Juonittelua metsän siimeksessä

Olen tainnut jo mainita, että kirjoitan romaania.

Waroitus: Suosittelen niitä, joille kaunokirjallisten tekstien luominen ei ole lähellä sydäntä, siirtymään johonkin toiseen postaukseen/blogiin.

Olen kirjoitusvaiheessa, eli raakatekstiä luomassa. Suunnitteluun meni kuukausia, vaikka idea syntyi jo pari vuotta sitten.

Sammal kukoistaa pyökin juurilla

En ole opiskellut luovaa kirjoittamista. En osaa kuvitella itseäni istumassa kurssilla (etä- tai lähi-) yrittämässä ymmärtää jonkun asioista jotain tajuavan henkilön mielipiteitä ja/tai yleisesti hyväksyttyjä normeja kirjoittamisesta. Kursseissa ei ole mitään vikaa ja ne tuovat varmasti paljon apua aloittelijalle. Mutta se ei ole meitin juttu. Opin parhaiten kantapään kautta. Joka tapauksessa kirjoittamaan ei opi kuin kirjoittamalla. Ja yksi tärkeimmistä opettajista on itse kirja eli lukeminen. Ja kriittistä silmää, jota tarvitaan editoimiseen, voi harjoittaa ihan ilmaiseksi esilukemalla toisten harrastajien tekstejä. Itseoppineisuus ei ehkä tuota kaikkien standardien ja normien mukaisia kirjoittajia, mutta ehkä (toivon niin) jotain yhtä hyvää. Tai sitten ei ja postiluukkuni täyttää hylkäyskirjeiden kuiva sato.

Paljaita pyökkejä

Eksyin sivupoluille. Halusin viedä teidät metsään, mutta kuten metsässäni on tapana tapahtua, eksyin sinne itsekin.

Juoni on jotain sellaista, joka voi muuntua ja muokkaantua tai jopa täysin vaihtaa väriä kesken kaiken. Alussa on raiteet, joita pitkin kirjoitan tarinaani. Sitten tulee ongelma. Jokin pieni yksityiskohta ei sovikaan ennalta piirrettyihin kuvioihin ja joudun miettimään kaiken uusiksi.

Musta aukko. Juonessa ei saa mielestäni olla näitä.

Alitajunta on kirjoittajan loistavin työväline (hiiteen scrivenerit ym). Se on ilmainen ja se työskentelee, kun minä nukun. Aamulla suihkun herätellessä jäykkää otsalohkoani huomaan löytäneeni ratkaisun ja tiedän, miten lauma hevosia saa ruokaa metsässä talvellakin. Kirjoittaminen on ongelmanratkaisua. Juonittelu sen sijaan vaatii enemmän työtä. Joudun tosissani miettimään vaihtoehtoja eri ratkaisujen kesken ja toivoa valinneeni sen parhaimman mahdollisen, joka ei välttämättä ollut se, joksi sitä luulin, koska kaikki voi muuttua vielä kirjoittamisen myötä.

Pimeä valo.

Alkuasettelu on joko hyvä tai huono. Sen pohjalta kirjoitan tarinani. Mistä tiedän, että se on hyvä? En tiedäkään, mutta käytän mittarina aikaa. Mitä pitempään tarina meuhkaa päässäni ja mitä monimuotoisemmaksi se kasvaa sitä varmemmin olen oikeilla jäljillä. Kun henkilöhahmot riitelevät päässäni siitä pitääkö mörköjen kimppuun hyökätä vai mieluummin yrittää sovitella sotaa diplomaattisin menetelmin, tiedän että minun on vain parasta itse olla hiljaa ja kirjoittaa (tai varata aika ammattiauttajalta).

Havukeidas.

