Kotimaisema

Maisemat autonikkunasta kotini ympärillä ovat mitä normandialaisimmat. Peltoa, kirkontorneja ja lisää peltoa. Kaikkialla on vihreää kesät talvet ja taivas yleensä harmaa. Eilen oli melkein sininen, mutta se ei kauaa kestänyt. Ei sitten tarvinnut mennä pihalle rapsuttamaan, kun pilvimassa taas jämähti pään ylle.

Laidun ilman lehmiä.

Piikkistä pensasaitaa.

Ruoho kasvaa kohisten.

Puiden lehdet silmuilla.

Olen ajellut näissä maisemissa pian jo 14 vuotta. Se on paljon tai vähän, välillä tuntuu että liikaa. Aika usein ihmettelen tätä vehmautta, kummallisia rakennuksia, hevoslaumoja ja hölmösti ajavia ranskalaisia kuin vasta eilen seudulle saapunut turisti. Ja sitähän minä olen: pitkäksi venähtäneellä matkalla. Siksi kai nämä maisemakuvatkin, jotka arkisuudessaan ovat mitään sanomattomia, mutta silti vieraita tuttuja.  

200

Tämä on kahdessadas blogaukseni ja kerrankin minulla ei ole mitään sanottavaa. 

Sen sijaan viikonlopun kunniaksi kissa-selfie.

Luettua: Näkijän tytär, Kristiina Vuori (2012)

Julkaistu: Tammi 2012
Sivumäärä: 579 (pokkari)
Kansi: Markko Taina


Minulla on meneillään historiallisten romaanien kimara. Niitä onkin (onnekseni) kirjoitettu paljon viime aikoina. Kultaisissa, muttei kullatuissa, muistoissani viipyilee Aki Raatikaisen Kristallikuningas (2012) ja sitten äskettäin minut mitä ilahduttavimmin yllättänyt Petteri Hannilan Kaukamoinen (2013). Tässähän alkaa Suomen historia olla hallussa.

Kristiina Vuori vie lukijansa aikamatkalle (ompahan kliseinen ilmaisu, mutta tässä tapauksessa enemmän kuin paikallaan) keskiaikaiseen Suomeen. Muistin virkistämiseksi: keskiaika sijoitetaan alkamaan Länsi-Suomessa noin 1100- ja 1200- lukujen tienoille, ensimmäisen Suomeen suuntautuneen ristiretken aikoihin. Näkijän tytär sijoittuu 1200-luvun alkupuoliskolle ja kertoo Teinperin ylhäisperheeseen syntyneen Eiran tarinan. Eiran äitille käy köpelösti heti kirjan alussa, kun hänet raiskataan ja 9 kk:tta myöhemmin syntyy äpäräksi epäilty tyttölapsi, jolle kehittyy kummallisia kykyjä. Eira näkee etiäisiä ja parantaa ihmisiä käsillään. Eira saa tietenkin enemmän vihollisia niskaansa kuin yhdelle sielulle on terveellistä, mutta onnekseen häntä suojelee kasvinveli, josta myös tulee Eiran mielitietty myöhemmällä iällä. Soppaa sakeuttaa Eiran epäillyn isän suku, hämäläiset Ilvekset, joiden riveissä kasvaa Elof Ilves, josta Eira näkee unta lapsesta lähtien.

Kristiini Vuori on tehnyt taustatutkimuksensa huolella. Näkijän tytär on kuin visiitti Seurasaareen, missä kierretään pirtistä toiseen ihmettelemässä eriskummallisen näköisiä ja nimisiä tarvetyökaluja. Ajankuvaus on niin tarkkaa, että se on kosketeltavaa. Lukijalle ei jää hämärän peittoon, miten tuolloin elettiin.

Kieli on kaunista, helppolukuista ja teksti hyvin rytmitettyä. Näkijän tytärtä lukee mielellään. Tarina vie eteenpäin ja houkuttelee kääntämään sivuja reippaaseen tahtiin.

