Normandian kroniikat: "Mutsi onks tää fossiili?" eli satunnaiset matkaajat Villers-sur-Mer'issä

Villers-sur-Mer

Hyvin kauan sitten, noin 200 miljoonaa vuotta taakse päin, suuri osa nykyistä Eurooppaa oli merenpohjaa. Elettiin aikaa ennen dinosauruksia ja erilaiset merenelävät kuten kotilot, simpukat ja nilviäiset muodostivat suurimman osan silloisen maapallon elinmuodoista. Ihmisapinoiden piirustuksia ei oltu vielä edes nostettu evoluution suurelle suunnittelupöydälle.

Ala-Normandian rannikolla, Calvadoksen departementissa, yksi huvilakaupunki erottuu naapureistaan. Sen rantakalliot ovat täynnänsä jälkiä muinaisilta aikakausilta. Houlgaten ja Deauvillen väliin ahtautuneen Villers-sur-Mer'in rantahuvilat eivät vedä loistossa vertoja naapurikylien hulppeille pytingeille ja sen hiekkarannan rantabulevardilla bongataan harvemmin elokuvatähtiä, mutta Villers-sur-Mer tarjoaakin satunnaiselle matkaajalle aivan toisenlaisia aarteita: fossiileja.

Aita rannalla

 

 

Eräs sumuinen sunnuntaiaamu pakkaamme saappaat auton takakonttiin. Peltoja halkova tie on autio ja näkyvyys nolla. Kaupungin keskustassa hetken pyörittyämme löydämme parkkipaikan aivan rannan tuntumasta. Vedämme saappaat jalkaan, tyhjän aarrepussukan olalle ja marssimme rantabulevardille erottumatta muutamasta harvasta vastaantulijasta. Sulaudumme täydellisesti kalastajien saapasjalkaiseen tuulitakkijoukkoon. Turistit ovat vielä nukkumassa.

 

Betonisen rantakujan loputtua laskeudumme hiekkarannalle ja pojan iloisen jännittyneen pulinan yli kuuntelen rantaan lyöviä aaltoja. Olen tarkistanut vuorovesiajat ennalta ja tiedän, että meillä on noin tunti aikaa ennen kuin vesi nousee. Silti aaltojen ääni lyö mielessäni jo liian lähellä.

Unohdan nousuveden, kun mustat rantakalliot työntyvät esiin sumusta.

 

Les Falaises des Vaches Noires = mustien lehmien rantakalliot

 



Annan mystisen maiseman vetää kaiken huomioni puoleensa: toinen planeetta, ajoilta kauan sitten. Otan kuvia. Poika nostaa jotain maasta ja kysyy: "Mutsi, onks tää fossiili?"
Pyörähdän ympäri. Olen nähnyt fossiileja vain museoissa tai viimeksi Google imagen sivuilla. En tiedä miten fossiileja tunnistetaan tai mitä Villers-sur-Merin rantahietikolta saattaisi mahdollisesti löytyä. En ollut uskaltanut toivoa paljoa. Ehkä jotain pientä, sellaista epämääräistä, mikä luovalla mielikuvituksella näyttäisi melko fossiiliselta.

Poika pitää käsissään aikuisen kämmenen kokoista osterin fossiilia. Se on juuri niin fossiilin näköinen kuin fossiilin olla pitää. "Juu on se."

Triaskauden osteri

Sumu leijuu yllämme ja lokit kirkuvat jossain sen suojissa. Kyykimme rannalla, nostelemme kiviä ja tutkimme niitä etsien viivoja, painaumia, symmetrisiä muotoja, spiraaleja...kaikkea eläinmaailmaan viittaavaa. Nopeasti aarrepussimme täyttyy erimuotoisista ja kokoisista triaskauden fossiileista. Suurin osa muistuttaa nykypäivän äyriäisiä, osaa on mahdoton tunnistaa ja lopuille keksimme nimet paremman puutteessa: Bob l'Eponge, mustekalan pyrstö, maxibakteeri, amnenoniittitaijokusellainen.

