Ja kommentaattori hattunsa söi

Jokainen Ranskassa Euroviisuja katsonut suomalainen muistaa, kun paikallinen juontaja uhkasi syödä hattunsa, jos "Lordi" voittaisi viisut. Mörököllirock oli varmaan pelkkänä käsitteenäkin aika tuntematon perusranskalaisille, vielä tuolloin. Nytpä tietävät paremmin. Saksalainen asiakaskin kysäisi kisoja seuranneena aamuna, mitä ihmettä Suomelle on tapahtunut? Samaa tuo kysyi, kun uutisissa oli kerrottu koulusurmista.

Tähän asti näillä ihmettelijöillä oli ilmeisesti ollut hieman kapea kuva Suomesta. Maa, jossa ei koskaan tapahdu mitään. Siellähän elelee vain niitä rauhallisia suomalaisia.

Olen kuullut kyllä myös toisenlaisia kommentteja heiltä, jotka ovat ihan oikeiden suomalaisten kanssa olleet tekemisissä tai jopa Suomessa käyneet. Maata pidetään sekoituksena turvallisuutta, kummallista arkkitehtuuria ja loistavaa koulujärjestelmää ja suomalaisia värikkäinä ja nerokkaina.

Euroviisut ovat loistava vitriini, mutta myös kiva musiikkiohjelma. Hieman tietty harmittaa, kun naapurimaat keskenään jakelevat pojoja toisilleen ihan kuin muita osanottajia ei kisassa olisikaan. Onneksi toisinaan hyvätkin kappaleet saavat pisteitä ja kipuavat listalla. Suomen viime vuoden viisuehdokas sai ainakin enemmän pisteitä kuin Ranska, ja sillä on aivan erityinen merkitys sohvalta käsin pelatussa maaottelussa.

Hiemanko olen ylpeä Suomen tämän vuoden viisuehdokkaasta. Siinä viedään maailmalle kuvaa maasta, jossa punk elää. Lisäksi kappale on kuin luotu perheenäidille, joka yrittää pitää kaikki ohjat käsissään arjen askareissa puuraessaan. Pitää käydä töissä, kaupassa, laittaa pyykit koneeseen, tarkistaa läksyt, kirjoittaa novelli...

En tuntenut Pertti Kurikan Nimipäivät -yhtyettä ennestään (anteeksi ulkosuomalaisuuteni*), mutta eilen piti kuunnella miltä tämä kuulostaa. Suomi-kuva on maailmalla jo muuttunut enkä usko, että viisuehdokkaamme otetaan ainakaan huonosti vastaan. Ja mieluummin katselen Ranskan televisiosta suomalaista punkkia kuin tangokuninkaallisia.

---------------------------

*pitkään ihmetteli mitä kahvakuulatkin olivat

Uusi novelli sekalaiseen tuotantoon

Päivän ratoksi, iloksi tai riesaksi. Viimeistelin uusimman novellini, jonka kirjoitin plusmiinus vuosi sitten. Voit lukea sen täällä, jos haluat.

En ole novelisti. Lyhyt tarina ei ole minun juttuni, mutta siitä huolimatta joskus, noin kerran tai kaksi vuodessa, inspiraatio iskee ja pakottaa kirjoittamaan tarinaa, joka mahtuu muutamalle sivulle. Kaikesta kun ei saa väännettyä romaania, onneksi. Lyhyt tarina on siitä mukava, että se on nopeasti valmis. Se ei roiku pitäisi-tällekin-jotain-tehdä-ikuisuusprojektina takaraivolla koko ikää. On helpottavaa vain päästää tekstistä irti. Sanoa, että nyt soon siin. Tällainen hetki tuli tarpeeseen juuri nyt kun viimeistelen esikoistani pientä suurta maailmaa varten. Olen editoinut, editoinut ja editoinut viimeiset...no hemmetin kauan kuitenkin, en edes muista. Onneksi loppu häämöttää.

Mutta sitä ennen oli päästettävä tälläinen pieni peikkonen matkalleen. Novellin idea syntyi lukemalla kirjan. Kyse oli Charles "Pete" Conradin elämänkerrasta The Rocket Man. Hän oli kolmas mies kuussa ja pieni astronautti minussa alkoi heti haaveilemaan. Syntyi idea, toinenkin ja lopulta tarina Sitruunasamppanjaa eli kvanttinautin muistelmat.

