Kirjoitin hiljattain novellin avaruusasemalla työskentelevästä siivoojasta. Hän siivoaa hotellihuoneiden lisäksi rahapusseja, keventämällä niitä. Tarina on spekulatiivista fiktiota, mutta tämän päivän lehti todisti minulle, että todellisuus on tarinaa ihmeellisempi.
Kyseessä ei ole pankkiryöstö. Eikä kukaan ole näpistänyt Ranskan kuninkaallisia jalokiviä (onko niitä edes?).
Kiinnijääneet kolme kassaneitiä (tai rouvaa: kaikki lähemmäs 40-50 vuotiaita) olivat huijanneet työpaikallaan liki 50 000 euroa. He olivat käyttäneet hyväkseen asiakaspalautuksiin liittyvää korvausmenetelmää ja maksaneet itselleen keksittyjä summia hihasta vedetyistä tavaran palautuksista. Sen lisäksi he olivat kehdanneet tehdä omat ostoksensa ilmaiseksi.
Yli vuoden kestänyt huijaus päättyi siihen, että marketin johtaja äkkäsi kummallisia lukuja kirjanpidossa. Kolmen kopla myöntää syyllisyytensä. He joutuvat vastaamaan teoistaan oikeuden edessä ja luultavammin heidät tuomitaan sakkorangaistuksiin. He tuskin saavat linnaa. Potkut ja häpeä ovat varmasti riittävä rangaistus.
Se mikä tekee tästä tosielämän tarinasta ihmeellisen, on sen protagonistien tavallisuus. Mikä saa vähän alle viisikymppisen perheellisen ja töissäkäyvän kaikin puolin kunnioitusta herättävän henkilön siirtymään voiman pimeälle puolelle? Hän ei ryhdy varkaaksi syödäkseen, itseään huumatakseen saatikka pelastaakseen nahkansa. Ei. Osa totuutta on vanhassa sananlaskussa: Tilaisuus tekee varkaan. Sanoisin myös: Tilaisuus tekee ahneen. Se on inhimillistä ja itse asiassa ihmettelen, ettei näitä tapauksia levitellä lehdistössä useammin. Tai hetkinen, itse asiassa näitä työntekijä varasti klemmarin -juttuja saa lukea usein.
Kassarouvakopla jäi kiinni ahneuttaan: 50 000 euroa 1,5 vuodessa! Se on paljon. Luulen, että kaupan kassalla työskentelevän vuosiansio verojen jälkeen on siinä 15-16 tonnin tienoilla (Ranskassa). Hyvä varas a) on kohtuullinen ja b) varoo jäämästä kiinni. Novellini sankaritar Zahia tietää tämän. Hän varastaa pysyäkseen leivässä ja myös pitääkseen hotellin johtajan tyytyväisenä. Ja hän onnistuu siinä enimmäkseen. Mutta se on tarinaa.
Lehtijutussa on jotain hyvin surullista, sellaista mitä on vaikea tuoda esille viihdyttäväksi tarkoitetussa fiktiossa. Miksi kassarouvien kohtalo liikuttaa lukijaa vähemmän kuin täysin mahdottoman pankkiryöstön suorittavan Georges Clooney'n esittämän henkilöhahmon kohtalo? Ja miksei lehdissä kirjoiteta enemmän varaspankeista?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti