Luettu: Luolamadonna, Aki Raatikainen (2014)

kustantamo: WSOY
julkaistu: 11.09.2014
sivumäärä : 283 (sidottu)
Historiallinen romaani


Luolamadonna ei ollut pelkästään vauhdikas tarina vaan myös nopea lukea. Minua hirvittää lukea kirja kahdessa päivässä, koska sen tekemiseen on kirjailijalta kulunut vuosia. Luolamadonna imaisi mukaansa kuten Kristallikuningaskin, mutta Luolamadonna on sivumäärältään Akin esikoista huomattavasti lyhyempi, mikä ei sinänsä ole ongelma, mutta minua harmitti kerronnan tiiviys.

Kristallikuninkaassa tarinaa matkaan piiskaava seikkailu ja lukijalle pohdintoa suovat filosofiset mietteet oli annosteltu maulleni sopivasti. Luolamadonnan kohdalla koin jatkuvan rytinällä ryntäilyn ongelmalliseksi. Ihastuin Axelin henkilöhahmoon ensimmäisessä osassa myös ja juuri hänen mietteidensä ansiosta. Jatko-osan Axel vaikutti etäiseltä, melkein eri henkilöltä. Itse asiassa en oikein osaa hahmottaa kenen tarina Luolamadonna lopulta on. Kannen ja alun tapahtumien takia luulin kirjan kertovan Axelin tyttärestä, mikä olisi ollut loogista vanhentuneen sotilaan vaihdettua sotisopansa laskutikkuun, mutta tarinan edetessä saatoin vain todeta olleeni väärässä, tai sitten minulta jäi ymmärtämättä jotain oleellista*.

Muuten teos lunastaa lupauksensa oivana historiallisena seikkailuna. Nautin erityisesti 1600-luvun Amsterdamin kuvailusta. Tystlotenin (ruotsalainen "o") perhe elää rauhaisaa kauppiaselämää. Axelin tytär Andrietha on kasvanut aikuiseksi ja hänen lisäkseen perheen kaksi poikaa antavat isälleen harmaita hiuksia. Uskollinen Diego elehtii yhä kuvioissa mukana, ja kun ongelmat ilmestyvät salaperäisen italialaisen uskonlahkon miekkataiturin, Angelo Guerran (huom: nimen symboliikka!) muodossa, joutuvat sankarit taas lataamaan muskettinsa ja kapuamaan satulaan.

Tällä kertaa Aki vie lukijansa Amsterdamin satamasta Italian Alpeille, Aurinkokuninkaan hoviin, Uuteen Maailmaan ja Suomeenkin. Ajankuvaus on herkullista, dialogit säpäköitä ja historian taustakohina huumaavaa. Kieli on vivahteikasta, hienosti wanhahtawaa, mutta selkeää ja Akin kielikuvissa riittää mutustelemista. Viihdyin Luolamadonnan parissa ja hovikumarran lattiaa hipoen sen tekijälle.

Aki Raatikainen Himself (facebook)

Muualla luettu:
Keskisuomalaisen Hannu Poutiainen


*Luolamadonna on Leonardo da Vincin maalaus (itse asiassa kaksi...). Raatikaisen kirjassa käsitellään Italian Alpeilla luolassa majailevaa uskonlahkoa. Jos ymmärsin mistä Kristallikuninkaan nimi tuli, en voi sanoa samaa Luolamadonnasta.

Seikkailut

Unelma siintää

Olen viime päivinä tuskaillut erinäisten pienten valmisteluiden takia. Lähden kolmen viikon päästä kuukaudeksi matkalle, jonka aikana mm. ylitän valtameren purjehtien. Ongelma ei sinänsä ole enää se, etten tietäisi mitä kaikkea matkalle pitää ottaa mukaan, vaan se, että tavaramäärälle on tiukat rajoitukset. Ilmeisesti kapteenimme olisi mielissään, jos jokainen toisi mukanaan vain pienen "pussillisen" kamppeita.


Olin hankkinut hienon valtavan kankaisen rullilla varustetun matkakassin, johon olin varma saavani kaiken mahtumaan. Tuosta ei vain saa "pussia", vaikka risteyttäisin sen aidon merimiessäkin kanssa. Merimies ehkä pärjääkin vähällä, mutta entä merinainen? En ollut aikonut tuoda kaikkia vaatteitani, kenkiäni ja koko kylppäriäni, mutta silti.


