oN kEVÄT oN vALLATON oN vETTÄ

Mutaa kavioissa

Normandian kevät on nupullaan. Linnut eivät ole vielä aloittaneet soidinta. Metsässä on hiljaista, vain muta loiskuu kavioissa. Silti sen tuntee, pian kaikkialta puskevan kevään vibat väristelevät jo puskissa. Pikkulinnut pyrähtelevät ja aurinko melkein hymyilee. Pilvi on kevyt, tuuli navakka ja maa tuoksuu menneen talven mädältä. Kohta sen peittää kielojen ja liljojen maisemaan kirjoittamat runot.

Uuden aika on käsillä. On annettava entisten olla, mennä ja unohtua. Pellot on kynnetty, rikat revitty, siemenet kylvetty. Maa muhii. Kohta se kantaa hedelmää, joka aaltoilee tuulen armoilla. Juhlitaan hedelmällisyyttä, maalataan munia ja katsotaan kuuta.

Hyvää pitkää viikonloppua.
Nauttikaa rauhasta ennen kevään puhkeamista.

Uusi arvio ja book battle KKLV vastaan Luxus (kuka voitti?)

Evarian kirjahylly-blogi on arvioinut tai paremminkin pistänyt kilvoittelemaan keskenään Kun kuulet laulun varjojen ja Milja Kauniston uutukaisen Luxus.

Lue juttu tästä.

Pidän bookbattle konseptista. Kirjoja voi tosiaan vertailla keskenään. Minun ja Kauniston kirjoilla on yhtenäistä Ranska ja 1700-luvulle (ainakin osittain) sijoittuvat tapahtumat. Muuten liikutaan eri kategorioissa ja lajikaan ei ole sama. Vähän kuin vertaisi estejuoksijaa maratoonariin tjms. Todella, enemmän kuin mielelläni hävisin Kaunistolle, joka on historiallisen romaanin uusi papitar. Pelkkä teostemme vertailu pistää mukavalla tavalla karvat pystyyn. Luxus on minullakin lukupinossa odottamassa. Olen varma, että se on ykköstykistä.

Asiaankuulumaton kissakuva

Olen kiitollinen, että Evaria tuo kirjastani esille sen tärkeän seikan, että se ei ole Diana Gabaldonin Matkaaja/Outlander kopio. Bravo! Kummassakin on samoja elementtejä: kiviympyröitä, historiaa, rakkautta, tragediaa jne. Mutta tosiaan, sanoisiko joku kahdesta lohikäärmeitä ja ritareita käsittelevästä korkeafantasia teoksesta, että ne ovat toistensa kopioita? Kirjoja on maailmassa miljoonia, joskus niiden teemat risteävät toisiaan. Ja entä vampyyri- ja ihmissusikirjat, eivätkö ne seuraa usein yhtenäistä kaavaa?

Viime kesänä, kun käväisin Suomessa, näin mainoksen Gabaldonin kirjojen pohjalta sovitetusta tv-sarjasta. Kiinnostuin, koska siinä näkyi kiviympyröitä ja jotain juttua aikamatkaamisesta. Tarkistin mistä oli kyse, koska kirjailijalla on aina omat kauhunhetkensä, ja lopulta katsoin sarjan. Luin samaan syssyyn koko Gabaldonin kirjasarjan. Huh huh, sarjan teokset ovat n. 1000 sivuisia. Ihailen Gabaldonia ja hänen kirjojaan, mutta ei, en ole hakenut niistä inspiraatiota omiin kirjoituksiini. En tuntenut koko kirjailijaa edes nimeltä ennen kuin viime kesänä, jolloin oma kirjani oli jo kansissa. Mutta toki vapaasti verratkaa omaa tuotostani mihin haluatte. Olen imarreltu kaikesta mahdollisesta kirjani saamasta huomiosta.

Halit kirjabloggaajille! Olette kirjamaailman supersankareita!

Uutta luomassa (kirjallisuuskitinää)

Elizabeth Gilbertin neuvoja parempaan elämään

Miksi kirjoitan?

