tulla päivässä, myöskään. Se vaatii harjoittelua ja raakaa niska limassa raatamista. Terve jatkuva itsekritiikki myös auttaa hiomaan osaamistaan. On myös opittava kuuntelemaan muiden kritiikkiä ja osattava eritellä jyvät akanoista. On kritiikki ja sitten on rakentava palaute. Kirjailija saa kaikkea maan ja taivaan välistä. Liiasta ja ansaitsemattomasta hehkutuksesta nousee kusi päähän ja asiantuntemattomasta piiskaamisesta menettää uskonsa.

Kirjailija on tyytymätön eläin, homo paenitere. Mikään ei ole tarpeeksi ja kaikki on liikaa.
Mea culpa, ystävät. Kirjailija ei ole koskaan valmis. Kuinka moni esikoiskirjailija on osannut hypätä heti ensimmäisellä romaanilla jokaisen sudenkuopan yli? Yksi kymmenestä? Sadasta? Esikoiskirjailija osaa ehkä solmia itse kengännauhansa, mutta kuka olettaa hänen säveltävänsä samantien sinfonian? Yksi tuhannesta?
Neroja on, mutta heitä on harvakseltaan. Onneksi heitäkin on, mutta minä en oleta itse lukijana, että jokainen kirja, jonka luen on neron kirjoittama. Eivätkä ne nerotkaan aina onnistu. Miksi kukaan olettaa, että esikoiskirjailija puskee maailmaan ensi yrittämällä maailman kauneimman lapsen?
"Sillä on kaunis nenä, mutta kierot silmät..."
Ja silti esikoiskirjailija on tavoitellut taivasta, tähtiä ja Jupiterin kuita.
Ehkä hän on yrittänyt liikaa, liian nopeasti.
Jos saisin aloittaa alusta...

Jos voisin hypätä ajassa vuoden taaksepäin, tekisinkö monta asiaa eri lailla?
Kyllä, en, ehkä.
Onneksi se on mahdotonta ja katselen mieluummin kohti tulevaa ja kirjoitan.
Kiitos muuten kaikista ihanista ja ystävällisistä kannustuksista, joita olen saanut kuluneen vuoden aikana. Nekin ovat osa sitä jotakin muuta, joka auttaa kirjoittajaa tähtäämään korkeammalle.
Mille merci!

Taikametsä

Kyllä se on tiedetty jo aikapäiviä sitten, että metsällä ja luonnolla on positiivinen vaikutus kiireisen nykyihmisen olotilaan. Nyt tämä vaikutus on tuotteistettu ja sitä saa reseptillä. Tai, näin ainakin Suomessa ja Japanissa. Entäs Normandiassa?

Viidentoista vuoden Ranskan kokemuksella voin suoralta kädeltä väittää, että perusranskalaisen luontosuhde on melko mitätön, jos ei oteta huomioon etanansyöjien pakkomiellettä hamstrata kissoja ja koiria nurkkiinsa. Kotieläimet on juttu erikseen ja maaseudulla maaseudun eläimet toinen juttu konsanaan. Ranskalaiset ovat ehkä hieman ihmisvihaista kansaa ja kompensoivat tätä olemalla eläinrakkaita. Siitä huolimatta he tuskin koskaan käyskentelevät luonnossa, jos voivat siltä jotenkin välttyä. Ja koska olemme Ranskassa, on tässäkin säännössä poikkeuksensa: lomat. Lomalla kyllä vaelletaan vuorilla, pyöräillään Loiren laaksossa ja kerätään simpukoita rannalta.

Heh, olen opettanut perilliseni metsäläiseksi. Veri vetää. Tai universaali poikuus, johon lupaus majan rakentamisesta vetoaa. Sen sijaan, kun kysyn hänen hänen perinormandialaiselta isältään haluaako hän liittyä seuraamme ja rämpiä metsässä, vastaus on "sans façon" (lue: menkää te toki, mutta älkää sekoittako minua kummallisiin pakanapuuhiinne).

Metsään ranskis ei lähde vapaaehtoisesti, ei edes sitä koiraansa kusettamaan, ellei ole metsästyskausi. Ja se on taas asia erikseen. Minulla ei ole mielipidettä metsästykseen. Piste. Kunhan kaikki kunnioittavat lakeja, toisiaan ja mitä lie muuta mahdollista, mutta en osaa puhua metsästyksestä ja luontosuhteesta samassa lauseessa. Pas du tout.

Miksi ranskalaiset eivät käy luontoilemassa? Ranska on kaunis maa. On täällä toki paljon rumaakin, mutta kun kaupungista ajaa pois, Ranska on melko söpö ja pittoreski. Ja ranskalainen luonto kaikkine eri ilmastovyöhykkeineen, vuorineen, rannikkoineen on yksinkertaisesti upea. Normandian maaseutu ja metsät ovat sen lisäksi mystisiä ja satumaisia paikkoja, joissa luulisi jokaisen paikallisen haluavan voimaantua vapaa-ajallaan.

Käypä ranskalaisessa metsässä (ei puistossa) ja huomaat sen olevan typötyhjä ihmisistä. No joku halkojen hakkaaja saattaa säikähtää, kun yllätät hänet kesken aherruksen. Tai sitten se metsästäjä. Ehkä syynä on myös se yksinkertainen seikka, että suuri osa Ranskan metsistä on yksityisiä. Privé. Suomalaiselle tämä on pyhäinhäväistys. Koitapa estää suomalaista jäärää menemästä metsään. Et pety. En tiedä miksi, mutta suomalaisen luontosuhde on kovin erilainen ranskalaisesta. Ehkei kukaan ole kertonut heille, että metsä on hyvä paikka. Joku on varmaan pelotellut heidät lapsina kuoliaiksi Grimmin satumaisilla tarinoilla pahoista ilkeistä metsistä.

Ei ole metsää voittanutta, siitä huolimatta. Ja toisaalta, olisihan se nyt hemmetin sääli, jos kaikki ranskalaiset yhtäkkiä keksisivätkin rynnätä metsäpoluille, joilla olen tottunut haahuilemaan ylhäisessä yksinäisyydessäni, rentoutuen täysin ilmaiseksi luontosuhdettani hyväksi käyttäen.

Metsässä on taikaa. Olkaa metsän noitia!

-------------------------------------------------------------------------------------
Kuvissa äiti yrittää pysyä perillisen ja taikaponin kintereillä meidän landen lähirentoutumispusikoissa.