Hmm. etsin siis "pussia" kuukaudeksi ja orientoidun matkaan niin, että mukavuus tulee sentään olemaan edes hieman parempi kuin Koh Lantan* kiljailijoilla.


Toinen seikka, joka hieman mietityttää on ebolan takia tehdyt matkustusrajoitukset, joita saatetaan määrätä milloin vain lisää. Reittimme kieppaa Kap Verdellä ja tuolle saariryhmälle mm. vaaditaan viisumi. Hankipa nyt sellainen. Noh, ei se sinänsä ole kuin päiväreissu Pariisiin, mutta minulle on hyvin pienet mahdollisuudet siellä juuri nyt käydä. Toinen vaihtoehto oli postitse, mutta en viitsisi luopua ainoasta henkilöllisyyspaprustani ja varsinkin passistani juuri ennen matkaa. Minulla ei periaatteessa ole mitään Ranskan postilaitosta vastaan, mutta kun Siperia on opettanut. Viisumin saa ilmeisesti myös paikan päällä, mutta parempi varautua pitkään odotukseen hikisessä satamakonttorissa tiukkailmeisten viranomaissetien kanssa. Make my day.

Toisaalta, jos otan paperisodan tutkimusmatkailun kannalta, saattaa asiasta kehkeytyä kihertäviäkin ihmispsykologian suuria hetkiä. Muistikirja mukaan, kamera, portugalin sanakirja. Ja tosiaan, ebola, tuo surullinen viirus, joka tekee niin paljon tuhoa ja saa aikaan suurta kärsimystä maissa, joilla ei ole resursseja omasta takaa sen pois kitkemiseen, saattaa joka tapauksessa sekoittaa pakan täysin.


Matka lähestyy, mutta se ei ole asia, joka minua juuri nyt eniten edes jännittää. Huh. Enpä olisi voinut kuvitella ajattelevani näin vielä muutama päivä sitten. Sattui nimittäin niin, että sain perjantaina hyvin mielenkiintoisen puhelinsoiton. Se sysäsi liikkeelle uuden ja täysin odottamattoman seikkailun, joka vie Maryä mukanaan koko ensi vuoden, ja ken tietää, ehkä koko loppuelämän. La vie est très bizarre. 



(*ranskalainen lempiohjelmani, vastaa Suomen Robinsonia)

Luettua: J, Howard Jacobson (2014)

Sivuja: 340 

Julkaisija: Vintage Digital (14. elokuuta 2014)

Man Booker -palkinnon lyhytlistalla 2014 (H. Jacobson voitti 2010 teoksella The Finkler Question)

"It is the duty of novelists to take a gloomy perspective, he argues. "I have never met an intelligent optimist. That is not to say I think pessimism makes you intelligent, but I have always felt like an Old Testament Jeremiah or Cassandra from ancient Greece. I want to run down the streets warning people."  (Howard Jacobson The Guardianin haastattelussa, elok. 2014, koko haastattelu)

J on brittiläinen dystopia ja rakkaustarina ja hyvin paljon muutakin. Se oli haastava lukea, koska kerronta poukkoilee henkilöhahmosta, ajasta, ajatuksesta ja teemasta toiseen jatkuvalla syötöllä. Jacobsonin englanti on myös hivenen koukeroista ja jouduin  harva se sivu hakemaan käännöksiä sivistyssanoille, joita ei koulussa opetettu.

Tarinan päähenkilöt Kevern ja Ailinn törmäävät eräs päivä, ei sattumalta, vaan syystä. Heidän on tarkoituksella haluttu tutustuvan toisiinsa. Teoksen ymmärrettävyys on keskusteltavissa, koska mitään ei kerrota sataprosenttisella varmuudella, mikä tekee tarinan seuraamisesta hieman metafyysistä. Jopa tarinan kantava taustakohina, eli "Se mitä tapahtui, jos se tapahtui" pysyy kirjan loppuun asti mysteerinä. Pointti on siis henkilöhahmoissa ja heidän kummallisissa menneisyyksissään ja synkissä sukutarinoissaan. Käänsin sivuja ainoastaan saadakseni selville, mitä heille oli tapahtunut ja mitä heille lopulta tapahtuisi. Jännitettä kyllä riittää, vaikkei teoksessa mitään suurta ja järisyttävää tapahdukaan, tai tapahtui jos tapahtui... Henkilöhahmot ovat eläväisiä ja varsinkin kylän historioitsija/parturi riemastuttaa kommenteillaan, vaikka hänelläkin on omat salansa suojeltavanaan.