Keskivaihe. Kohta alun ja lopun välissä. Se on valitettavasti myös pakko kertoa. Tai onhan noita sellaisiakin, jotka eivät usko juoneen ollenkaan ja jättävät romaanistaan pois alun ja lopun ja kertovat vain yhtä pitkää ja pitkäveteistä keskivaihetta alusta loppuun. Se...se on mielestäni...tai antaa olla. Tarinan keskiosa on se kaikista vaikein kirjoittaa ja sitä on kinkkistä vääntää oikeaan suuntaan ja sopivalla tavalla, jos tarinan loppu ei ole jo jonkinlaisena hahmotelmana valmiina. Mutta ongelma on myös se, että ensimmäinen hahmotelma hyvästä lopusta ei ehkä olekaan se viimeinen. Tarina saattaa päättää toisin ja pakottaa kirjoittajaa juonittelemaan paremman lopun, tai sitten kirjoittaja löytää itsensä todella syvältä vaikean keskikohdan mudasta eikä enää tiedä onko tarinalla loppua ollenkaan.

Läpipääsemätön

Millainen on hyvä lopetus? Päähenkilön tapattaminen kirjan lopussa on aivan liian helppo loppu. Se kertoo minusta, että kirjoittajalta puuttuu mielikuvitusta. Sen sijaan voi olla suotavaa tapattaa joku muu. Se on aina järisyttävää. Mikään ei saa lukijan sukkia pyörimään jaloissa niin kuin hyvä kuolema. Loppu voi olla onnellinen siitä huolimatta tai surullinen, vaikkei kukaan kuolisi. Hyvä loppu on vastaamista alussa esitettyihin ongelmiin, luin jostakin. Ehkä, ainakin hyvä pitää mielessä. Joskus toisen (kokeneemman) kirjoittajan neuvot ovat toki hyväksi.

Se joka kuusenlatvaan kurkottaa...

Mutta mutta, juonittelu on hauskaa, tai sen on parempi olla. Muuten en ymmärrä, miksi vietän niin paljon aikaa sen parissa. Kun muut suunnittelevat viikonloppumatkoja tai uutta olohuoneen sisustusta, minä ihmettelen metsän mysteerejä. Tosin eksyn sinne välillä. Silloin sunnuntainen patikkaretki lähimetsään auttaa puhdistamaan mieltä huonoista juonenkäänteistä ja muusta ajatusroskasta.

Ammattina astronautti

Thomas on söpö. Hänen katseensa tuikkii. Se on normaalia, koska hän on vastavalmistunut diplomi-astronautti. Katsokaa kuvaa! Olen varma, että olette samaa mieltä kanssani, kun sanon, että hänellä on astronautin silmät.

Paris Normandie 23.11.2012

Jos Normandia ei ole viime kuukausina tuottanut muuta kuin satapäin lisää työttömiä, mutaa ja lehmänlantaa, niin sitä suuremmalla ylpeydellä asuinseutuni päivälehti esitteli Normandian oman tähtipojan. Thomas ei ehkä tule pelastamaan Normandiaa talouskriisin kurimuksesta, mutta hänpä pääsee ehkä kasvattamaan viiruksia Kansainväliselle Avaruusasemalle. Ööh, olen pahoillani, jos kuulostan jollain tapaa sarkastiselta. Se ei ollut tarkoitukseni. Jäin vain artikkelin luettuani miettimään, että mitä avaruuden tutkiminen on loppujen lopuksi tuonut ihmiskunnalle.

Teflon! (tulee ihan ensimmäisenä mieleen, mutta ilmeisesti keraamiset pannut ovat vielä parempia, jos veljensiskon empiirisiin tutkimuksiin on luottamista)

Kauniit kuvat kaukaisista galakseista. (ja vielä parempaa on ilmeisesti tiedossa kun James Webb teleskooppi saadaan kiertoradalle)

Sekalainen valikoima maailmankaikkeuden teorioita, joista sinä tai minä emme ymmärrä pilkkuakaan.

Mönkijä Marsista, joka ilmoittaa löytäneensä mutterin, jonka se hukkasi pari päivää aiemmin. (kysymys: jos Marsista joskus löydetään elämää, niin miten se tulee vaikuttamaan minun joka päiväiseen elämääni?)