Ulkosuomalaisuus ja kirjoittaminen

Maa taakse jää

Olisinko koskaan alkanut kirjoittamaan, jos olisin jäänyt Suomeen? Pidän tarinoista, mutta mikään ei taustassani ennustanut, että alkaisin niitä nikkaroimaan itse. En ole missään vaiheessa elämääni koskettanut kirjallista kenttää muuten kuin lukijana. Mitä Ranska teki minulle, että tartuin näppikseen?

Ihminen tuntee väistämättä olonsa hieman kummalliseksi asuessaan ulkomailla. Ei ole enää täysin suomalainen, muttei vielä ulkomaalainenkaan. Sitä vieraantuu tai etääntyy entisestä ja kummastuu uudesta. Koska ulkosuomalainen elelee vieraalla maalla, terävöityvät hänen aistinsa. Uudet asiat kiehtovat mieltä tai rypistyttävät otsaa. Aivoissa pakostikin tapahtuu jotakin. Olen siitä varma. Tiedeihmiset sen todistakoot.

Muutos on fyysinen. Yksilö sopeutuu uuteen ympäristöönsä. Se on evoluutiota pienessä mittakaavassa, mutta myös psyyke saa tällin ja se voi olla hyvä tai huono tai kumpaakin. Kun perhe ja ystävät jäävät Suomeen, syntyy väistämättä kaipuu. Ulkosuomalaisen haikea koti-ikävä kaihertaa pieniä savuavia reikiä mielen sopukoihin. Uusi kulttuuri, kieli ja välillä niin ufosti käyttäytyvät ranskalaiset taasen inspiroivat ja tarinoille välttämätön mielikuvitus saa kuin Asterix taikajuomaa.

Kieli on hyvin vahva osa identiteettiä. Ei ole ihan sama millä kielellä elää, ajattelee, tekee töitä tai rakastaa. On sydämen kieli ja arkikieli. Suomen unohtaa hyvin nopeasti, jos sitä ei tarvitse koko ajan tai edes usein. Ei se häviä päästä yhtä nopeasti kuin ruotsi, jota ainakaan minä en tarvitse enää kuin harvoin. Jag har glömnt allt min svenska...tai jotain. Suomi katoaa päästä salakavalasti sana ja rakenne kerrallaan. Ranska ja englanti toimivat kuin viirus ja tappavat puolustuskyvyttömän suomen hitaasti solu kerrallaan, huomaamatta.

Ei ole yllätys, paitsi itselleen, kun Suomilomalla sinulle hienovaraisesti mainitaan puhuvasi aksentilla tai käyttävän des bizarres sanoja hups, puhuin ranskaa vahingossa. Ja mitä pidempään olet asunut ulkomailla ilman päivittäistä annosta isänkieltäsi sitä varmemmin oireilet äiteinmaassa kielihybridinä kummajaisena. Ja sehän voi olla myös etu kirjoittajana, jos haluaa renoveerata suomenkieltä. Jos ei, on kaiketi parempi ylläpitää sitä vähää, jonka joskus on oppinut. Men hur?

Lukemalla suomeksi suomalaista kirjallisuutta. Oh (ruotsalaisella oolla).

Ja tuottamalla suomenkieltä itse.

Vaikka harrastan yksinpuhelua täysin sujuvasti ja varsinkin autonratin takaa, ei se silti pitkällä tähtäimellä ole se paras vaihtoehto. Suomenkielinen seura taas olisi mieluista, mutta mokomat ovat kaukana. Olisi hauska jutustella puhelimessa tunti joka ilta, mutta aina siihen ei ole aikaa. Jostain syystä Normandiassa ja tässä lähiseudullani ei asu paljoa muita suomea puhuvia. Minun erakoituneen sumuisten nummien ujon tytön pitäisi ryhtyä sosiaaliseksi, käydä Suomi-kerhossa, instituutissa, kahviloissa Pariisissa. Hur so?

Onneksi on kirjallisuus, jonka pariin paeta ylläpitämään omaa kieltään. Ei minusta kirjoittamalla kielitieteilijää tehdä, mutta jos jonkinlainen yhteys suomenkieleen pysyisi ja sen ympärille rakentuisi palomuuri kieliviiruksia vastaan. Kirjoittamisesta on varmasti ainakin tämä ilo, etu ja oikeus. Olisiko tässä osasyy siihen, että moni ulkosuomalainen tarttuu sulkakynään? Tätä inspistä voi tietenkin viljellä myös muissa muodoissa kuin kirjoittamalla: valokuvaamalla, maalaamalla, laulamalla...ja kertoa siitä kaikesta blogissaan.

En usko, että olisin koskaan kirjoittanut fiktiota, jos en olisi ulkosuomalainen.

Suomalaista terästä maailman merillä.

Hurjaa touhua

"Poliisilla on uusi ystävä"-mainos.