(olin kirjoittamatta kokonaisen viikon mustanperjantain jälkeen- voi hyvänen sentään!!! ja vellottuani tarpeekseni surussa, mitättömyydentunteessa ja yleisessä paskistumisessa, sain tarpeekseni)

Seisoin taas kaivon äärellä ja mietin syntejä syviä. Elämä on tässä ja nyt. Parempi aloittaa heti, jos haluan jotain aikaiseksi. Mikään ei valmistu odottamalla ja miettimällä, että ei tästä kuitenkaan mitään tule. Sitä on vain oltava rohkea ja hypättävä. Tulevaisuus yksin tietää, ja niin kauan kun en omaa ennustamisen taitoa, en voi muuta kuin hypätä.

Kirjoitin novellin. Annoin hypograafikkoni keulia ja terassilla lemusi kaksitahtinen. En ole kirjoittanut lyhyttä tarinaa yli vuoteen. Se tuntuikin mahdottoman hyvältä. Nopea, siisti, kirjallinen liike. Tchak!

Ilta-aurinko pellon yllä

Olen luova herkkä ihminen. Minulla on pursuileva mielikuvitus. Näen arkisissakin yksityiskohdissa taikaa ja potentiaalia suurelle tarinalle. Olen säilyttänyt lapsenuskoni, lapsenmielikuvitukseni ja lapsensydämeni. Lyön aikuista pessimisti-minääni metsäreissulla hihaan tarttuneella inspiraatiolla ja virnistelen maailmalle. Hurjistun epäoikeudenmukaisuudesta, kavahdan synkkyyttä, peilaan itseäni kuun kuvajaiseen, pillahdan itkuun pienistä ja nauran mahdottoman huonoille vitseille.
Kaikki tämä on kanavoitava johonkin. Tavoitteellinen kirjoittaminen, kirjailijuus, on minun juttuni, punainen teekuppini, säröineen kaikkineen.

Hyviä kirjoitusviboja kaikille kirjoittavaisille. Ei, se ei aina ole helppoa, mutta on se sen arvoista, kun saa jotain taas valmiiksi.

Hmmmm Ranska

Ranskalaisen kaljakatalogin erikoisimmat...

"äkkikuolema"

"pirullinen"

"kukkona tunkiolla"

"...possun huuhteluun"

"...'kikkeli'....extra large"

"korsikalainen"

"tahitilainen"

Hevosleidin oivalluksia

Kun en voi muutakaan tehdä, on parasta rasvata satula. Se ei tee sille pahaa. Talvikuivien käsien iho myös kiittää.

Vanha satula on kantanut minua monta vuotta, mutta se on yhä kunnossa, vaikkakin hieman naarmuilla. Aika kuluttaa kulkijaa.

Minulla on ollut monta satulaa, mutta tämä yksi tulee olemaan ainaisesti se, jonka kyydissä syntyi idea tarinaan, joka taasen kuljetti minua pidemmäs kuin olisin koskaan osannut unelmoida. Olen myös tippunut muutamaan otteeseen satulasta. Se ei silti ole koskaan estänyt minua asettamasta jalkaa uudelleen jalustimeen ja ponkaisemaan takaisin pollen selkään. Hieman hutera olo putoamisen jälkeen on aina ollut, mutta pian se unohtuu, kun laukataan taas peltoja pitkin.

Kun suunnitelmat muuttuvat

Elämä on yhtä esterataa

Kirjailijan tärkein ominaisuus on sinnikkyys. Muistetaan tämä nyt heti alkuun ja mietitään sitä lisää hetken päästä.

Sitä ennen jotain muuta.

Kun unelma murskaantuu verisine sulkineen ja katkenneine luineen jalkoihisi, haluat antaa periksi.

Et halua enää koskaan kirjoittaa, koska se sattuu. Ja kaiken lisäksi se on täysin turhaa. Ja maailmassa on muutenkin tarpeeksi onnettomia runoilijoita. Hyvä on. En kirjoita enää koskaan mitään. 

