Polkuni metsähän vei

On hyvä, että asun maalla: peltojen, nummien ja viiniköynnöstä rönsyilevien metsien keskellä olen elementissäni. Maisemat on maalattu suoraan Flaubertin romaaneista, tänne Brayn ja Caux'n seuduillehan niiden tarinat sijoittuvatkin. Kylissä ajan patinoimat ja kaiken nähneet talot nojaavat vähän vinossa väsyneisiin kivijalkoihin kuin iäkkäät ihmiset kävelykeppeihinsä. Tuuli kuljettaa mukanaan milloin savua, sumua tai lannan tuoksua. Kirkonkellon kilkatus kutsuu lounaalle tammisen pöydän ääreen, leipään on raapustettu ristinmerkki puukolla ja punaviinipullo seisoo avattuna isännän lautasen vieressä....talossa jos toisessa, nyt tai sata vuotta sitten.

Satuloin urhean pienen ratsuni mieli virkeänä. Aurinko helli lämmöllään sateen ruostuttamaa mieltäni ja metsä kutsui palaamaan huomaansa. Jätettyämme asfaltoidun kiemuratien vaihtui kavioiden kopina ruohontuppaiden hiljaisiin ähkäisyihin. Varpuset piipersivät pusikoissa. Tikka kopsutteli latvustossa. Tuuli puski viereisen pellon yllä hattarapilviä matkoihinsa. Valoa maailmaan. Vaan tiemme kulki siimekseen. Siellä oli rauhaisaa jopa siinä määrin, että välillä oli pakko tarkistaa olimmeko tosiaan yksin. Tuolla vilahti orava ja vähän myöhemmin puskasta hyppäsi eteen kauris, joka loikki pakoon peltojen poikki. Siinähän tuijotimme, minä ja ratsu, moista hysteerikkoa.

Taivasta hallitsi suuri haukka, joka lensi edeltä ja me kiisimme laukkaa perästä. Mutapaakut lensivät ja vauhdin hurma oli tarttua kumpaankin. Jarrut onneksi toimivat ennen tielle kaatunutta puunrunkoa. Siitä mentiin koipi kerrallaan yli, koska kummankaan ei tehnyt mieli testata lentotaitoja. Helmikuun metsä tuijotti heräillen vieraitaan, jotka jatkoivat matkaa rauhassa ravaten. Tiellä kulki vain traktorin jäljet seuranamme. Käännyimme polulle, jota tuskin poluksi tunnisti. Se oli kasvanut täyteen oksista ja risuista. Niitä väistellessäni huomasin puunjuuret ja -tyvet, joita peitti niin räikeän vihreä sammal, että se näytti noidutulta. Tummanpuhuva havumetsä oli läpäisemätöntä, valokin jäi sen latvustoon vangiksi. Polku vietti loivasti alas, sitten jyrkemmin ja lopulta hivuttauduimme askel kerrallaan liukasta mäkeä pitkin kohti laaksoa. Pusikosta kuului raksahtelua, siipien kahinaa ja sitten hiljaisuutta. Olin osa tarinaa.

Saavuimme leveälle hiekkatielle. Hieman harmittelin, etten ollut nähnyt yhtäkään tuulenpesää. Ne ovat harvinaisia. Haluaisin nähdä yhden sellaisen todella ison ja vanhan, mutta viime aikaiset myrskyt ovat kai puhaltaneet ne unohduksiin. Sääli. Kaviot kopisivat vasten pikkukiviä ja matka jatkui. Jossain heräsi eloon moottorisahan valitus. Pakenimme sitä ravilaukkaa laakson toista reunaa ylös. Puiden lomasta katselin nummia ja niitä neliöiksi leikkaavia piikkilanka-aitoja. Löntystimme jäähdyttelykäyntiä kohti talleja. Tietä vierusti kaadettujen puiden rivistö ja latvustosta siivilöityi varjojen ja vehreän valon leikki metsänpohjalle. Maatuvien lehtien ja mudan lemu tulvahteli toisinaan kasvoja vasten. Se väistyy villikukkien, versojen ja mahlan tuoksuun, kun seuraavan kerran vastaan metsän kutsuun.

Kaupungeissakin on puolensa, mutta ei tällaisia.

This is "kaamos" and we love it

The most beautiful archipelago in mid winter light.