Satelliitit. (pyhän teeveen kaikki 200 kanavaa, joita en katso koskaan, paitsi Koh Lanta ja No Limit ja hei nekin näkyvät ihan tavallisella harava-antennilla ja mitä tulee maantieteelliseen paikannukseen, olen aina pitänyt sekstanttia niin paljon tarkempana kuin sitä hemmetin pientä mustaa vehjettä, josta ei kuitenkaan ole mitään hyötyä tietöiden takia)

ISS eli International Space Station eli Kv-avaruusasema. (siellä muhii kansakunnan aivot tutkimusten kimpussa - Thomas'n mielenkiinto on kohdistunut viirusten elämään painottomassa ympäristössä)

Kai näitä kalliita ja aah niin käsittämättömiä projekteja on muitakin, mutta se mitä avaruuden tutkimus on antanut minulle, ja muutamalle muullekin hieman nörtähtävälle viihdeteollisuuden sekakäyttäjälle, on unelma ja sitä myötä myös tarina.

Jos luulemme, että ratkaisu kaikkiin ongelmiimme putoo syliimme taivaista, voimme saman tien palata puuhun asumaan. Ja se on ehkä joka tapauksessa se ainoa mahdollinen ratkaisu ongelmiimme. Mutta maailmanloppua odotellessamme voimme unelmoida universumista ja astronauteista. Thomas myös haaveili unelmien ammatista lapsena. Ja hän haaveili siitä tarpeeksi ja hänellä oli myös onnea matkassa, koska hänen lukiossaan oli matematiikkaa hyvin opettava ja oppilaitaan innostava ope.

Seuraavan kerran, kun pystytän K.T.A:n (kosmoksen tarkkailu aseman) terassilleni ja ilokseni huomaan avaruusaseman lentävän ylitseni, heilutan sille hymy suupielissä. Pian siellä lentää Normandian oma tähtipoika.

Luettua: The Fractal Prince (Fraktaaliruhtinas)

Vuosi: 2012
Kustantaja: Tor Books
Suomennoksen julkaisee Gummerus

Hannu Rajaniemen uusin tieteisseikkailu on jatkoa trilogian ensimmäiselle The Quantum Thiefille (Kvanttivaras). Luin kirjan alkuperäiskielellä, englanniksi. Tervetuloa Eurooppaan, missä suomalainen matemaatikko lukee, laskee ja kirjoittaa kielellä millä haluaa ja tekee sen vielä hyvin.

Myönnän, että Hannun englanti on haastavaa. Tai ei niinkään pelkästään se englanti, vaan teksti ylipäätään ja sitten se on vielä englanniksi. Eli muutama aivosolu kärähti tuhkaksi. Varauduin tähän jatko-osaan varaneuroneilla, mutta silti luin joitain pätkiä kahteen/kolmeen kertaan ja myös kirjan lopussa palasin lukeamaan alkua uudelleen...

Hannulla on erikoinen tapa kirjoittaa tieteiskirjallisuutta ilman perinteistä infodumppausta. Yleensähän lukijalle väännetään rautalangasta, miten mikäkin härveli toimii, mutta Hannun trilogiassa lukijan on itse pääteltävä mistä on kyse, tai sitten ei. Mitä sillä loppujen lopuksi on väliä, mikä on vir, muhtasib, zoku, gevulot, sobornost tai guberniya? Kunhan tarina etenee.

Tarina punoutuu päähenkilön, Jean Le Flambeur'in (mikä ihana nimi), oman itsensä etsinnän ympärille. Kakkosroolissa tykittää Mieli, oortilainen tulevaisuuden huipputeknologialla varusteltu soturinainen, joka kaipailee kadotetun rakkautensa perään. Oma paikkansa tarinassa on myös Perhosella, Mielen ihastuttavalla avaruusaluksella. Tämän kakkososan toiminta on suoraa jatkoa ykköselle, jossa Mieli pelasti muistonsa menettäneen Jeanin Dilemma-vankilasta. He seikkailivat sitten Marsin Oubliette-kaupungissa, minne Jean oli piilottanut muistonsa itseltään (tai jotain sinne päin). Mielen mielessä elävä jumalatar Josephine Pellegrini (aivan) paljastui koko touhun nukkemestariksi ja käskynantajaksi ja hänellä on omat sopat sekaisin muitten jumalien kanssa.

The Fractal Prince vie lukijan matkalle jonkinlaiseen (pidän tarkoista termeistä) tietokonetekniikalla toimivaan latauskeskukseen (The Router...) vai onko kyseessä hyvin moderni hyperavaruuden moottoritien taukopaikka/bensa-asema. Siellä Jeanin on avattava Schrödingerin laatikko, joka pitää sisällään taas jonkinlaista jumalaa (yllätys), jonka avulla kolmikko pääsee eroon heitä takaa-ajavasta metsästäjäpoliisista.