Nautin Näkijän tyttären yhteiskunnallisten ilmiöiden luotauksesta. On totta, että kristinuskon saapuminen Pohjolaan ei ole tapahtunut ihan noin vain. Kristiina Vuori kuvaa loistavasti tämän myllerryksen aiheuttamaa päänvaivaa ihan tavallisten ihmisten jokapäiväisessä elämässä. Helppoa se ei ollut papeillekaan. Ehkä juuri Eiran kotiopettaja, katolisen kirkon pappi, isä Paulus on kirjan onnistunein henkilöhahmo, jonka koskettavat mielenliikkeet olivat varsin mielenkiintoista seurattavaa.

Tästä eteen päin seuraa juonipaljastuksia SPOILERIVAROITUS!!!

Juoni itsessään seuraa Eiran kasvamista ja sen vaikeutta. Hän ei saa paljoa sääliä osakseen ja häntä kuljetetaan yhdestä ongelmasta toiseen. Hän on orpo ja toisaalta häntä riepotellaan kahden mahtisuvun tarpeiden mukaan. Eira ei oikein ollut minusta oman onnensa seppä kuin vasta ihan tarinan lopussa, mutta kaipa se kuvaa hyvin naisen asemaan keskiajalla. Silti seikka häiritsi minua sen takia, että Eiralla oli kuitenkin kyky nähdä tulevaan, parantajan taidot ja edes ylhäisen äpärän status. Minusta hänestä olisi voinut rakentaa hieman taistelutahtoisemman nuoren naisen. Olisin halunnut häneen vähän enemmän punatukkaisen näkijän särmää, jotta olisin voinut paremmin tuntea lukijan sympatiaa häntä kohtaan.

Tarina nojaa juonen osalta pitkälti kolmiodraamaan; kuka saa kenet? Se selviää lopussa. Loppu on romaanin vaikein osa kirjoittaa ja se ei ole sen helpompaa viihderomaaneissa kuin taideproosassakaan. Minulla on viihderomaanille tietynlaiset odotukset, niin kuin luulisin viihderomaaneita lukevilla yleensä olevan. Tarkoitus on viihtyä. Lopun ei olisi kaiketi tarkoitus saada lukijaa pettymään? Näkijän tyttären loppu sai minut pettymään. Odotin jotain muuta. Maxispoilerivaroitus!!!
Miksi tappaa se yksi ainoa symppis tyyppi koko romaanissa? Miksi? Minusta tämä romaani olisi ollut ihan yhtä hyvä ja viihdyttävä, jos lemmenpari olisi saanut pitää toisensa ja elää onnellisina edes hetken. On tarinoita, joihin onneton loppu sopii kuin nyrkki silmään. Ne ovat maailman ihanimpia onnettomia loppuja, mutta niiden kirjoittaminen vaatiikin jo paljon enemmän kirjoittajalta. Esim: Karin Blixe'nin Out of Africa. Vain mestarit osaavat traagisen lopun jalon taidon.

Myöskään henkilöhahmot eivät oikein kolahtaneet. Tietyllä tapaa Vuori on rakentanut hahmoistaan uskottavia, ei vain hyviä tai pahoja, vaan inhimillisiin tekoihin, niin hyviin kuin huonoihin, kykeneväisiä oman aikakautensa lapsia. Tosin osasta heistä muodostui mielessäni karikatyyrejä, kuten ilkeä äitipuoli jne.

Vuori selittää hyvin paljon. Hän kertoo sivutolkulla historiallista taustaa tarinalleen. Se ei haittaa, koska ainakin lukija pysyy hyvin kärryillä siitä miltä sen ajan sisä- ja ulkopolitiikka näyttivät. Sen sijaan jotkin tapahtumat tai henkilöhahmot saavat liian vähän valoa ylleen. Se on ehkä tarkoituksellista, mutta jos tässä nyt jotain pitää märehtiä... Tarinan makrotasolla Vuori käyttää hyvin paljon "juonimyrskyjä", jotka vievät tapahtumia eteen päin, mutta liian usein toistuessaan saavat ainakin minut vähän kiristelemään leukaperiä, vähempikin olisi riittänyt.

Luin kirjan pokkarina ja yli 500 sivua pokkaria ei melkein mahtunut käsilaukkuun (kyllä sinne aina yksi tai kaksi mahtuu, ei hätää). Sivumäärästä huolimatta luin kirjan äänennopeudella, viuf. En yleensä pidä liian paksuista järkäleistä. Pitikös tämän nyt olla moite?
Kannen kuva ei minusta oikein sopinut kirjan sisältöön.