Kivettynyt mutapaakku fossiileineen

 



Etenemme rannalla päät kumarassa, kun jostain kuuluu kummallista kuminaa. Ääni tulee kaukaa ja läheltä samaan aikaan. Sumun takia meidän on mahdotonta nähdä mistä on kyse, mutta arvaamme sen kumpikin: maanvyörymä. Rantakalliot ovat hyvin vaaralliset, niille ei saa missään nimessä mennä kiipeilemään. Villers-sur-Merin rannalla on kaksi sääntöä: fossiileja ei saa kaivaa (ei käsin eikä lapioin) ja rantakallioille ei saa kiipeillä. Niin paikkaa kuin sen käyttäjiä yritetään suojella toinen toisiltaan. Katselemme hetken yllämme nousevia uhkaavia mustia kallioita kuin kangastusta ja jatkamme aarteenetsintää lähempänä vedenrajaa.

Rannalla meitä vastaan kävelee perhe lapsineen. Se tuo kapean lohduntunteen siitä ettemme ole yksin rannalla, ainoita pistoksen saaneita. Lapset kantavat ämpäreitä pienissä kourissaan ja niistä kuuluu fossiilien kolinaa. Poika hymyilee ja ryntää omiin hiekkaleikkeihinsä. Hän etsii velociraptorin kynttä. Olen tyytyväinen hetken. Pengon kasaa pikkukiviä ja sormiini osuu pala planeettamme historiaa, pieni kivettynyt spiraali. Näytän sen pojalle ja hän huhuilee innoissaan minulle omia löydöksiään esitellen: "Megalosauruksen hammas?"
"Kivi."


Karua kauneutta

Aaltojen liplatus saa minut nostamaan nokkani tuuleen, katselen vääjäämättömästi lähenevää sumuista merta. Lokit ovat vaienneet. Rannalla kaukana edellämme näkyy joukko keräilijöitä. He kyykkivät takapuolet pystyssä muodostaen oman lisänsä rantamaisemaan, töyräisiin. Vielä pari minuuttia ja sitten meidän on lähdettävä. Poika hyppelee kiveltä toiselle, kyykkyyn ja nostaa ilmaan jotain suurta.

"Nyt meidän on mentävä."
"Katso, fossiilisimpukka."
Silmieni edessä kiiltelee alabasterinvalkoinen simpukankuori. Se on paksu ja painava kuin kivi, mutta sen pinnalta erottuu simpukankuorille tyypillinen aaltokuvio. Sen sisällä eli simpukka miljoonia vuosia ennen kuin ensimmäinen ihminen tepasteli Normandian maaperällä. Aika hämärtyy mielessäni hetkeksi. Sitten kuulen taas aallot.

Selitän pojalle ettemme voi jäädä rannalle pitemmäksi aikaa, koska muuten nousuvesi saartaa meidät loukkoon meren ja rantakallioiden väliin. Ja jos emme halua uida, on meidän parasta lähteä takaisin saman tien. Vilkaisen kauempana pyllisteleviä keräilijöitä ja käännämme heille selkämme. Matkalla kiiruhdamme askeliamme, koska näemme kauempana edessämme veden jo nuolevan rantakalliota. Yritän miettiä kuinka pitkälle rantaa olimme ehtineet norkoilla. Pieni paniikinpoikanen istahtaa olkapäälleni ja hoputan poikaa.

Onneksi emme olleet ehtineet kauas. Olimme edenneet rannalla vain muutaman kymmenen metrin verran, koska olimme liikkuneet enimmäkseen kyykyssä. Kastelemme silti saappaamme ja kiitän kauasnäköisyyttäni, esihistoriallista vaistoani varautua nousuveteen ja kaikenlaisiin muihinkin sunnuntaiaamuisiin vaaroihin.

Lokki poikineen viis fossiileista välitti

Kaupungin toiselta laidalta löytyy paleontologiaan erikoistunut tuliterä museo. Sen kokoelmissa on varmasti ihailtavaa planeettamme historiasta kiinnostuneille, tai sadepäivän varalta jotain ohjelmaa. Suosittelen silti mieluummin itse rantaa. Kaupungin turistitoimisto järjestää opastettuja fossiilien etsimis- ja tunnistusretkiä. Les Falaises des Vaches Noires - rantakallioihin ja niiden rantaan voi tutustua myös ominpäin kunhan tarkistaa vuorovesiajat.

Seudulla on muutakin nähtävää, mutta jos Villers-sur-Mer'in fossiilit kiinnostavat, löytyy niistä lisää tietoa täältä. (ranskaksi) Jostain luin että paikka saatetaan jatkossa sulkea yleisöltä.