Sen sijaan luen, tai yritän, mutta kun lukeminenkin sattuu. Jonkun toisen tekstin lukeminen hieroo naamalle omaa epäonnistumista.

Teit mitä tahansa, se sattuu.

Ja kaikista eniten sattuu, kun et kirjoita. Se riipii nahkasuikaleita selästä.

Hetken kirjailija on filosofinen ja siivoaa.

Hän myös silittää paitoja ja katsoo ranskalaisen elokuvan.

Mutta yön unettomina tunteina hän haluaa polttaa koko maan. Jos hän saisi päättää, Kuolemantähti possauttaisi kaiken täältä ikuisuuteen. Olkoon pimeä voima kanssani.

Tuomio oli langetettu ja se oli järkytys. Järkytystä seurasi suru. Kirja on kuollut. Kauan eläköön kirja! Sitten heräsin vihaan. Ensinnäkin vihaan kirjailijoita ja ennen muuta itseäni. Onko tyhmempiä? Vihaan myös kustantamoita. Ne ovat niin surkeita vähine resursseineen. Vihaan tietenkin myös lukijoita ja ennen muuta sinua, joka et ostanut kirjaani. Sinut minä ristiinnaulitsen. Kirjansalamurhaaja! Roviolle! 

Onneksi viha tunteena polttaa itsensä pois nopeasti ja sen tilalle astuu rauha. 

Olen tyyni meri. Pieni tuulenvire väräjää ja aurinko kimpoaa pinnaltani miljoonana timanttina. 

Aloitan alusta. Pöytä on tyhjä. Reppuun on kertynyt kokemusta. Tiedänpähän ensi kerralla olla vähemmän tyhmä. Jostain luin, että kirjailija voi taittaa niskansa vain kerran. Hmmmm. En aio soveltaa tätä omaan sotasuunnitelmaani. Nimittäin, emme vain ainoastaan olleet sotureita kerran. Olen kokonainen sotakone, aina valmiina taistoon. Ammu vain, olen luodinkestävä.

Sulattelua. Tietenkin. Olen ylensyönyt onnea liian pitkään. Sen päättymistä joudun sulattelemaan jonkin aikaa. Kirjalija on parhaimmillaan kurjana. Ja kun olen lopulta valmis, kirjoitan maailman parhaan romaanin. Tai kolme.  

Valaistuksen lapsia oomme kaikki

Kuninkaanlinnan portit

Historia sellaisenaan ei ollut lempiaineeni koulussa. Se oli maantieto, mutta on aikakausia, jotka saavat minut värähtelemään. Ensirakkauteni suuntautui Egyptin faaraoiden aikaan. Tämä kiinnostus kulminoitui, kun 18-vuotiaana plikkana pääsin leikkimään Indiana Jonesia Niilin varrelle Luxorin temppeleihin ja hautakomplekseihin. Se, että osasin tulkita hieroglyyfejä, kertoo innostuksesta jotakin. Kaverini pelasivat lentopalloa ja kävivät treffeillä.

Yksityiskohta ovesta

Muumiointimenetelmien ja hassupäisten jumalolentojen nimien opettelu antoi lopulta tilaa paremmin nykypäivässä sovellettavaan kieleen. Muistan tarkasti hetken, jolloin pitelin käsissäni Antoine de Saint Exupéryn kirjaa Vol de Nuit. En ymmärtänyt sanaakaan, mutta näin ja kuulin jotain äärettömän kaunista ja tiesin, että tämä minun on luettava. Valitsin lukiossa ranskan kolmanneksi ulkomaiseksi. Meitä ei ollut montaa luokallani. Kaikki tyttöjä.