Tästä pääsenkin seuraavaan ja viimeiseen piiskaniskuuni: sain kirjasta hieman harlekiinimaisen kuvan, mikä ei onneksi ole kuin osa lukuelämystäni. Taisin lähteä lukemaan kirjaa enemmän historiallisena kuin naisille suunnattuna viihderomaanina. Oma vikani, mutta ei se estänyt minua viihtymästä ja olen sitä mieltä, että näitä suomalainen kirjallinen kenttä tarvitsee kipeästi lisää.

Näkijän tytär on ennen muuta viihdyttävä. Se on myös äärimmäisen hienosti kirjoitettu, huolella suunniteltu tarina ja kokonaisuutena miellyttävä. Suosittelen sitä keskiajasta "kevyesti" kiinnostuneille (mitä tuokin nyt sitten tarkoittaa). Tätä voisi verrata Kate Mossen Labyrinttiin, jossa liikutaan keskiajan Ranskassa (missäs muualla) ja kolistellaan miekkoja ja rakastetaan kiihkeästi. Tosin kiitokset Varis saa paljon vakuuttavammasta keskiajan tuntemuksestaan. Vuorelta on tämän esikoisen jälkeen ilmestynyt jo kaksi uudempaa historiallista viihderomaania: Siipirikko (2013) ja Disa Hannuntytär (2014). Huom: kirja vuodessa!

Koristin tämän blogauksen Kansallismuseon esineiden kuvilla. Käykäähän myös museoissa immeiset, sen lisäksi että luette hyviä kirjoja!

Näkijän tyttären on lukenut mm:

Sallan lukupäiväkirja
Savon sanomat (Eija Komu)
Luettuja maailmoja

Kristiina Vuoren kotisivut.

Lippulappujen luvattu maa

Pankkivirkailija oli jättänyt lyhyen ja selkeän (melkein tylyn) viestin kännykkään, että pitäisi käydä pankissa viemässä meidän "perhekirja". Perhekirja eli livret de famille on virallinen vihkonen, johon on merkitty kaikki perhettämme koskevat perhetapahtumat. Lapsemme synnyttyä saimme tuon vihon, jota on aina silloin tällöin pitänyt vilautella viranomaisille. Ennen kuin saimme teetettyä vauvalle henkkarit, kirjanen toimikin jonkinlaisena todisteena siitä, että kersa oli osa perhettämme.

Minua perhekirja ei ole koskaan miellyttänyt. Se on kirjoitettu käsin ja sen sivuilla on hienoja leimoja. Se muistuttaa entisen Neuvostoliiton viisumia. Vihkosta löytyy suttaisella käsialalla kirjattuna samat tiedot kuin normaalista lyhyestä syntymätodistuksesta. Onhan se tietenkin ehkä käytännöllinen monilapsisessa perheessä, jossa lapsilla ei ole omia henkkareita. Wikipedian mukaan livret de famille luotiin aikanaan Pariisin väestörekisterin tuhouduttua tulipalossa. Näin ollen kansalaisilla oli omat kopionsa rekisterin tiedoista siltä varalta, että rekisterit jostain syystä katoaisivat viranomaisilta.

Wiki.

Pankkivirkailija pyysi minut istumaan, kun ojensin hänelle kuuluisat perhekirjat, ja heti alkuun jouduin selittämään, miksi meidän perheessämme on kirjasia kaksi. Yleensä on vain yksi, mutta meillä niitä on kaksi. Saimme toisen perhekirjan, kun meidät mieheni kanssa vihittiin avioliittoon. Ranskan lähetystö Helsingissä teki sen meille, mutta unohti merkitä uuteen perhekirjaan meille jo vuosia aiemmin syntyneen pojan. Ja koska tiedätte, tai voitte kuvitella, miten ihanaa on häiden järjestäminen ulkomailta käsin ranskalaisten viranomaisten suurella avustuksella (käännättämiset, apostillet, äidin serkun tyttönimet ym...), jäi minulta häistä hengissä selvittyämme pyytämättä uuden perhekirjan tietojen korjaamista. Sitä varten minun olisi varmaan pitänyt varata aika lapsen syntymäkunnan kaupungintalolta itsensä pormestarin kanssa ja tuoda vielä muutama todistaja paikalle. Jostain syystä tämä on jäänyt hoitamatta ja sen takia meillä on kaksi perhekirjaa: yksi syntymää ja toinen naimisissaoloa varten.