Saanen esitellä: Maxime Chattam

Joskus, aika usein, luen kirjan, johon ihastun. Silloin tällöin, harvemmin, luen kirjan, mutta ihastun sen kirjoittaneeseen henkilöön. Hyvin harvoin ihastun kirjailijan koko tuotantoon, mutta en suostuisi tapaamaan itse kirjailijaa, vaikka kirveellä uhattaisiin.

Maxime Chattam....syntyjään Maxime Drouot....syntyi v. 1976 Pariisin pohjoispuolella. Hän vietti osan nuoruuttaan Yhdysvalloissa, mikä selittänee sen että hänen romaaniensa tapahtumat sijoittuvat usein jorpakon toiselle puolen. Chattam/Drouot opiskeli mm. rikostiedettä, työskenteli kirjakaupassa ja haaveili näyttelijän urasta ennen kuin hänen ensimmäinen romaaninsa julkaistiin v. 2002. Hän pyöräytti maailmaan saman tien kirjasarjan nimeltä La Trilogie du Mal eli Pahan trilogia.

Pahan trilogia on sekoitus kauhua, dekkaria ja yhteiskuntakritiikkiä. En niin välitä suolenpätkillä ja verellä mässäilystä ja kauhuksikin minulle riittää Stephen King. Chattamin dekkareissa veri lentää ja uhrit huutavat. Hän kuvailee hyvin seikkaperäisesti kidutusta, raiskaamista ja tappamista. Pahan trilogian alussa kysyin haluanko todella lukea moista? Kysyin myös miksi kukaan haluaa ja miten kukaan kykenee kirjoittamaan vastaavaa? Onko tyypillä kaikki muumit laaksossa? Chattam pätkii kirjansa lyhyisiin lukuihin, joista jokainen päättyy turhauttavaan kohtaan. Lukemista on pakko jatkaa. Se on mekaanista: lue sivu ylhäältä alas ja käännä sivua ja jatka lukemista. Jos haluatte oppia jotain koukuttamisesta, lukekaa hänen kirjojaan. Chattamin dekkareista jää outo metallinen jälkimaku, ja silti niitä ei voi kuin ihailla, kun huomaa kuinka ovelasti mies kritisoi yhteiskunnallisia epäkohtia.

Chattam on onnistunut siinä mitä voisi pitää täysin absurdina. Hän siirtyi sulkakynän painalluksella rikosromaaneista fantasiakirjallisuuteen. Miten?

Hän kirjoitti (kirjoittaa muuten yhä) 7-osaisen sarjan mullistuksen kokeneesta maapallosta ja henkiinjääneiden joukoista. Sarjallaan hän kaatoi kaikki fantasian vanhat ja vähän rapistuneet muurit. Sarja kulkee ranskaksi nimellä Autre Monde. Jos Pahan trilogia sai minut hämilleen, hänen Uusi Maailmansa ampui minut suoraan kuuhun ja takaisin. Jäin ansaan. Sarjaa ei kannata aloittaa, jos ei pidä lukemisesta. Sen päähenkilöt ovat teinejä ja taistelevat eloonjäämisestä ekologisen mullistuksen kokeneella maapallolla. Muutama aikuinenkin on selvinnyt katastrofista, mutta heistä on tullut mutantteja tai joitain muuta, vielä pahempaa. Vaikka tapahtumat ovat järjestäen karmivia ja vähintäänkin vakavia, Chattam kuljettaa tarinaansa lukijaansa hellien: ihastuttavilla henkilöhahmoilla, todenmukaisella kuvailulla, henkeäpidättävällä rytmillä ja sukeltamalla pää edellä nuorten maailmaan. Kirjat on luokiteltu nuorten aikuisten väljäreikäiseen verkkoon, mutta sopivat ikää katsomatta lentokenttä-, odotussali-, metro- ym luettavaksi kenelle tahansa fantasian ja tieteiskirjallisuuden ystävälle.

Valitettavasti Chattamin kirjoja ei olla (vielä) käännetty suomeksi. Autre Monde-sarjaa on käännetty ainakin saksaksi, espanjaksi ja venäjäksi...englanniksi? Niin että jos Madame Bovary ei nappaa, niin koetapa tästä modernia ranskalaista:

Tähtiin tuijottajan suuri odotus

Komeetat ovat kuin kissoja, niillä on häntä ja ne tekevät mitä haluavat.