Sunset colours.



Beauty or the beast?



Boy and the sea.

Only the wind.

 

December bay.

Perjantaina teeveestä tuli Thalassa, merellisiin aiheisiin keskittyvä dokumentti- ja matkailiuohjelma. Tällä kertaa oli vuorossa Skandinavie. Prime time -aikaan Ranskan televisiossa näytettiin miljoonille potentiaalisille kesä- ja talvilomia suunnitteleville ranskalaisille miltä näyttää Norja, Ruotsi ja Suomi.


Saimme ihailla pittoreskejä maisemia ja hauskoja ihmisiä Tukholman saaristossa, siellä seikkailevasta kirjastolaivasta ja vanhalla armeijan saarella majapaikkaa pitävää dynaamista eläkeläisrouvaa. Wasa-laiva myös esiteltiin ja laulettiin snapsilauluja. Herttaista.



Norjasta näytettiin Hurtigruten, vuonoja pitkin kulkeva laivalinja, ja Jäämeren jättikravut. Sanallakaan ei puhuttu Pohjanmeren öljystä ja sen vaikutuksista norjalaiseen yhteiskuntaan.

Ruotsin ja Norjan osuudet olivat puhdasta matkailumarkkinointia. Anoppi ainakin oli ihan myyty. Vuonojen ja snapsilaulujen kanssa kai on vaikea kilpailla.



Odotin suurella mielenkiinnolla, mistä Suomen osuudessa kerrottaisiin. Luonnosta ja sen puhtaudesta? Miljoonista retkeilymahdollisuuksista? Ahvenanmaan saaristosta? Järvistä, suurpetobongaamisesta, Lapin perhoskalastuksesta, revontulisafareista? Suomella on järjettömän pitkä rantaviiva ja älyttömästi eri näköisiä ja kokoisia vesistöjä, satamakaupunkeja, laivanrakennusta. Pääkaupunki on rakennettu osittain saarille. Risteilylaivat. Suomenlinna, missä rakennetaan ja kunnostetaan puisia purjelaivoja! Aiheita ei ainakaan puutu.



Suomen osuudessa kerrottiin ennimmäkseen kaamoksesta. Siitä kuinka Suomessa on talvisin hemmetin pimeetä. (Ihan kuin kaamos ei koskisi ruotsalaisia ja norjalaisia mitenkään.) Ohimennen mainittiin maahamme jostain syystä liitetyt kliseet alkoholismi ja itsemurhat. Sitten kerrottiin kuinka urheat mutta hieman melankoliset suomalaiset taistelevat kaamosmasennusta vastaan koko kuusi kuukautta kestävän pitkän, kylmän ja pimeän talven ajan: haaveilemalla kesästä, polttamalla wattitolkulla kirkasvaloa niin ulkona kuin sisällä ja tanssimalla tangoa. TANGOA! Kaamosmasennusta ruodittiin oikein psykiatrin voimin ja käytiin Tangomarkkinoilla. Ja Tangokuninkaan kyydissä reissattiin Suomen pimeillä teillä ja mietittiin avantouimareiden hulluutta.



Yksitoistavuotias poikani on ehtinyt tutustua toiseen kotimaahansa niin kesäisin kuin talvisin. Thalassan nähtyään hän katsoi minua silmät suurina ja totesi hieman järkyttyneenä, että hän ei tiennyt että Suomessa on paljon alkoholisteja ja että siellä harrastetaan tangoa.



En tiedä missä määrin Thalassaa tekevät toimittajat ovat olleet yhteydessä kunkin esitellyn maan turistiviranomaisiin, mutta mutu-tuntumani on että: aika paljon. Ainakin Hurtigrutenin risteilyjä mainostetaan räikeästi ohjelman nettisivuilla. Oletan toimittajien ainakin kysyneen kunkin maan matkailuviranomaisilta, että mitäs nähtävää ja erikoista siellä teillä on.


Suomella ei ole vuonoja tai pirtsakoita tukholmalaisia palomiehiä, mutta on kai meillä sentään muitakin matkailuvaltteja kuin Tangomarkkinat? Onhan? Jos on niin, kertokaa mieluummin niistä ensi kerralla ulkomaalaisille toimittajille. Suomalaiset matkailuyrittäjät olisivat varmasti kiitollisia, kuten myös Suomi-kuvasta huolissaan oleva ulkoavaruuden öklimökli.