Wiki.

Pankkivirkailija kurtisteli kulmiaan selitykselleni. Hän oli selvästi huomannut sarkastisen sävyn äänessäni.

Menin sitten kysymään, että minkä tärkeän asian kunniaksi perhekirja tällä kertaa piti naftaliinista kaivaa esiin ja virkailija selitti, että eurooppalaiset pankkisäännöt sitä vaativat.

Puhahdin....että ihankohan noin.

"Kyllä kyllä, uusien EU:n säännösten takia pitää pankin kirjata ylös jokaisesta pankkitilin haltijasta nämä tiedot, jotka perhekirjassa mainitaan."

"?????????"

"Mistäs te Madame olette kotoisin?"

Vastaukseni kuultuaan pankkivirkailija nosti nenänsä pystyyn ja kysyi: "Kuuluuko se Suomi edes Eurooppaan?"

Tässä vaiheessa voitte kaiketi kuvitella, kuinka selostin tietäiväiselle virkailijalle maantiedettä ja Euroopan Unionin historiaa. Ja ilmoitin myös, että onpas kummaa, kun ei Suomesta ole pyydetty tuomaan perhekirjoja suomalaisiin pankkeihin. Ja että johtuu ehkä siitä ettei meillä ole enää käytössä Napoleonin aikaiset lippulaput, ja että suomalaiset pankit varmaan ovat jo aikoja sitten ottaneet selvää asiakkaidensa identiteeteistä, esim. tilien avaamisen hetkellä. Että ei tarvitse jälkikäteen pyydellä lisätietoja.

Pankkivirkailija vaihtoi aihetta ja kysyi, että kai Suomessa sentään on kylmempää kuin Ranskassa.

Minua alkoi ärsyttämään ihan toden teolla ja vastasin, että ei ole totta, koska ainakin viime vuodet Etelä-Suomessa on ollut paljon kuumempaa kesällä kuin täällä Normandiassa. Sitten vasta tajusin virkailijan leikkivän nokkelaa kanssani ja lehahdin punaiseksi kuin tomaatti.

Seuraavaksi hän kertoikin matkustaneensa Suomen "Givaskilaan" siskoaan tapaamaan. Siskonsa oli kuulemma ollut vaihto-oppilaana "Givaskilaassa" ja siellä oli ollut niin kylmä, että mitkään vaatekerrat eivät olleet riittäneet.

"Hienoa, mutta sittenhän te tiesittekin, että Suomi kuuluu EU:hun, jos te siellä olette käyneet, koska teiltä ei kaiketi kysytty papereita rajalla? Tiedättehän sen EU-Schengen hommelin?"

Virkailija jatkoi "Givaskilaan" armottoman talven soimaamista ja näytti selvästi yhä epäilevän, että moinen Siperia mihinkään sivistykseen mukamas kuuluisi.

Suututti. Kaikki tuo hemmetin lippulappujen takia. Ja ilmeisesti ainut tieto, joka ei ollut ollut ajan tasalla pankin tietojärjestelmässä oli säästötilin osoite, joka oli 20 vuotta vanha, mutta mikä ei ollut estänyt tiliotteen lähettämistä oikeaan nykyiseen osoitteeseemme. Hävettää myöntää, mutta eniten minua suututti pankkivirkailijan asenne. Olin naamastani punainen, kun pääsin vihdoin perhekirjoineni konttorista ulos tuulettumaan ja postiin asioimaan. Siellä ei sentään tarvinnut mitään kirjasia esitellä. Jätin ne kuitenkin laukunpohjalla siltä varalta, että leipomossa kysyttäisiin todisteita siitä, että perheeni on oikeasti olemassa, ettei turhaan tarvitse leipää valeihmisille myydä.

Editoinnin ei tarvitse olla tuskaa

Jos ei mielesi tee editoida,
käy vaikka museossa valokuvaamassa mööpeleitä.