Tarinan määränpäänä on maa, tai mitä maasta on planeettana jäljellä. Tarkoituksena olisi ilmeisesti löytää jotain Pellegrini-jumalalle hyvin tärkeää ja sitä myötä voittaa itse kunkin vapaus, menneisyys ja tulevaisuus. Jean on puoliksi muistiton, Mieli kaipaa raivoisasti rakastaan ja Perhonen yrittää pitää kaiken kasassa. Pidän Hannun ongelmanasettelusta.

Tarinassa on myös toinen tarina, jota kertoo maapallon viimeisessä kaupungissa, Zirr'issä, asuva prinsessa, jolla on omat rakkauteen ja politiikkaan kietoutuneet ongelmansa. Tästä kaikesta kehkeytyy sivuja valonnopeudella kääntävä lukukokemus, joka lumoaa kummallisuudellaan. Kirjassa mm. selviää kuinka saunominen sujuu avaruusaluksessa (ilman painovoimaa). Hannulla on herkullinen huumorintaju.

Ensimmäiseen osaan verrattuna tämä kakkonen on vaikeampi, ei vain sen teknisyyden ja virtuaalisuuden takia, se on mielestäni myös vähemmän visuaalinen. En kyennyt näkemään kunnolla, miltä Zirr todella näyttää. Oublietten ja Marsin maisemien kanssa ei ollut samaa ongelmaa. Olin usein myös melko pihalla siitä, että mitä tapahtui ja missä ja kenelle (oikeasti vai vain jollekin virtuaalihemmolle).

Tämän keskimmäisen opuksen parasta antia on henkilöhahmot, jotka muovaantuvat syvemmiksi. Opimme heidän menneisyydestään, mikä osaltaan auttoi ainakin minua paremmin hahmottamaan koko tarinaa. Hannu itse myöntää epilogissa, että tämä oli "a hard one". Monasti tarinan keskivaihe on kirjailijalle vaikein juonen, eheyden ja tarinankaaren kannalta. Mielestäni Hannu selvisi tästä kunnialla, vaikka lukijana haistoin rivien välistä pientä harmaan massan kuumenemista.

Joka tapauksessa olen ihastunut. Ei näin korkeatasoista ja -lentoista tieteiskirjallisuutta olla aikoihin (ehkä koskaan ennen) kirjoitettu suomalaisen kynästä. Hannun trilogia tulee kuulumaan genren It-kirjoihin vielä hamassa tulevaisuudessakin, ehkä jopa jonkinlaisina tiennäyttäjinä. Hykertelen jo riemuissani kuvitellessani (yrittäessäni kuvitella) millaisiin sfääreihin alati kehittyvä, nuori ja älyttömän veijarimainen Hannu vie lukijansa seuraavissa tarinoissaan, rima on jo nyt korkealla.

* * *
Kirjaa on arvioitu englanniksi täällä ja täällä.

Hannun twiittaukset.

Kirje kustantajalta, joka ei kustanna

Tänä aamuna heräsin kuten aina, myöhässä. Hörpin kahvin kiireellä, kiitollisena, että ehdin sen silti kurkkuuni kaataa. Ajoin töihin renkaat ulvoen ja istuin työpöytäni ääressä koko päivän. Kaikki oli tavallisuudestaan mitenkään poikkeamatonta, melkein.

En tiedä miksi, mutta syksyllä 2009 aloin kirjoittaa. Ehkä olin tarpeeksi kypsä tai sitten liian kypsä tähän kaikkeen, mistä olemiseni koostuu...se kuuluisa eksistentiaalinen 30-kympin kriisi. Kirjoitettuani noin 90 aanelosta tarina hahmottui ja tiesin melkein miten se päättyisi. Jatkoin. Luin jostain, että näppistä takoessani kokemaani hyvän olon tunnetta kutsutaan flow'ksi. Se oli jotain uutta. Olen näpyttänyt ruutuun tekstiä koko aikuisen ikäni, mutta koskaan ennen en ollut pitänyt sitä muuna kuin tekstinkäsittelynä.