Ja selvyyden vuoksi: minulla ei ole mitään tangoa, Tangomarkkinoita saatikka tangokuningasta vastaan.


Ja selvyyden vuoksi n° 2: kaamos on eksoottinen luonnonilmiö, jota voisi markkinoida potentiaalisille ulkomaisille matkailijoille enemmänkin hyvänä kuin huonona asiana. Ja miksi juuri kaamos, miksei yötön yö?


Ja selvyyden vuoksi n° 3: matkailun edistäminen ja yhteiskunnallinen dokumentointi ovat kaksi täysin eri asiaa. Thalassassa markkinoitu kuva Suomesta olisi sopinut mielestäni oivasti ARTE-kanavalle, josta tulee Ranskan laadukkaimmat dokumenttiohjelmat.
------------------
Kuvat: napsittu kaamosmasentuneesta Helsingistä kesken pimeimmän ja kurjimman talven.

Luettua: Road to Rouen, Ben Hatch (2013)

Sivumäärä: 336 (nidottu)

Britit ovat tuotteliaita kynäilemään kirjoja, joissa he kertovat edesottamuksistaan Ranskan maaperällä. Road to Rouen on yksi lisää, mutta hieman erilainen. Ben Hatch pakkaa autoonsa vaimon, kaksi lasta, liikaa ja samalla liian vähän matkatavaroita, minigolfmailat ja aimo annoksen kuivaa brittihuumoria, ja laivautuu Ranskan puolelle Englannin kanaalia.

"I head to Halfords to buy the obscure and frankly ridiculously random items the pernickety, clearly gay French police require you to possess to travel on their roads, which include, I kid you not: a pretty red triangle, spare bulbs for your pretty red triangle, a camp yellow vest, a GB sticker, headlight dimmers, a "slim" fire extinguisher, a first-aid kit, a breathalyser kit to blow into, a Judy Garland CD, a well-groomed poodle with a dog jumper and a pair of leather trousers with the bum cut open (probably, if they had their way)..." s.5

Road to Rouen on hauska. Se luettelee hassuja tapahtumia, kokemuksia tien päältä ja elämyksiä "teemapuistoissa".  Ben perheineen matkaa Ranskaa ristiin rastiin kolmen kesäkuukauden ajan ja yrittää kirjoittaa matkaopasta. Hänen vaimonsa toimii freelance-toimittajana ja kirjoittaa eri lehtiin. Matkan tarkoitus ei ole pelkästään lomailu vaan myös työnteko.

Kirjan parasta antia ovat mielestäni Benin ja hänen vaimonsa Dinahin keskustelut perheestä, työstä, elämästä ja lastenkasvatuksesta. Kaikkiin näihin saa mukavasti uutta perspektiiviä lomilla ja Hatchin perheenjäsenetkin kasvavat monessa mielessä matkan aikana. Kirja on intiimillä tavalla roadmovie'mainen. Road to Rouen ei ole matkaopas, mutta voi antaa vinkkiä automatkaa suunnittelevalle. Kuten: älä pakkaa hotellin yhteystietoja takakonttiin, koska kun eksyt yksisuuntaisia katuja vilisevän suurkaupungin keskustassa ja haluat soittaa hotelliin neuvoa kysyäksesi... Tai välttyäksesi kalliilta Eurodisney hampurilaiselta, salakuljeta lounaspatongit lasten jalkoihin teipattuina turvatarkastuksen läpi...

Totta, jotkut kirjan kohtaukset vaikuttivat minusta jotenkin lavastetuilta. Niitä on ehkä hieman liioiteltu, jotta lopputulos naurattaisi enemmän. Tämä on vain henk. koht. vaikutelmani. Ben Hatch haluaa olla hauska ja hänhän on sitä vaikka väen vängällä. Kirjassa on aitojakin hauskoja kohtauksia, vaikkei niitä ehkä hauskoiksi oltu alkujaan tarkoitettukaan.