"Editointi on ihan peestä."
Kuinkahan monta kertaa olen tuon itsekin todennut. Se on se työvaihe, jonka tuloksena tekstin pitäisi olla valmis, mitä sekin sitten tarkoittaa. Yleensä kirjoittajat suhtautuvat tähän vaiheeseen mitä suurimmalla inholla, vähintään pyrkivät ajattelemaan sitä mahdollisimman vähän ja ehkä jopa jättävät sen kokonaan välistä. Itse kirjoittaminen on niin paljon hauskempaa.

Luulen että aika moni niistä, jotka eivät ole sulkakynään koskaan koskeneet, eivät hahmota mitä editoinnilla tarkoitetaan. Ja ei sitä voi oikein ymmärtääkään ennen kuin itse on suoltanut satoja sivuja melkein lukukelvotonta sitä itseään ja päättänyt muokata sotkusta käsikirjoituksen. Tässä vaiheessa yleensä usko omiin kirjoittajankykyihin on muutenkin niin korkealla, että tekeleestä mieluummin muovittaisi jänniä lasinalusia kuin ryhtyisi sitä tosissaan muokkaamaan paremmaksi - järjissään olevat ehkä näin tekevätkin.

Mika sitten avuksi editointiahdistukseen?

Sosiaalinen media auttaa aina pahimpaan angstiin. Kun siitä on päässyt yli, voi vain rehellisesti myöntää, että pulassa ollaan.

En varmaan valehtele, jos sanon palautteen olevan elintärkeää kirjoittavalle. Kaikenlainen pidempi teksti kaipaa ulkopuolisen silmäilyä, vähintäänkin typojen metsästämiseen.

Romaanimittaista tekstiä on mahdotonta editoita ilman palautetta. Jokainen tekstiensä kanssa kamppaileva sen tietää. Tähän asti prosessi on ollut yksinään nyhväämistä, mutta käsikirjoitusta voi muokata ja parannella vain tiettyyn pisteeseen asti yksin. Sen jälkeen se on lähetettävä eteenpäin. On vain uskallettava.

Tai kattoja...

Esilukija on palautteen ensimmäinen ja joskus riittävä vaihe, mutta juuri sille omalle tekstille sopivat esilukijat ovat yleensä kiven alla. Heitä on ehkä perheessä: puoliso, lapsi, vanhempi, serkku....ehkä, mutta yleensä esilukijaa on ihan tosissaan metsästettävä ja hyvällä lykyllä sellainen löytyy kirjoittaja- ja/tai lukupiiristä, foorumeilta tai Mos Eisleyn baarista. Esilukijoita olisi hyvä olla useampi, koska vain yhden ihmisen mielipiteet tekstistä ovat vain yksi näkökulma. Sen sijaan jos kolme lukijaa mainitsee samasta ongelmasta, on hyvin suuri todennäköisyys, että tekstissä on varteenotettava ongelma juuri siinä kohtaa. Esilukijat ovat myös eräänlainen testiyleisö. Jos heidän palautteensa tulevat nopeasti ja kuulostavat innostavilta, on teksti luultavammin otettu hyvin vastaan. Sen sijaan, jos heidän lukukokemuksiaan on odotettava kuukausia ja palautteet ovat vähintäänkin "ihan kiva" tyylisiä, niin käsikirjoitus ei ehkä ole vielä siinä jamassa, että se toimisi mielenkiintoisena lukukokonaisuutena.

Kirjoittajan on myös syytä varautua ottamaan vastaan negatiivista palautetta. Se on joka tapauksessa palautteen mielenkiintoisin osa. Esilukijoiden on toki myös osattava mainita hyvät ja toimivat asiat, jotta kirjoittaja tietää missä hän on onnistunut. Palautteen antaminen ei ole pelkkää mätkimistä, mutta positiivisilla superlatiiveilla on vaikea hioa muuta kuin kirjoittajan jo ennestään majakan lailla loistavaa egoa. Palautteen tarkoitus on antaa työkaluja käsikirjoituksen työstämiseen. Esilukijan on siis osattava sanoa sadalla kauniilla tavalla, että "tämä on ihan p...stä". Ja kirjoittajan on osattava suhtautua näihin kauniisiin sanoihin tyynen vastaanottavaisena. Kun esilukijat ovat antaneet tuomionsa ja kirjoittaja on heidän palautteensa pohjalta käsikirjoitustaan korjaillut, voi kirjoittaja lähettää tekstinsä joko kustantajille tai julkaista sen itse vaikka e-kirjana.