Onnesta sekaisin kirjoitin vähän päälle 200 sivuisen romaani käsikirjoituksen. Se kävi verraten nopeasti (9 kk). Sen jälkeen olin hetken vain ylpeä, sitten luin tekstiäni kerran ja toisen ja kolmannenkin tehden pieniä korjauksia. Hyvä ystäväni lupautui esilukijaksi ja ilman häntä en olisi koskaan rohjennut editoimaan tarinaani tosissani. Tärkeintä oli kannustus, se että joku kertoi minulle, että tee se. Välillä korjailu ei maistunut ollenkaan ja käsis lojui keskeneräisenä suttana yöpöydälläni kuukausia. Mutta en halunnut sitä pöytälaatikkoonkaan siivota, vaikka viikottain pyyhin pölyt paperikasan päältä ilman minkäänlaista omantunnon kolkutusta.

Sitten eräs tutuntuttu halusi sen lukea. Sain häneltä tarkan ja kehitysvinkkejä vilisevän palautteen. En voinut olla tarttumatta tekstiini uudelleen. Puolipakosta korjasin sitä yhden kesän. Sain itselleni kelpaavan viimeistellyn version aikaiseksi ja tunsi syvää tyydytystä valmiista projektista.

Ehdin miettiä, varsinkin käsikirjoitusta kustantajalle lähettäessäni, että onko touhussa mitään järkeä. Mahdollisuuteni sopimukseen olivat heikot, jos eivät olemattomat. Eli miksi kaikki vaiva?

Eilen postilaatikkoon tipahti kirje. Kuoresta jo näin, että se oli SE kirje. Se oli liian ohut ja se oli tullut paljon nopeammin kuin olin osannut odottaa (alle 3 kk). En avannut sitä heti. Järjestelin ruokaostokset kaappeihin, tyhjensin tiskikoneen, annoin Maxoulle ruokaa ja tarkistin lapsen läksyt. Kaadoin lasiin tavallista hieman isomman annoksen sherryä ja istuin tulettoman takan ääreen. Revin kuoren auki, vaikka tiesin sen säilyttäväni, mutta mitäpä siinä enää kärsimystä pitkittämään. Kirje oli kohtelias.

En ajatellut kaikkea sitä aikaa, jonka olin viettänyt, onnesta soikeana tai motivaatiota kaapin alta metsästellen, tarinani kanssa. En ajatellut kaikkia niitä henkilöitä, joiden kohteliaita hermoja olin lainannut käsistäni työstäessä. En ajatellut sitä paperivuorta ja mustemäärää, joka oli eri versioiden vedoksiin kulunut.

En ehkä saa vaivani palkaksi heti mitään, ehkä koskaan, mutta tänä aamuna heräsin uutena yhden romaanikäsikirjoituksen tehneenä ja sen tähden kaikkensa tehneenä kirjoittajana, joka ei anna yhden hylsyn vaikuttaa mitenkään, mihinkään.

Opintie. Se se oli. Se ensimmäinen. Kirjoitan toista ja rakastan sitä ihan yhtä paljon. Teen siitä paremman, sen enempää en voi luvata. Olen myös joinain yön tummina tunteina tullut ajatelleeksi, että olen vain hullu.

Mikä Talvivaara

Olen tieten tahtoen sivuuttanut uutiset Suomen kaikkien aikojen suurimmasta ympäristökatastrofista.

Kaivos, erämää, myrkkyliuokset, vuoto, katastrofi, medioiden pääsy paikalle estetty, tiedotustilaisuus ilman tietoa, päättäjien päättämättömyys, virkamiesten munattomuus, korruptio?, liikevoitto, listattu Lontoon pörssiin, luonnonvarojen hyödyntäminen, bioliuotus, esiintymä, valvontakeskus...

...jos nämä sanat liittyisivät missä päin tahansa muualla maailmaa tapahtuneeseen emämunaukseen, en olisi yllättynyt, edes järkyttynyt, vain surullinen.

Talvivaara. Talvi ja vaara. Se on Suomessa hemmetti.