"We liked Normandy. You will too. But be very careful in Rouen. Finding your way to a city centre hotel within the one-way system is like trying to destroy Voldemort's seventh Horcrux." s.23

Kaikesta huolimatta viihdyin. Kirja kertoo siitä miten britit kokevat Ranskassa matkustamisen. Heidän kirjoittamat "I love France but find the French funny/weird/smelly" -kirjat ovat kehittyneet vähän sitten Peter Maylen. Ben Hatch kertoo peittelemättä rakastavansa ranskalaisia juustoja, mutta samalla hän ruotii ranskalaisia ja heidän elämäntapaansa kovalla kädellä. Tämä ei ole uusi konsepti, mutta täytyy myöntää että britit ovat (uhka)rohkeita matkustaessaan ratti väärällä puolella autoa tuhansia kilometrejä ilman ilmastointia, kielitaitoa ja GPS "kuutamolla"...

Ja he onnistuvat säilyttämään flegmaattisen coolinsa silloinkin, kun ovat ajaneet liikenneympyrää väärään suuntaan, ajaneet parin liikennemerkin yli ja päätyneet vakuutusyhtiönsä varaamaan hätämajoitukseen ja kuulevat ranskalaisen autokorjaamon hinta-arvion vaadittavista korjaustöistä, jotta pääsisivät edes palaamaan kotiin. "Oh, that much. Hold on a sec and I'll talk to my wife".

Ja vielä muutama lainaus perheautomatkailusta:

"'And no bashing the wheel,' she says. 'That's like shouting.' 'It isn't shouting, Pops. Men bash the Wheel to stop themselves shouting.'" s. 28

"Not having a sat nav when you have my wife map-reading is a bit like being a sailor in the fourteenth century and attempting to round the Cape of Good Hope without a nautical chart." s.56

"'Ben, you are such a shit driver. I'm sorry for that, kids, but he is.'" s.60

Yhden kerran elämässä: pari muuttujaa

Unelman toteuttaminen ei ole helppoa. Juuri tämä kyseinen vaikeus antaa haaveelle sen makeansuolaisen ominaismaun. Se kirpaisee ja hellii samalla. Toteutuessaan uneksija hyppelehtii valtavalta vaahtokumikarkilta toiselle ja humpsuttelee tähtipölyä jalanjäljistään kuin mikäkin My Little Pony. Ja kun homma ei pelitäkään, niin no, onko toista yhtä surkeaa kuin unelmansa roskakoppaan heivannut.

Tässä vaiheessa suuren unelmani toteuttamista liikun jossain toteuttamisen pyrkimisen edistämisen ja kaikinpuolin unelmia vastustavan todellisuuden kuoppaisessa välimaastossa.


Konkreettisesti. En jaksa edes ajatella koko valtameren ylitystä koulupurjelaivalla toistaiseksi, koska hermoni, aikani ja kaikenlainen kapasiteettini punnertaa ylikierroksilla ja taidan kohta vain poksahtaa. Ping. Kokopäivätöitä tekevälle perheenäidille tämänlainen hullutus on melkoisen vaikea toteuttaa, ei mahdoton, mutta hiton vaikea.


Olen tullut ajatelleeksi myös että olenko liian tunnollinen. Miksi huolehdin kaikesta ja kaikista? Vastaus on yksinkertainen: koska se on näin, tällainen olen. En voi jättää kaikkea ja kaikkia kuukaudeksi huolehtimatta ennalta, että arki rullaa moitteettomasti ilman minua(kin). Tiedän, olen korvaamaton.


Tein noin vuosi sitten mielessäni listan kaikista niistä oivista tekosyistä, jotka voisivat estää minua toteuttamasta Atlantin ylitystä:


 1. Koska lapseni tarvitsee jatkuvaa läsnäoloani ja jos häivyn kuukaudeksi seikkailemaan, menee hänen pieni elämänsä sekaisin (kuka vie hänet kouluun, kuka hakee iltapäiväkerhosta, kuka laittaa eväät, kuka tarkista läksyt, kuka käskee siivoamaan huoneen, kuka vie harrastuksiin).


2. Koska mieheni tarvitsee lähes jatkuvaa läsnäoloani ja jos häivyn kuukaudeksi seikkailemaan, menee hänen pieni elämänsä täysin sekaisin (kuka käy kaupassa, kuka siivoaa, kuka silittää kauluspaidat, kuka laittaa illallista, kuka hieroo kipeää niskaa ja kuka kuuntelee ilot ja harmit).


3. Koska kissani....okei: kissa selviää kuukauden yksin ilman ketään tai mitään ja onhan tuolla yksi lapsi ja yksi mies hoitajinaan (ainakin teoriassa).