Käsikirjoituksenhan tulisi olla mahdollisimman pitkälle hiottu, paranneltu ja korjailtu ennen kuin sitä ehdottaa kenenkään julkaistavaksi. Mistä sitten tietää, että käsikirjoitus on oikeasti valmis? Kokemuksen voimin, luultavammin, mutta ennen kuin tuota kokemusta on karttunut tarpeeksi, olisi varmaan hyvä näyttää käsikirjoitusta ammattilaiselle, joka näkee heti missä voisi olla vielä parantamisen varaa.

....pillerirasioita.

Remmiin voi astua tässä vaiheessa palautepalvelu, joka tuottaa tekstistä arvion. Eihän siitä ainakaan haittaakaan voi olla. Tarkoilla neuvoilla tekstin editointi on yllättävän helppoa, sen kun seuraa ohjeita. Ja niin ollen kaikenlainen pähkäily, kompastelu ja leukaperien kiristely on kaukainen editointimuisto enää vain. Tekstin muokkaaminen voi olla myös yhtä innostava ja antoisa vaihe käsikirjoituksen valmistumista kuin itse kirjoittaminen. Hyvä palaute myös motivoi käärimään hihat ja tarttumaan talikkoon näppikseen sen sijaan että lusmuaisi kuukausia ehkäjossittenjospataina ilman määränpäätä.

Nyt parin käsikirjoituksen kanssa vuosia tuskailtuani, voin sanoa että palautepalvelu on hieno asia. Sillä on hintansa, mutta suhtaudun tuohon enemmän investointina kuin muuna. Ja vaikkei se maksaisi itseään takaisin, on saaduista neuvoista ja vinkeistä ehkä hyötyä tulevien tekstien kanssa. Tekemällähän sitä oppii. Ja palautetta on aina kiva saada.

Jotain mitä odottaa = Happy

Rellun mankkarissa soi aamulla ja illalla työmatkan ratoksi "Happy". Koko vartin ajomatkan kattoantenni vastaanottaa ilman rätinöitä vain yhtä radiokanavaa, mutta se ei haittaa koska tuo biisi sopii fiiliksiini. On kevät. On t-paitailua terassilla. On maastolenkkeilyä. On kukkia. On lomaa ensi kuussa. On melkein pian jo kesä. On paljon hauskaa odotettavaa. 

Vino ratsastaja.

Juuri tuo kivojen asioiden odottaminen tekee arjessa haahuilustakin mielekästä. Vaikka on duunia, pyykkiä, desimaalilaskuläksyjä tarkastettavana, uutisissa sodanuhkaa ja sadetta luvattu ensi viikolle, ei se haittaa, kun tietää että kivat projektit etenee ja lopulta pääsen niiden tuloksista nauttimaan. 

Piha kun sitä vielä sietää.

Olen happy, mutta myös kiitollinen. Ilmeisesti tämä talvi (ikuinen syystouhu mikä lie) on nyt ohi ja onnistuin olemaan sairastumatta kertaakaan. Suomessa tapahtunutta vilustumista ei lasketa mukaan ja siitäkin aiheutui vain viikon varran rään niistämistä. Söin lokakuusta tammikuuhun monivitamiinivalmistetta, ja sen lisäksi heti kun kaupoista sai, kannoin kotiin kiloittain appelsiineja ja greippejä. Talvi-menu koostuikin usein puolikkaan greipin alkuruuasta, jotain siinä välissä ja appelsiini jälkkäriksi. Olo on ollut enimmäkseen reipas ja pöpöt pysyneet loitolla. Tosin tuohon ehkä vaikuttaa sekin, ettei lapsi enää ole ihan pieni ja kantaa vähemmän tauteja koulusta kotiin.

Rapurisottogreipit.