Kaikkialla huudetaan, miten tämä on mahdollista. Siellä ne helikopterista tiputtavat kalkkia ja ties mitä muuta metsään, jotta myrkyt paremmin sitoutuisivat maaperään eivätkä leviäisi vesistöihin. Ja samalla joista mitataan hurjia lukemia: eliöille vaarallisia, hengenvaarallisia.

What is Talvivaara, what's happening there?

Minä en halua edes tietää. Se siitä Suomen puhtaasta luonnosta ja korruptoitumattomasta virkakoneistosta. Muistatteko, ne maamme valttikortit, joilla sukupolvemme piti Suomea maailmalla markkinoida.

Muutama linkki:

Yrityksen sivut vuosituloksineen

Toimittaja Janus Putkosen artikkeli aiheesta
(en tiedä miten suhtautua artikkeliin ja sen tietoihin)

Valtioneuvoston tiedote 11.11.12

Kalevan uutinen vuodosta 4.11.12

Ulkosuomalaisena olen tietenkin huono ja epäkelpo ottamaan kantaa mihinkään, kuten aina. Enhän ole enää oikeasti suomalainen, vaikka passissa niin lukeekin. Ainakaan minulla ei ole lupaa maan asioista valittaa, mutta kertokaahan mistä ammennan tulevaisuudessa ylpeyttä, kun näitä viimeisiäkin viedään. Vai olenko vain yltänyt ikään, rajatolpalle, millä illuusiot karisevat kuin puhdas lumi kuusen oksilta.

Kiltteyden päivä

En tiedä paljoa mitään sen ihanampaa kuin kiltit ihmiset. Senpä takia luin suurella ilolla lehdestä, että tänään vietetään kilttien päivää eli Journée de la gentillesse. Kaikilla on virallinen lupa olla kiltti kerran vuodessa.

Muina päivinä voimme olla muina miehinä ja naisina normaaleita. Koska onhan se totta, ettei kiltteytä mielletä, ainakaan Ranskassa, hyväksi asiaksi. Se on enemmänkin persoonan vaje kuin hyvä puoli. Kilttiä aina höynäytetään, kilttiä pidetää vähän tyhmänä ja ajastaan jäljessä elävänä outona lintuna, jolle kaikki normaalit voivat nauraa. Katso nyt tuotakin, kun se siinä hymyilee ja availee ovia muille ja kyselee vointia ja ärsyttävän omahyväisesti on astumatta muiden varpaille. Ei tuollaiseen voi luottaa.

Psychologies lehti on tehnyt kiltteydestä kiinnostuneille opas-sivuston, jolta löytyy käytännön vinkkejä kilttien päivän viettoon.

Hotelli, rue de la paix

Oletteko koskaan huomanneet kuinka vaikeaa on löytää hyvä hotelli. Sellainen johon on varaa muillakin kuin öljymiljonääreillä. Ensinnäkin millainen on hyvä hotelli? Tein tähän listan niistä asioista, joita itse ihan ensimmäisenä arvostan:

1. Hyvä patja (ei liian kova eikä liian pehmeä eikä homeinen tai minkään muunkaan hajuinen).
2. Siisteys (pieni nuhjuisuus ei minua haittaa, mutta puhdasta pitää olla eikä roskia sängyn alla tai suihkun saumat homeessa).
3. Turvallinen ja ilmainen parkkipaikka.
4. Huoneiden hyvä äänieristys (en halua "aamulla" herätä siihen, kun muut asiakkaat paiskovat oviaan tai kun siivooja käynnistää turbo-imurinsa seinän takana).
5. WiFi (2012 löytyy vielä hotelleja, joissa ei eletä tätä päivää).
6. Henkilökunnan reaktiivisuus (olivat he sitten ystävällisiä tai eivät niin en halua odottaa tuntitolkulla niitä pyyhkeitä, jotka puuttuivat kylppäristä).
7. Riittävä aamiainen, joka maksaa alle 10 ropoa (sen ei tarvitse kuulua huoneen hintaan, koska kaikki eivät halua aamiaista syödä).
8. Hotellista ja sen huoneista otetut kuvat hotellin internet sivuilla vastaavat edes suurin piirtein todellisuutta.
9. Mahdollisuus lastensänkyyn lisämaksusta  (lapset eivät tiedettävästi törsää suunnattomia summia hotellin baarissa tai ravintolassa, mutta ovat asiakkaita silti).
10. Asiallinen ja ehkä jopa ystävällinen henkilökunta.