4. Koska työpaikkani menee konkurssiin, palaa poroksi tai sen kaikki asiakkaat kuolevat ruokamyrkytykseen ilman jatkuvaa läsnäoloani, ja koska en varmasti tule saamaan kuukautta vapaata töistä.


Itse asiassa tuo viimeinen kohta huolestutti minua noin vuosi sitten kaikista vähiten. Juuri nyt , ja näitä paria muuttujaa joka puolelta tutkiskeltuani, voin tyytyväisenä todeta, että tuo viimeinen kohta on luultavammin se ainut, joka voi estää minua toteuttamasta unelmaani.


Lapsi on jo sen verran iso, ettei hän enää tarvitse minua ihan joka asiassa. Nyyh. Ja Jippikaijee.


Ja mies no...mieskin on ehkä jo sen verran iso, että osaa pyörittää huushollia kuukauden. Ja appivanhemmat ovat luvanneet rynnätä apuun, jos miehellä menee sormi suuhun.


Nyt vain jännitän mitä pomo vastaa eriskummalliseen lomapyyntööni.

Normandian kroniikat: kiviristin mysteeri

Lehtiä lukemalla voi oppia toisinaan jotain mieltä ylentävääkin. Paikallislehden etusivua koristi kuva kivestä veistetystä rististä, joka seisoi tienvarressa pellon ja kukkulan välissä. Haa, uutinen tästä mysteerisestä esineestä veti esille Indiana Jonesin minussa. Ristiä ei varsinaisesti oltu vasta kaivettu esille, koska se on perimätiedon mukaan aina ollut tuossa paikallaan, kaikessa rauhassa. Paitsi muutaman vuoden ajan, jolloin se oli maannut kunnan tiepalvelujen varastossa. Risti oli jotenkin päätynyt ojaan ja sieltä varastoon, kunnes eräs päivä Simone Kieken, Neufchâtelin kunnan vara-kaupunginjohtaja ja myös ympäristö- ja turismivastaava, kiinnostui siitä.

Saint-Martin-l'Hortier on pieni kunta Neufchâtel-en-Bray'n kaupungin kupeessa. Seudun historia ulottuu niin pitkälle kuin sen maankamaralla seikkailleiden ihmistenkin. Varhaisimmat tunnetut asukkaat seudulla olivat gallialaisia, joita seurasivat keltit, roomalaiset, viikingit, Normandian herttuat, frankit jne. Sen nykyiset asukkaat voivat ylpeillä muinaismuistolla, joka valvoo uudelleen pystytettynä kunnan läpi kulkevaa tietä.

Kiviristi on selvästi vanha, mutta kuinka vanha? Puhutaan ehkä tuhannesta vuodesta, että risti olisi muinaisen pyhiinvaellusreitin tienvarsimerkki. Oli miten oli, risti seisoo nyt uudelleen paikallaan pellon ja kukkulan välissä, siellä missä se on aina seisonut. Se muistuttanee ohikulkijoille, että aika ajaa heistä ohi, mutta kivi pysyy. Ehkä risti ei ollutkaan risti alkujaan vaan hiidenkivi, josta kristinuskon saavuttua seudulle on veistetty sen ajan henkeen sopivampi versio. Ken tietää, kiven pinta on rosoinen, mutta sen pinnalta ei ole löydetty yhtäkään kuviota tai kirjoitusta. Se on mysteeri.

Normandia ei näin talvisin vedä turisteja puoleensa. Eihän täällä ole mitään tekemistä ja aina vain sataa. Se on totta, mutta heti pilvien väistyessä auringon edestä, lämpötila nousee mukavasti ja maiseman vehreys ahmaisee katsojan aisteineen kaikkineen. Pelkät pellot eivät silti riitä houkuttelemaan vierailijoita vaan seudun pitäisi investoida kohteisiin, jotka potentiaalisesti voisivat kiinnostaa esimerkiksi historiasta kiinnostuneita turisteja.

(Kuvat on otettu Helsingin Kansallismuseon kokoelmista, eivätkä liity blogikirjoitukseen mitenkään.)