Täytyy myöntää, että sain kakoa hetken luettuani yo. kuvan artikkelin. Béziers on kaupunki eteläisessä Ranskassa, Välimeren rannikolla, ei kaukana Espanjan rajalta. Voisi luulla, noin nopeasti ajateltuna, että mukava mesta. Ja ehkä onkin.

Sen sijaan Béziersin kaupunginjohtajalla on tainnut napsahtaa pahemman kerran, kun hän on päättänyt mainostaa, että kylän jepareilla on nyt isot piiput taskuissaan. Tästä saa väistämättäkin western-mielleyhtymän ja hivenen yhdysvaltalaismaisen aseiden palvonnan kuvan.

Ongelma on vain se, että tämä on Ranska.

Béziersin kaupunginjohtaja edustaa äärioikeistoa ja voimme kuvitelle kenelle mainos on suunnattu. Voimme myös kuvitella miten sen sanoma on väestön keskuudessa vastaanotettu. Sen sijaan, tunnen myötähäpeää paikallisia poliiseja kohtaan. Heidän edustajansa sanovatkin lehtijutussa, että on hyvä asia, että heillä on vihdoin aseet, mutta ettei siitä ehkä olisi kannattanut kansalaisille kertoa tällä tavalla.

Nyt pitäisi miettiä mitä veronmaksajat haluavat: lisää väkivaltaa vai esimerkillistä toimintaa päättäjiltä kaikenlaisen väkivallan torjumiseksi? Kyseessä on tietenkin vain provokaatio ja mediatempaus, mutta hieraisinpa siitä huolimatta silmiäni pari kertaa. Aika hurjaa touhua minun mielestäni.

Ennustajia ja neroja koululaisia

Normandian helmikuu etenee nollan ylä- ja alapuolella pomppien. Aamulla paistaa ja iltapäivällä harmahtaa. Juustotarjottimelle on lisätty vuoristoserkku Reblochon, josta myös tartiflettea on paistettu. Kouluissa, työpaikoilla ja urheilukerhoissa on osanottajapula, koska kansa sairastaa ärhäkkää influenssaa. Mary vielä sinnittelee, mutta eiköhän tauti kaada hänetkin piakkoin kanveesiin. Sitä ennen raportti Normandiasta.

Mary ihmettelee tällä kertaa päivälehden ilmoitusosiossa esiintyviä ennustajien mainoksia. Mary tuumasi, että tärkeitä asioita päättäessä on kaiketi hyvä saada neuvoja muilta, ja koska muiden neuvot usein ovat mutuhuttua tai muuten huonolle kurssille ohjaavia, ei kai ole yhtään sen huonompi turvautua meedioon. Ja ovathan ihmiset tukeutuneet shaamaaneihin, poppamiehiin ja muihin näkijöihin jo aikojen alusta lähtien. Ehkä ranskalainen on vain säilyttänyt tarpeen olla yhteydessä johonkin muuhunkin kuin älypuhelimeensä, johonkin yliluonnolliseen.

Silti.

"Moi Charles, lähdetäänkö illalla yhdelle?"
"Oh, désolé Pierre, en voi koska varasin ajan ennustajalle."

Ranskalaiset näyttäysivat suhtautuvan hyvin varauksemattomasti myös Tarot-kortteihin, joiden avulla kuka tahansa voi improvisoitua Mme Irmaksi. Jokin siinä on, että tulevaisuus on tunnettava ennalta, vaikka sitten naistenlehden horoskoopin kautta. Tosiuskova tosin teettää oikean astrologin tekemän "kartan" itselleen ja siitä riittää tietoa kehdosta hautaan. Kyse on tietenkin myös huvista, mutta että oikein meedioita... Mitterandinkin kerrotaan sellaiseen tukeutuneen. Vakava asia siis.

Kaikki miekkosia, mistähän se johtuu?

Lehdestä löytyi onneksi myös ne uutiset ja yksi eritoten kiinnitti Maryn huomion. Pariisin tammikuisen terrori-iskun jälkeen normandialaisen Aumalen yläasteen oppilaat päättivät tehdä jotain iskun uhrien hyväksi. He kertovat uutisessa, että kaikkialla puhutaan lähinnä terroristeista ja vähemmän uhreista, joita he haluaisivat auttaa. Nerot oppilaat miettivät uutta projektia tekniikan työn mikro-yritykselleen. He päättivät valmistaa "Je suis Charlie"-avaimenperiä ja lahjoittaa saadut myyntitulot uhrien asiaa ajavalle yhdistykselle. Lisää heistä täällä.