Teemoja on tässä teoksessa niin monta, etten varmaan kykene niitä kaikkia toisistaan edes erottamaan: rakkaus,  häpeä, toiseus, viha, ihminen (onko tämä teema?), selviytyminen jne. Kirja on melkoinen sillisalaatti ja vaatii lukijaltaan keskittymiskykyä. Varsinainen sanoma saattaa jopa jäädä ymmärtämättä, koska eri henkilöhahmot puhuvat toistensa päällä mielipiteineen ja käsityksineen. Lukijan on vain jotenkin pysyttävä kärryillä ja koitettava ymmärtää. Kaikki on arkisen yksinkertaista, mutta hahmojen sekavien ajatusten käsitteleminä äärettömän monimutkaista.

Silti kirjassa on sitä jotakin ja se puhutteli ikuista pessimistiä minussa. J:iin sanoma on synkkä ja huolestuttava. Sen tapahtumat sijoittuvat enimmäkseen tulevaisuuteen, maailmanlaajuisen mullistuksen jälkimainingeissä elävään rannikkokaupunkiin. Dystopiaksi tämä kirja on omaa luokkaansa, koska sen kuvaama tulevaisuus ei ole täynnänsä savuavia raunioita ja taistelua juomavedestä. Tunnelma on leppoisa ainakin pinnalta nähtynä. Muutamat dystopiat luettuani J on raikas tuulahdus spefin kentällä, vaikkei Jacobson ole varsinaisesti tieteiskirjailija vaan hänet tunnetaan paremmin satiireistaan. J:ssä hän on käyttänyt spefin keinoja, tai ne ehkä tuntuivat Jacobsonista välttämättömältä pahalta tämän tarinan esiin kirjoittamiseksi. Joskus kirjailijalla ei vain ole valinnanvaraa.

J ei ole viihdyttävä romaani. Se ei myöskään anna vastauksia esittämiinsä kysymyksiin. Se on varoittava ja pohdiskeleva. Siinä on sitä jotakin yliopiston käytävillä kuiskittujen keskusteluiden värinää, joka hetkittäin meni Maryllä yli baskerin, mutta kuten eksoottisilla kasveilla tai ruokalajeilla on tapana, kiinnosti J minua muutamasta ihmetyksestä huolimatta. Yksi niistä oli kirjan nimi, mutta sen ymmärtääkseen pitää tietää, että Howard Jacobsen on juutalainen. Tämän yhden kerran hän halusi kirjoittaa kirjan, joka ei käsittele juutalaisia eikä juutalaisuutta. Heprean kielessä ei ole kirjainta J. Oma tulkintani on, että J:ssä ei juuri ole kyse muusta. Suosittelen kirjaa syvällisiä ihmisyyden ja ihmiskunnan historian pohdintaa kaipaaville lukijoille.

Tämän vuoden Man Booker ehdokkaitten joukossa oli kaksi kirjaa, jotka herättivät mielenkiintoni. Myöhemmin esittelen niistä toisen: Karen Joy Fowlerin We are completely beside ourselves. Se kertoo ihmisten sijaan eläimistä.

Pitkän matkan kulkijoita

Tuulee. Sataa. Värisyttää.
Moottoritien viertä kävelee joukko ihmisiä. He ovat matkalla pohjoiseen. He ovat matkalla pois. Santarmit pysäyttävät heidät rekkojen taukopaikalla ja vievät pois, mutta eivät sinne, minne kävelijät halusivat. Osa heistä viedään kyllä pohjoiseen ja sinne he jäävät kuukausiksi, jos eivät vuosiksi, leirille odottamaan, että jotain tapahtuisi. Osa joutuu palaamaan sinne, josta he halusivat pois. Osan annetaan jatkaa matkaa, koska heitä ei voi mihinkään viedä. Heillä on lapsia mukanaan, alaikäisiä, joille ei voi mitään. Ei ole tietoa, ei varoja, ei ennakkotapauksia, ei käytäntöjä ei tiedotteita, ei mitään. Kukaan ei tiedä, eikä haluaisi tietää.

He tulivat Roueniin laivalla, ei risteilyaluksella, vaan sellaisella joka kuljettaa tavaraa. He tarvitsevat katon päänsä päälle, koska kadulla ei voi nukkua, ainakaan perheen pienin. He haluavat päästä toiseen laivaan. Sellaiseen joka veisi heidät turvaan kanaalin yli.