En ole terveysfanaatikko. Osaan vain arvostaa virkeää oloa ja sitä ettei narahtelevien nivelten ja piinaavan väsymyksen takia voikaan tehdä jotain kivaa. Terveys on iso asia ja sen tärkeyden ymmärtää kaiketi vasta kun sen menettää, vaikkakin vain hetkeksi. 

Mutta nyt viikonloppu, editointia ja judokisat edessä. On mitä odottaa = happy. 

Luettua: Kaukamoinen, Petteri Hannila (2013)

Petteri Hannila: Kaukamoinen
2013, omakustanne (julkaistu englanniksi nimellä Fargoer)
Kansikuva: Anne Petelius
E-kirjan sivumäärä Kindlellä: 192


Suomalainen historiallinen fantasia voi hyvin. Näin totean luettuani Kaukamoisen, Petteri Hannilan esikoisromaanin, jossa liikutaan muinaisessa Pohjolassa. Kirjan päähenkilö, vasta aikuisuuden partaalle yltänyt Vierra, kuuluu kainujen heimoon. He elävät metsän ja vesistöjen antimista rauhassa omilla metsästysmaillaan. Vierra on päättäväinen ja melko kovakin nuori nainen, onhan hän päällikköjen sukua ja muutenkin kunnioitettu eränkävijä. Kaukamoinen on kivulias kasvutarina. Se kuvaa koko elämän kestävää matkaa muuttuvassa maailmassa. Se ei ole kaunista, eikä helppoa, mutta Vierra ei anna periksi.

Hannila on tuonut tarinaansa ikiaikaisia elementtejä ja juuri oikeassa mittasuhteessa. Runomittaiset kalevalaiset laulut, tai loitsut, luovat tunnelman. Luonnon ja tapahtumien kuvaus maalaavat karun kauniin maiseman, sellaisen jonne ulkosuomalainen pulahtaa mielellään virkistäytymään (se ikuinen hikimajan ja hiljalleen liplattavan järvenrannan kaipuu). En tiedä missä määrin Hannila on tutkinut Suomen muinaisten kansojen historiaa, ja kuinka tarkkaa ajankuvaus on, mutta intohimo aikakautta kohtaan paistaa rivien välistä ja on autaumuksellista. Erityisesti nautin kainujen heimon matriarkaalisesta yhteiskuntajärjestyksestä, joka toimii kirjallisuuden kentällä vastapainona viikingeille, joista on kirjoitettu kilometreittäin byronilaisia sankaritarinoita.

Tarina vetää mukanaan ja luinkin sen parissa illassa ja jäin kaipaamaan jatkoa. Petteri Hannilan seikkailu on kaunis, nopeatempoinen ja viisaasti rytmitetty.  Ihailen kirjan yksinkertaista, mutta herkkää kansigrafiikkaa. Kirjan sivuilta löytyy muutenkin taitavalla kädellä piirrettyä kuvitusta. Kaukamoinen on kirjoitettu hienosti, hyvin toimitettu ja taidolla taitettu. Mitä tästä muuta sanomaan.

Kaukamoinen on omakustanne, mutta se on täysin toissijainen seikka, kun kirjasta puhutaan. Sekin selvisi minulle kirjan jo luettuani etsiessäni siitä lisätietoa blogiani varten. Olisiko tässä todiste kirja-alan murroksesta: e-kirjan tulemisesta? Oli miten oli, toivotan Hannilalle pitkää ja antoisaa kirjailijan uraa.

Kirjabloggaajat ovat lukeneet Kaukamoista paljon, mutta alla linkki pariin muuhun lukukokemukseen ja kirjan omille nettisivuille, mistä voi lukea kirjasta otteen ja vaikka tilata omakseen:

La petite lectrice -blogi
Hys äiti lukee nyt -blogi

www.kaukamoinen.fi

Yhden kerran elämässä: maitohappoa ja viisaudenhampaita

Yhdeksän kuukautta. Siinä ehtii kaikenlaista, mutta juuri nyt tuo aika tuntuu hirvittävän lyhyeltä. Ja toisaalta odottaminen on sietämätöntä. Haluaisin kaiken olevan jo ohi, jotta arki palaisi hiljaisiin uriinsa. Ei tarvitsisi purra kynsinauhoja riekaleiksi pomon vastausta odotellessa, katsella kauhulla lentolippujen hintoja, miettiä tuleeko noi miehet keskenään toimeen...