Jos haluatte tietää, mitä todellinen kärsivällisyys tarkoittaa, odottakaa komeettaa. Vaikka niitä matkaa aurinkokuntamme halki useampi joka vuosi, ani harva näkyy pelkin paljain silmin...jos silloinkaan. Viime maaliskuussa aikeeni olivat mitä päättäväisimmät ja toimeliaana seisoin kiikarit kaulassa talon ja pellon välissä ja tiirasin juuri laskeneen auringon suuntaan. Etsin. Etsin monta iltaa ja sain kokea komeetan metsästäjän karvaan pettymyksen. PannStars oli kuin pieni porsas komeetaksi. Se piiloutui iltahämyyn häntineen kaikkineen eikä suostunut minulle näyttäytymään. Kirottu Normandian kostea taivas, puin nyrkkiä pellolle.

Pettymys oli pahin pojalle, joka ei ole koskaan komeettaa nähnyt. Selitin, että tuleepa noita muitakin. Olkaamme kärsivällisiä. Minun oli helppo puhua, koska olen itse jo kaiken nähnyt Halleystä Hale-Boppiin.

Puoli vuotta myöhemmin jännitys loppuvuoden suurta komeettaa kohtaan kasvaa. Hiljaa mielessäni suunnittelen, miten ikuistaa mielen kartalle ISON-komeetta. Uskottelen että koska sillä on tuollainen nimi, niin pakkohan sen ISO ON olla. Kuvittelen sen pyrstön levittäytyneenä pellon laidalta toiselle vasten tähtimerta ja planeettojen loistetta. Ja kaikki tuo jälkikasvun "whooo"t korvissa soiden.

On aika heittää hiljainen toive, eräänlainen mantra, universumin seinättömiin saleihin: tulkoon siitä ISON!

Kuvia syksyn odotetuimmasta Spaceweather'in kuvagalleriassa.

Syksy kuin hiljainen aurinko

Lämpömittari on hylätty, koska kärpäset ovat kadonneet. Ulko-ovi on lakannut paukkumasta ja ikkunoista vain vilkuillaan jottei kylmä tarttuisi. Nurmi kiiltää kosteudesta kuin avomeri. Taivasta ei erota sumuisesta pellosta. Tappurainen tuuli puhalsi pääskyset pois. Peilikuva muistelee kultaisia pisamia, jonnekin nekin matkanneet. Seisahdus sateessa, katse vaeltaa lätäköstä toiseen. Kevättä ei ollut, mutta syksy palasi varmasti kuin yö.

Jossain joku nääntyy janoon saman tähden alla. Tohtisiko sitä tuijottaa hetken lisää, maistaa kaukaista kuivuutta. On luotava oma aurinko, lämmön lähde. Tulet syttyvät, suuret ja pienet, savua tuprahtaa luukusta. Hetken kuuluu vain rätinää. Sitten seinien sisään suljetut käpertyvät. Vedämme viltit ylle. Kirjanmerkki tipahtaa lattialle. Luemme kuviteltuja maailmoja ja kohtaloita. Ruusut eivät tarvitse meitä kuihtuakseen. Keittiöstä leijuu shampanjavoissa paistetut osterit.

Hyvää syksyä ja käpertymistä.

  

Normandian kroniikat: Metäs messuamas

Aumale nimisen kylän (hyvä on, pienen kaupungin) vieressä on metsä. Jostain historialliskultturellista syystä metsää on kautta aikain kutsuttu Neitsyt Maarian metsäksi. Se on mielestäni aika hieno kunnianosoitus Maarialle.

Tässä taannoin Aumalen asukkaat, pastorinsa johdolla, suuntasivat tuohon pusikoituneeseen metsikköön kyl...kaupunkinsa lähituntumaan ja pitivät siellä jumalanpalveluksen. Oiva idea jo sinänsä siirtyä luonnonhuomaan hiljentymään. Tosin tähän tempaukseen oli ihan syykin. Toisen Maailmansodan aikana saksalaiset yrittivät rakennuttaa tuohon samaiseen metsikköön sotakoneen: V1-ohjusten laukaisualustan. Tähtäimessä Lontoo.