Heidän ei pitäisi olla täällä, mutta sano se heille.

***************************************

Niin, Mary on taas lukenut lehtiä. Ei kai pitäisi, koska ei siitä ainakaan viisaammaksi tule. Joukko pakolaisia oli yrittänyt matkata jalan Normandian halki moottoritietä pitkin. He olisivat ilmeisesti halunneet päästä tavalla tai toisella Englannin puolelle kanaalia. He olivat lähteneet matkaan jostain päin Syyriaa, Irakia, Libyaa tai jotain muuta kaaokseen vaipunutta maanpalaa.

Normandia on nähnyt aikojen saatossa monenlaista matkaajaa: niin valloittajia kuin heitä pakeneviakin. Sivusta seuraajia näky on tainnut aina shokeerata ja jonkin verran ärsyttää, kun ei asioille oikein mitään voi, kukaan tee mitään, ainakaan ilmeisesti he, jotka jotain voisivat. Mutta näin tämä kaiketi on aina mennyt, jos asiaa tarkastelee historiallisesta näkökulmasta.  Kun Normandiaa pommitettiin 70 vuotta sitten, oli tilanne toinen, vaikkakin yksilön näkökulmasta melko sama. Siviilit maksoivat kovan hinnan. Yksittäiset sotilaat perheineen yhtä kamalan.

Ei tämä maailma tästä paremmaksi muutu yhden Maryn märehtemisillä, mutta keljulta tuo silti tuntui, kun luin noista pakolaisista ja vielä enemmän kun kuulin, että osa heistä oli vain heitetty ulos kasarmilta, kun ei heille kukaan ollut muutakaan osannut/voinut tehdä, lapsineen kaikkineen.

Mainittu....minun pieni blogini....oikeassa kirjassa

Aki Raatikaisen Luola-Madonnan sisälehti

Häkeltynyt, hivenen järkyttynyt ja äärettömän yllättynyt. Olen Raatikaisen fani, mutta silti. Kun avasin Suomesta saapuneen paketin eilen illalla, luin tietenkin ensin kirjan kanssa tulleen naistenlehden. Onhan jokaisen itseään kunnioittavan ulkosuomalaisen ensin tiedettävä, mistä Tukholman muotiviikoilla puhuttiin muutama viikko sitten, ja miten valmistetaan kahvismoothie (rantautuvatkohan smoothiet joskus Ranskaan?).

Kirjaakin odotin kieli pitkällä, mutta silmäilin sen kiiltäviä pintoja vasta kun viimeinenkin iltarutiini oli suoritettu ja istuin sohvatuolilla, jalat mukavasti pöydän kulmalla leväten, ja söin salmiakkia. Tarkastelin kansitaidetta hyväksyvästi, lukaisin takakannen ajatuksella ja vilkaisin irtokannen sisälehteä. Siinä oli amerikkalaistyylisesti siteerattu Luola-Madonnasta ja Raatikaisen esikoisesta Kristallikuninkaasta kirjoitettuja ylistyksiä, ensin pari lehdissä kirjoitettua ja sen jälkeen kirjablogeissa sanottua.

"PO PO PO POOUW", taisin hihkua, kun tajusin, että lehden alareunaan oli printattu minun blogini nimi. Hetken jopa mietin, että se ei voi olla totta ja että kyseessä on jokin toinen Normandiani-blogi, tietenkin. Sitten valtaisa onnen tunne valtasi koko vartaloni ja lauloin tunnin verran ylistyslauluja kirjallisuuden jumalille. No ei sentään, mutta olin hyvin iloisesti yllättynyt.

Kiitos siis sille, joka on käynyt blogiani lukemassa ja pitänyt arviotani siteeramisen arvoisena. Täällä siis käy joku ihan oikeasti lukemassa juttujani...pelottavaa.

Kristallikuningas on ja oli yksi viime vuosien parhaita suomalaisia lukukokemuksiani, jos ei paras ja voin hyvin lämpimästi suositella sitä yhä ja aina vain kenelle tahansa. Olen varma että myös Luola-Madonna vastaa odotuksiani ja Axel Tystlotenin (ruotsalaisella "o":lla) tarina vie minut loistavalle lukumatkalle halki Ranskan ja Euroopan myrskyisän historian.

Kiitos Aki, koska kirjoitat ja kiitos äiti, koska lähetät paketteja.