Kaikesta unelman toteutus -angstistani huolimatta olen hoitanut ensimmäiset viralliset lupa-asiat kuntoon:


- miehen lupa: check (olisi aika itsekästä olla kysymättä)
- pomon lupa: check (olisi aika itsekästä olla kysymättä, edes muodon vuoksi)


Muita pakollisia järjestelyitä hautoessani aloitin ruumiillisen rääkin, joka sisältää jokapäiväiset venyttelyt, jokatoispäiväiset pilatesjumpat, viikottaisen ratsastustunnin ja uimahallitreenit. No juu, ei minusta Rambiinaa enää tehdä, hyvä että kauppakasseja jaksan kanniskella, mutta peruskunnon pitäisi olla siinä jamassa ensi syksynä, että pystyssä pysyy kelissä kuin toisessa. Ja jostain olen kuullut, ettei liikkumisesta haittaakaan ole.

Jotta ei jäisi rannalle ruikuttamaan.

 

Uimahallitreeniohjelma:

- vesipallolämmittelyt lastenaltaassa kersan kanssa
- venyttelyt ja yläselkäjumppa lastenaltaassa ranskalaisten ihmetellessä (vesijuoksua en ole heille esitellyt....vielä)
- rintauintimaailmanmestaruus 25 metrin olympia-altaassa mummoja ja muita uimalakkiuimareita väistellen

Toistaiseksi tulokset ovat näkymättömiä, mutta auttavat ainakin hermostuneisuudenhallinnassa. Tavoitteeni ei ole juosta maratonia tai nostaa penkiltä kiloakaan vaan voida nauttia Atlantin ylityksestä ilman sen suurempia terveysongelmia.

Kolmaskin lupa piti hankkia, nimittäin lääkärin, ja sen jälkeen olen rampannut verikokeissa, röntgenissä ja testannut vatsan happoisuutta vähentävää lääkitystä. Veriarvoni ovat mitä parhaat ja happolääkitys toimii. Selän röntgen sen sijaan jättää toivomisen varaa: se on ihan kiero, selkärankani siis, mutta parempi kiero kuin selkärangaton. Iskiaskipuiluni syy sentään löytyi kahden nikaman madaltumasta, mutta sain kuin sainkin lääkärinluvan valtameriseikkailulleni. Ehtona oli että jatkan kuntoilua ja ratsastus on kuulemma loistavaa keskivartalon voimistamiseen.

Uimalla vai lentäen?

Sitten alkoi hammasta kolottamaan, tai itse asiassa se on vihuitellut jo muutaman viikon, pari kuukautta korkeintaan. En vain ole halunnut sitä tiedostaa. En pelkää hammaslääkäriä, mutta minulla on pahanlaatuinen viisaudenhammastrauma. Minulta leikattiin vuosia sitten yhden puolen ylä- ja alaviisaudenhampaat. Suuri virhe! Älkää missään nimessä menkö sellaista tekemään, jos hampaat ovat ikenen alla. Se on pahempaa kuin...mikä tahansa. Ei se itse leikkaus vaan sen jälkeinen leikkaushaavojen jomotus, tulehtuneiden leikkaushaavojen tappokipu, hermokipu ja hampaiden uudelleen järjestäytymisestä johtuva vihlonta. Jos voitte välttää, niin antakaa niitten vaan olla siellä missä ovat.


Mutta. Keskellä valtamerta ei hammaskeiju käy hoitamassa hommia. Tiedättehän sen jomottavan hammaskivun, joka estää nukkumasta, syömästä, puhumasta, nauttimasta lomasta!


Soitin tänään ajan hammaslääkärille, jotta saisin varmuuden siitä että vasemman alapurukaluston perukoilta tuntuva pieni vihlonta (varsinkin Turkinpippureita pureskellessa) johtuu vain jostain tyhjänpäiväisestä pikkuhuolesta, vetäkööt vaikka koko reikäisen poskihampaan pois, mutta tyhmänturhat viisaudenhampaani aion pitää hautaan asti, sattui mitä sattui.