Aumalelaisia laukaisualustan mahdollinen valmistuminen ei miellyttänyt. Ensinnäkään he eivät halunneet kuulla päivittäin noiden ikävästi viheltävien ohjusten laukaisuja matkalleen kylvämään tuhoa. Toiseksi he pelkäsivät sitä myötä mahdollista liittoutuneiden pommitusta. Pommit eivät aina putoa suoraan kohteeseensa ja kyläläisten pelko niskaan satavasta RAF:in vastatoimesta oli aiheellinen.

Saksalaiset käyttivät työvoimanaan vankeja, jotka vitkuttelivat työmaalla sen verran, että sota ehti loppua ennen kuin laukaisualusta valmistui. Aumalen seurakunta kiittää jokavuotisessa metsä-jumalanpalveluksessa  Neitsyt Maariaa kylän säästymisestä pommeilta.

Toisinaan lehteä lukiessa törmää ihan oikeaan uutiseen ja tämä edelle mainitsemani totisesti elähdytti sateista päivääni. Riittää kun nostaa kiven ja sen alta löytää sadun. On tämä melkoinen seutu.

Kaiken yläpuolella ja muuta käytösopista

Luokkayhteiskuntako? Ranska? Mikä saa minut pohtimaan moista? Että onko tässä maassa vielä olemassa yhteiskuntaluokka, joka pitää itseään muiden yläpuolella, kuten aateliset aikanaan?

Erään ranskalaisen käytös sai herkät tuntosarveni värähtelemään epämiellyttävästi tai sitten mielikuvitukseni myllyssä on liikaa vettä. Asiakaspalvelu on yleensä mielenkiintoista, jos ei jopa hetkittäin hauskaa. Kunnes joudun palvelemaan henkilöä, jonka käytöksestä huomaa, että olen hänen mielestään yhtä tärkeä kuin lokasuoja autiomaassa. Tähän tyyppikäyttäytymiseen kuuluu mm. puhe vain silloin kuin henkilön tekee mieli suunsa avata, ei esimerkiksi silloin kuin normaalisti käyttäytyvä henkilö vastaisi hänelle suoraan esitettyyn kysymykseen. Vastaukseksi pitäisi kelvata pään lähes huomaamaton nyökäytys ilman katsekontaktia. Ei siksi että kyseinen henkilö on ujo vaan siksi ettei hän juuri sillä hetkellä jaksa vaivautua.

Samainen ylimielinen asiakas tulee myös nojaamaan tiskiin (melkein tiskin yli) ja tuijottamaan herkeämättä joka ikistä elettä, kun puhun puhelimessa toisen asiakkaan kanssa. Ilmeisesti hän luulee tuijotuksen saavan minut lopettamaan puhelun nopeammin ja palvelemaan häntä vikkelämmin. On ilmeistä että juuri hän ja vain hän on hetkessä tärkeä. Tunnetteko tyypin? Kun hän vihdoin saa laskunsa, on minun hänelle se luettava ääneen, koska hän on itse liian väsynyt sitä tavaamaan. Ja lasku ei häntä miellytä. Mikään ei häntä miellytä. Hän ei ole hymyillyt, edes yrittänyt kertaakaan. Sen sijaan hän seuralaisineen nauraa omalle vitsilleen, josta kuultaa läpi loukkaava kyynisyys.

Harvoinhan näitä tapaa, mutta yleensä tekisi mieli pyytää heitä painumaan takaisin sinne missä yleensä majaa pitävät. Ehkä linnahotelli oli täynnä. Olen pahoillani, mutta lakeijoiden ajat ovat jääneet taakse, aikoja sitten. Vai oliko kyseessä vain erityisen huonotapainen asiakas?

Mikä sitten on "haute société". Jos se on olemassa, niin eikö sen alta löydy alaluokkakin? Keitäs he sitten ovat? Kaikki tämä kuulostaa melko naivilta. On sanomattakin selvää, että jokaisessa yhteiskunnassa on kermansa. Normandiassa kermaa käytetään ruoanlaitossa: normandialaista kalkkunaa, normandialaista kalaa, normandialaista sinisimpukkaa. Parhaassa tapauksessa kermaan vielä sekoitetaan juustoa. Melkö pöhö siitä lopulta seuraa, joka tapauksessa. Olen laktoosi-intolerantikko ja kärsin myös ylimielisyyspöhnästä.