Kuninkaan tyttärien kirjasto

Olin tietenkin katsonut Angélique La Marquise des Angès elokuvat. Monta Kertaa. Ne taisivat olla lempielokuvani Tähtiensotien ja Indiana Jonesien lisäksi. Jokin siinä kiihkoisassa pukudraamailussa vetosi. Muistan myös kun kävimme koko perheen kanssa katsomassa Kurjat musikaalin Helsingin kaupunginteatterissa. Ravisteleva kokemus. Kosketukseni Ranskan kulttuuriin oli pinnallinen sipaisu, mutta intohimoja on kaiketi syntynyt vähäisemmistäkin kopeloinneista. En koskaan lukenut Vol de Nuit kirjaa. Jossain vaiheessa tosin tarkistin, että kykenin ymmärtämään sen tekstiä kokonaisen yhden luvun verran. Se riitti. Ja lähdin Ranskaan vaihto-oppilaaksi.

Näkymä puutarhaan

Ranska ei tietenkään ollut aivan sitä mitä odotin. Suuri maa. Suuret ongelmat. Mutta aah, niin upea kulttuuriperintö ja menneisyys. Joku voisi ivallisesti jopa sanoa Ranskan loistavan tulevaisuuden olevan takana. Hmmmph, Ranskaa on tarkasteltava sisältä ja läheltä, jotta ymmärtää, missä sen erinomaisuus sijaitsee. Harjoittelen tätä ranskalaisen elämäni jokainen päivä, kuten myös ranskankieltä, joka monimuotoisuudessaan yllättää yhä.

Vaikutteita kaukomailta

Onneksi Ranskalla on historiansa. Siihen voi kirjaimellisestikin upota. Historia on läsnä joka puolella. Kotikylässäni sijaitsee kirkon ja kaupungintalon lisäksi linna. Linna on 1800-luvulta, mutta linna silti. Kun lenkkeilen sen takorautaporttien ohi, en voi olla miettimättä kuinka paljon moisen pytingin putkiremontti maksaisi. Varmasti enemmän kuin oma taloni. Seuraavan kylän kirkko on osittain varhaiselta 1300-luvulta. Paluumatkalla juoksen (lue: kävelen läähättäen) pellon viertä. Pellon toisella laidalla sijaitsi ennen sotia toinen linna. Se ilmeisesti tuhoutui ja purettiin kokonaan. Linna oli 1700-luvulta. Siitä oli mustavalkoinen valokuva pormestarin vuosialmanakassa. Paremminkin kartano, sanoisin minä, mutta Ranskassa Château on Château, ja kissa on kissa.

Kuningattaren pikkulinna

Minusta tuli museofriikki. Missä museo, siellä minä. Uusi mottoni. Ostin pinon historiankirjoja ja museoiden esinekatalogeja. Luin aikalaisteoksia, muistelmia, tutkimusraportteja ja historiallisia romaaneja. Ja huomaamattani rakastuin aikakauteen, joka kukoisti 200-300 vuotta sitten.  

Aikansa kattolamppu

1700-luku oli suurten aatteiden aikakausi. Silloin muokattiin maailmaa radikaalisti. Tehtiin vallankumousta, valloitettiin uusia alusmaita, tampattiin tietä valmiiksi tulevalle teolliselle aikakaudelle, luovuttiin vanhoista aatteista, keksittiin tieteitä, luovuttiin uskomuksista, tehtiin muotia, lauletiin duottoja, puhuteltiin arvonimin. Elettiin myös aikaa ilman nukutusta. Eteeriä ei oltu vielä keksitty, joten potilaat juotettiin humalaan tai huumattiin vaarallisesti opiumilla ennen kuin alettiin poistaa kuulia vatsaontelosta. Leikkausvälineitä ei myöskään osattu vielä steriloida. 1700-luku oli vaarallista aikaa ja varsinkin naisille. Naisten yleisin kuolinsyy oli huonosti mennyt synnytys. Ehkäisymenetelmät olivat enimmäkseen hokkuspokkusta. Kuolema oli läsnä elämän joka päivä. Ihminen ei uskaltanut nukahtaa kynttilän sammutettuaan vaaka-asentoon, koska silloin kuolo saattaisi korjata helpommin. Nukuttiin istualtaan, liian pienissä sängyissä. Luettiin iltarukous. Uskottiin Jumalaan ja myös noituuteen.