Hölynpölyä ja hokkuspokkusta

Yritin ihan todella kirjoittaa sivistyneen neutraalisti, mutta enhän minä sellaiseen pysty, kun kyse on niinkin raivostuttavan turhauttavan muinaisista kiistakapuloista kuin perhearvot.


Olen tässä taas lueskellut lehtiä ja katsellut uutisia ja sen enempää kauhistumatta todennut maailman olevan mitä selvemmin tuhoon tuomittu. We are doomed.

Jouluinen Korkeasaari (ei liity aiheeseen mitenkään)

Tv-uutisissa nuori nainen kertoo järkyttyneensä, koska vuonna 2014 joudutaan käymään aborttikeskustelua. Jotain aasinsiltaa pitkin keskustelu on tuotu Espanjasta Ranskankin maaperälle. Onhan mailla osittain saman sorttinen kulttuuriperintö.



Seuraavassa aiheessa kerrotaan kaikkea vastustavista vihan päivän marssijoista, jotka olivat suivaantuneet mm. koulutusohjelmiin ujutettuihin salaliittoteoriamaisiin pyrkimyksiin opettaa tasa-arvoa lapsille. Jos olette seuranneet uutisvälineistä näitä "Théorie du genre"-öykkäreitä, niin tiedätte että kaikki lähti liikkeelle äärioikeistolaisten agitaattoreiden tekstiviestikampanjasta, jonka tarkoiteuksena oli huijata ja manipuloida oppilaiden vanhempia. Osa vanhemmista oli seurannut viestien kehotusta ja protestina hallituksen toimille pitänyt lapsensa kotona tiettyinä tammikuun lopun päivinä.


Tietääkseni Ranskan valtiollinen koululaito on vain yksi vaihtoehto: jos sen opetusohjelma ei vanhemmille kelpaa, voi lapsen laittaa kalliiseen yksityiskouluun (yleensä katoliseen). Valtiollisissa kouluissa noudatetaan uskonnottomuuden periaatetta. Niissä ei vietetä joulujuhlia, ei lueta aamurukousta saatikka veisata virsiä. Uskonnollisten ja näkyvien tunnusmerkkien kantaminenkin taitaa olla kiellettyä niin opettajilta kuin oppilailta (erilaiset huivit, ristit, kipat ym.). Lyhyesti, Ranskassa ei sekoiteta uskontoja koulunkäyntiin.

Pinnan alla syksyn lehdet

Nyt uskonnolliset fanaatikot huutavat oikeuttaan sanoa mielipiteensä siihen, miten heidän näkökulmastaan yleinen koululaitos yrittää aivopestä lapsia sukupuolineutraaleilla toimintatavoillaan. Ymmärsinkö nyt oikein: äärioikeistolaisia katolisia häiritsee tyttöjen ja poikien välinen tasa-arvo? Vai mitä he oikein meuhkaavat?


Lauantai-illan päätteeksi katson usein ONPC-ajankohtaisohjelman (On n'est pas couché, France2). Sitä juontaa Laurent Ruquier, joka kutsuu studioonsa vieraiksi muusikkoja, näyttelijöitä, kirjailijoita, poliitikkoja, urheilijoita ja kaikenlaisia silmäätekeviä päivän uutisissa vilahtelevia naisia ja miehiä. Heitä haastattelevat kaksi illan aiheisiin perehtynyttä älykköä (intellectuel) Laurent Ruquierin lisäksi. Usein keskustelu on yhtä päällehuutoa, josta kukaan ei ymmärrä mitään, mutta viime lauantaina sain tiedonjyväsen kaiken huudon keskeltä: äärioikeistolainen liikehdintä luo hallituksen toimille mukavan savuverhon, jonka suojassa on hieman helpompaa tuunailla uusia lakiehdotuksia.


Totta ehkä. Onhan tuo nyt kumma tosiaan, että 2014 joudutaan julkisessa keskustelussa vielä esittämään perusteluita abortille ja tasa-arvolle. Notta, eikö tässä tosiaan olisi hieman, ei tärkeämpiä, vaan vuosilukuun nähden modernimpia ongelmia ratkottaviksi: talouskriisi, veronkorotukset, työttömyys jne.


Voi että, ei näitä ehkä oltu tarkoitettukaan vakavasti otettaviksi uutisiksi. Siirtynen seuraamaan vain säätä, joka on viimeiset kolme päivää ollut aurinkoinen.

Lumeton ranta