Britit ovat kuuluja luokkayhteiskunnastaan, melkein ylpeitä siitä. Mutta he eivät teeskentele muuta ja kantavat yhteiskuntansa maineen sen sakeampaa soppaa keittämättä. Mielestäni aatelius ei ole perinnöllistä. Jalo käytös on enemmänkin ideologia, vaihtoehto. Kerran kaupassa juttelin ohi mennen vanhan rouvan kanssa. Oletteko huomanneet kuinka helppoa on jutella iäkkäiden rouvien kanssa kaupassa? Varsinkin lihatiskillä. Sain rouvasta oitis kuvan avarakatseisesta, terävänäköisestä ja ylettömän kohteliaasta henkilöstä. Hänenlaisiaan palvelisin mieluusti joka aamu. Jostain syystä kuvittelin hänet istumassa porvaristalon salongissa takan ääressä teetä siemailemassa esi-äitien portretit seinillä tuijottamassa. Ehkä hän oli vain karannut vanhainkodista...

Kutsumaton yövieras (Normandiassa tapahtuuhuuhuu)

"Äiti täällä on LEPAKKO!"

Niin niin tietenkin on. Ihan varmasti. Oikeasti, mitä itse ajattelisitte, kun lapsi huutaa kesken unien huoneestaan. Pompin yläkertaan, vaikka Forrest Gump jäikin kesken (ehdottomasti yksi lempielokuvistani) ja avaan oven. Yllätyn pahan kerran, kun piskuinen nahkasiipinen hiiri, tai sen näköinen, lentää päin näköä. Sen pikimustat siivet lyövät katsettani nopeammin ees taas lapsen huonetta. Vähän yritän väistellä, kun en halua sen tarttuvan hiuksiini, tai muuta sellaista. Huudahdan silti ihastuksesta, koska harvoin olen läheltä nähnyt oikean ja elävän lepakon, siis valossa. Yössä ne kiitävät pihalla pimeyttä halkoen ja niiden läsnäolon enemmän aistii kuin näkee.

Ja sitten yövieras lakkaa liihottamasta ja tarttuu pienillä kynsillään katosta roikkuvaan pelleen (eikö teillä pellet roiku katosta?). Astun lähemmäs. Toivon että se ei lähde taas lentoon. Mietin miltä tuntuu lepakonsiiven läpsähdys poskea vasten. Poikakin on hiljaa ja ihailee kaukaa sen turkkia ja pieniä korvia. Mies pelmahtaa huoneeseen eikä oikein tahdo ymmärtää, mitä nainen ja lapsi mesoavat.

"Chauve-souris....impossible...sans déconner...ah oui quand même", mies pukeltaa ja astuu lähemmäs pelleä ja lentävää hiirtä, selvästi miettien mistä kummallisuus on päässyt sisälle ja pojan huoneeseen. En itsekään heti keksi hyvää selitystä. Poika puhuu vampyyreistä ja selitän, ettei sellaisia ole kuin elokuvissa, koska tämä tyyppi tässä on Batman. Poika pyörittelee silmiään ja ehdottaa, että jospa yrittäisimme pyydystää lepakon jotenkin varovaisesti ja päästää sen takaisin ulos, elämään normaalia lepakon elämää.

Milläs lepakko pyydystetään varovaisesti? Olette varmaan joskus joutuneet seuraamaan sisätiloihin eksyneen varpusen tai tiaisen päätöntä kohellusta ympäri huushollia ennen kuin tipu älyää lentää ulos avonaisesta ulko-ovesta/ikkunasta, mitä ennen se on kuitenkin ehtinyt kakata keittiön pöydälle tai sänkyysi. Lepakko ei ilmeisesti toimi samalla tavalla. Se roikkuu pellestä korvat höröllään ja lähettää lepakko-gps-signaalia ympäri poikani huonetta ja kolmea ihmisapinaa, jotka sitä tuijottavat.

Tartun ensimmäisenä käteen osuvaan vaatteeseen, poikani teepaitaan, ja lähestyn piskuista nisäkästä musta paita kohollaan, todella hitaasti. Ja flips fläps flops lepakko karkaa puisen kattoparrun suojiin. Katsomme toisiamme lyhyen hetken silmästä silmään, lepakko kääntää minulle selkänsä ja totean sille: sorry baby, you must go home. Lepakko vastaa teepaidan kosketukseen lepakkokielellä: knip stik stiiik. Suljen onnettoman vaatteen sisälle. Se ei rypistele vastaan, kun kurotan käteni ikkunasta yöilmaan ja avaan paketin. Yövieras katoaa niin kuin ilmeistyikin, yllättäen.