Alalla pian vuosikymmenen työskennelleenä voin sanoa, ettei täydellistä hotellia ole olemassakaan.

Halusimme viettää viikonlopun perheen kesken pienessä kartanossa järven rannalla. Tein varauksen netissä, elämmehän tätä päivää. Jokin väristys takaraivossa sai minut kirjoittamaan hotellille kaksi päivää ennen tuloamme varmiistaakseni, että kaikki oli hyvin. Kaikki ei ollut hyvin. Mikään ei ollut hyvin, koska hotelli ei ollut "saanut" varaustani. Suutuin. Taistelin kaksi päivä meilitse ja puhelimitse, mutta peli oli menetetty. Jossain oli tapahtunut kämmi ja minä, asiakas, sain olla vaikka kuinka raivostunut, mutta huonetta ei herunut. Kaikki oli täynnä ja se huone siinä toisessa tavanomaisessa moottoritienvarsihotlassa, jota minulle mukavasti tarjottiin, ei minulle kelvannut.

"Jos olisin halunnut varata huoneen tuosta hotellista, olisin sen sieltä varannut. Varasin huoneen teidän hotellistanne ja tulen sinne huomenna!"
Ystävällinen vastaanottovirkailija antaa minun purkaa kiukkuani ja vastaa sitten lempeän imelään sävyyn: "Olen todella pahoillani, mutta emme ole saaneet varaustanne ja hotellimme on täynnä."

Seuraavaksi valitin sivustolle, jonka kautta olin varaukseni tehnyt (tyyliin hotlavaraus.com). Siellä ruinaukseni otettiin tosissaan ja he ilmeisesti ottivat yhteyttä hotelliin, koska lauantai aamuna sain meilin hotellin johdolta, joka valitteli tapahtunutta ja selitti mistä kömmähdys johtui ja pahoitteli lisää ja ehdotti perheelleni illaksi huonetta toisesta paljon paremmasta hotellista. Ärsytykseni ei laantunut, koska oli liian myöhäistä. Olin juuri täyttänyt 35-vuotta ja tunsin aamukahvin (kl.11) virvoittavan vaikutuksen vaikuttavan vähemmän virvoittavasti kuin edellisenä aamuna, jolloin olin vielä 34 vuotias. Olin edellis illasta lähtien asennoitunut, kuten kunnon marttyyrin kuuluu: no ei sitten hemmetti, jos ei -attitudella. Ja tehnyt listallisen muita suunnitelmia, joihin kuului kunnon aamu-unet, ei stressiä, paljon kofeiinia, kevyttä puuhastelua, paljon ruokaa ja lohdutus-shoppailua. Olin myös kirjoittanut murskakritiikin kyseisen hotellin toiminnasta eräälle hotellien arviointi-sivustolle.

Opetuksena sanottakoon, että:
a) järkevät pysyvät kotonaan eivätkä edes yritä järjestää mitään kivaa, ja
b) hotellivaraus on parhainta tehdä puhelimitse suoraan hotellin respaan soittamalla ja pyytämällä siitä vahvistuksen kirjeitse/meilitse/faksitse (ja kyllähän minä tämän tiesin, mutta kun en vain osaa vieläkään olla tarpeeksi epäluuloinen ja odottaa automaattisesti, että kaikki menee kuitenkin pieleen ja että joku kämmää jossakin)

Ensi viikonloppuna aion valokuvata sumua ja tuulenpesiä ja etsiä kaivon metsästä...

Tunnustan käyttäväni keskisormea



Pisaralta tipahti tällainen. Kiitos vain kaunehein.

 

 

Tämän sivutuotteena tarjottiin mahdollisuutta luodata oman issensä luonnetta.

 

Se on siis paljastusten päivä tänään:

 

Olen:

 

1. Heikkohermoinen. Menetän puhekykyni ja lihasvoimani koetilanteissa (ajokoe, pääsykokeet, työhaastattelut ym ikävät tilanteet).

 

2. Tiukkapipoinen. En siedä myöhästelyä, sovituista asioista lipsumista, ohjelman muuttumista viime tipalla enkä uimahallissa väärään suuntaan uimista.