Elettiin tässä ja nyt. Huominen ei ehkä tullut. Syötiin kun ruokaa oli. Satovuodet vaihtelivat. Häitä juhlittiin monta päivää. Morsiamen kannatti, koska hänhän saattaisi kuolla yhdeksän kuukaden päästä. Erottiin, jos lapsionni ei kolkuttanut ovelle. Perillinen oli tulevaisuuden turva ja onni. Valitettavasti myös lapsikuolleisuus oli 1700-luvulla korkea. Rahvaan lapset tekivät töitä siinä missä heidän vanhempansa, harva oppi lukemaan. Mitä suotta, jos elettiin vain hieman alle nelikymppisiksi joka tapauksessa. Aatelisten lapset opettelivat kreikkaa ja latinaa, ratsastusta, miekkailua ja cembalon soittoa ja teloivat itsensä metsästysonnettomuuksissa.

Lyhyt sänky

Tiedätte varmasti sen tunteen, kun kävelette hyvin vanhaan rakennukseen, katselette sen kauniita huonekaluja ja koriste-esineitä ja mietitti, että onpa kaunista, ja sitten kysytte hiljaa mielessänne, miksi tällaista ei enää valmisteta? Modernismi ei ole koskaan sopinut minulle, en pidä suorista linjoista ja minimalistisista muodoista. Rokokoon estetiikka kiemuraisine krumeluureineen on tout à fait moi. Ihmiset puhuivat, kävelivät, pukeutuivat, olivat ja elivät tuon estetiikan mukaan. Ihmisillä tarkoitan etupäässä yhteiskunnan hyvävaraisia ja etuoikeutettuja.

Pitääksemme jalkamme maankamaralla, mainittakoon, että kurjat ovat olleet kurjia kautta aikain ja heidän elämistään eivät museot ja linnat meille paljoa kerro. Mutta se todellisuudesta, liikummehan unten rajamailla. Historia oli ja aikakaudet kaikuvat marmorikäytävillä, pölyt kerrostuvat pähkinäpuulle ja kultauksille.

Kuningattaren leikkipuisto

Mielestäni 1700-luvulla pukeuduttiin äärimmäisen tyylikkäästi. Aikakauden habituksessa oli sitä jotakin, takit kiristivät juuri oikeista paikoista, röyhelöt pursusivat ja laskokset laskeutuivat. Onko ylväämpää kuin kolmikolkkahattu? Ymmärrätte toki miksi viuhka on kätevä ja kukaan ei näe, että perseesi on leveä, kun sitä vartavasten levennetään toppauksien ja koriviritelmien avulla. Mielestäni on valitettavaa, ettei miekkaa saa enää kantaa julkisilla paikoilla. Kunninloukkauksesta kun saattoi aikanaan joutua maksamaan kivuliaasti. Kävisivät kaksintaisteluun sen sijaan, että haukkuvat toisiaan somessa. Antaa sydänveren vuotaa.

André Le Nôtren puutarhassa vesipedot ilakoivat

Niin, 1700-luvussa on sitä jotakin, kaunista kiivautta. Sellaista, jonka ihmiskunta on, Hélas! unohtanut. Sääli. Viljelkää ajatustenne aateliutta, ylväyttä ja rohkeutta. Olemme kaikki Valaistuksen aikakauden lapsia. Haastakaa maailma, mutta tehkää se tyylillä, siristäkää silmänne, hymyilkää vinosti, keimailkaa, mutta aina kovat piipussa, ovelasti.


N.B: en olisi luultavammin elänyt kahta tuntia pitempään 1700-luvulla. Ihailen aikakautta, mutta kernaasti kaukaa.

2e N.B: kirjoitan historiallista fantasiatrilogiaa, joka yllättäen sijoittuu suureksi osaksi 1700-luvulle ja rakastan tätä touhua intohimoisesti!