Kaikki lepakkolajit ovat uhanalaisia ja suojeltuja Ranskassa. Ne ovat hämähäkkien lisäksi luonnon omia hyönteiseksterminaattoreita. Elokuussa vietettiin kansainvälistä lepakkojen yötä. En valitettavasti tajunnut valokuvata vierastamme, mutta osaattehan te nyt yhden pienen lepakon kuvitella.

Pojastani koko juttu oli vähän liian jännä ja hän ei ihan heti saanutkaan unen päästä uudelleen kiinni, mutta onpahan jotain kerrottavaa kavereille koulussa...tai äidillään blogattavaa (aiheena piti alkujaan olla sää tai naapurin peltotyöt...pitäkää itseänne onnekkaina).

Pariisin Garnier-oopperan kattotaidetta.

Syyskuu(ma) kirjahuuma

Normandian auringon alla on siristelty silmiä viime päivät. Nopeasti haituva aamusumu on ainut merkki vuodenajan hipihiljaa valumisesta toiseen, niin siis koulujen alkamisen lisäksi.

Viimeisiin kirkkaisiin päiviin ja Linnunradan täyttämiin iltoihin on mahtunut paljon. Pieni blogi-kierros on paikallaan:

Ystävämme ulkosavolainen olisi mielellään odottanut vielä vähän pidempään, mutta hänen perheensä otti ja kasvoi yhdessä viikonlopussa pienokaisen verran lisää. Lämpimät onnittelut tuoreille vanhemmille ja rauhallisia ensiaskeleita uuteen maailmaan heille toivon koko sydämestä.

Normandia ei ehkä aina ole kehujen arvoinen alakuloisen ilmastonsa takia, mutta Olipa kerran Pariisi -blogin Riina raportoi Caenin vierailustaan makoisin kuvin ja herkullisin vinkein.

Kirjallisuusrintamalla tuntuu aina myrskyävän ja hyrskyävän mitä erinäisempiä aiheita. Mainitsen niistä nyt vain muutaman mielestäni näpyttelyn arvoisen. Kirjabloggaajat haastavat toisensa, itsensä kaikki lukevaiset ostamaan (täysihintaisen) kirjan. En ehkä juuri tänään osta kirjaa, vaikka ken tietää, koska päivä ei ole vielä ohi, mutta johonkin rahani häviävät, usein juuri kirjoihinkin. Kampanjalla yritetään herättää lukevaiset tukemaan kirja-alaa ja kirjailijoita. Ostaa voi niin monella tapaa ja lukea myös. Haasteesta lisää Café pour les idiots -blogissa.

Paljon kohauttavia ajatuksia ja kommentteja herättää kirjailija J.S. Meresmaan blogikirjoitus. Se kertoo kirjailijataren rohkeudesta olla taipumatta kustantamon päätökseen, jonka mukaan hänen tulisi päättää Mifonki-kirjasarja sen kolmanteen osaan. Sopimusteknisesti asioista ei voi kiistellä. Jos ymmärsin oikein on jokaista sarjan kirjaa varten allekirjoitettu erillinen kustannussopimus. C'est tout. Kirja-alalla käydään säälimätöntä bisnestä siinä missä kännyköillä ja muillakin kulutustuotteilla. Onko kirjallisuuden lukeminen kuluttamista? Tjaa-a. Tiedän vain että kirjallisuuden luominen, tai sen yrittäminen, on kyllä jotain ihan muuta kuin tavallista arkista raadantaa. Se on sata kertaa vaikeampaa ja sata kertaa palkitsevampaa, se ottaa ja antaa. Sen kautta tuntee pieni olento itsensä melkein ihmiseksi.

Ja viimeinen, muttei vähäisin syyskauden kirjamaailman kuumuus: Pasi Ilmari Jääskeläisen uusin Sielut kulkevat sateessa on tulossa/tullut tuutista ulos ja kirjailijaherra on pistänyt somen laulamaan siitä maailmalle kertoakseen. Näin annetaan lisäpökköä markkinointiin.

Eli osta kirja, yritä ymmärtää kirjamaailmaa ja olla armelias ja tutki myös uusia tai uudelleen vanhoja tarinoita.