 

3. Äkkipikainen. Joskus harvoin osaan pitää porut mahassani ja olla suuttumatta suotta, vaikka joku jotain hölmöä olisikin juuri sanonut tai tehnyt. Yleensä suutun heti.

 

4. Lyhytvihainen. Suuttua saa, muttei siinä tilassa kannata sen pitempään pyöriskellä.

 

5. Unohtelevainen. En muista muiden syntymäpäiviä, puhelinnumeroita, kauppalistaa, silmälääkärin aikaa, miehen nimipäivää ja loput olen unohtanut.

 

6. Uneksija. Päässäni on enemmän pilviä ja tähtipölyä kuin laskutoimituksia ja suunitelmallisuutta.

 

7. Idealisti. Jos se ei ole jo käynyt selväksi, niin vastustan yhtä sun toista asiaa. Ja kyllä, se on osa persoonaani. Esim. tööttään raivokkaasti edelläni ajavalle autoilijalle, joka heittää tyhjän tupakka-askin ikkunasta pihalle.

 

8. Huonotapainen. Näytän helposti ja anteeksi pyytelemättä käteni keskimmäistä sormea sille samaiselle roskaaja-autoilijalle hänet ohittaessani, koska hän ei myöskään osaa ajaa autoaan vaan kiemurtelee tiellä kummallisesti hitausrajoituksiani ärsyttäen.

 

Tjaah no kylläpä teki hyvä tunnustaa näitä sielun syviä, mutta sen lupaan, etten tapojani paranna. Pelkään, että ne tulevat vain pahenemaan vanhetessani.

 

En nyt ihan heti laita tätä kiertämään, vaikka tunnustusta kaikki seuraamani blogit ja niiden takana ahertavat immeiset ansaitsevatkin. Monella on Nanot ja Wrimot ja muut meneillään, eli jätän heille työrauhan. Ja tunnustaahan saa ihan jok'isse millon mielensä tekevi.

Maanviljelijä sanoi

...että jos 27. lokakuuta sataa lunta, tulee talvella lunta 27:nä päivänä. Mikä on paljon Normandiassa. Viime lauantaina, todistajien läsnäollessa, tuli taivaalta tiskirättejä. Eli jos tuleva talvi on kylmääkin kylmempi ja tavallista lumisempi, on parasta täyttää puuvaja haloilla, varata pari säkkiä suolaa varastoon ja harkita onko fiksua lähteä ajelemaan kesärenkailla liukkaille teille vai ei.

Täällä Normandian maaseudulla maanviljelijä tietää kaiken pitkäaikaisista sääennustuksista. Meteo France on ihan turhake. Heinäkuussa minulle kerrottiin, että kesä alkaa elokuun puolen välin jälkeen. Miten kävi? Maanviljelijä tiesi.

Myös Maxou tietää mitä takan äärellä tehdään:

A fat cat had a heart attack.

Ja mieltä lämmittänevät muistot kesästä, kun oli kuuma päivä, joki virtasi ja vene pärisi ja vesisuksi suhisi. Heitin elokuussa (kun kesä vihdoin alkoi) talviturkin Seineen. Ja kyllä, todistettavasti olen yhä elossa. Sain myös elinikäisen aurinkorasvoituksen.

 

 

 

 

Luin tuossa äsken ikävän blogauksen Pisaralta. Olen kyllä kuullut kauhutarinoita huonosti käyttäytyvista tarjoilijoista, mutta Helmi-Maarian kokemus on niin puistattava ja vihastuttava, että mietin pitkään mitä nainen voi vastaavassa tilanteessa tehdä.

 

Jäin tietenkin vaille kaiken tyhjentävää ja viisasten kivestä veistettyä vastausta, mutta kotikutoinen heinähattupsykolointini sai seuraavanlaisia aatoksia aikaan:

 

Kaiken maailman törppöjä ja muita säälittäviä heppinsä esittelijöitä vastaan voi toimia olemalla itsepäinen nainen, joka ihan omasta tahdostaan kouluttautuu, ansaitsee elämänsä ja elää niin kuin itse haluaa, ja nauttii siitä. Ja jos se jotain ärsyttää, niin paras kosto on kai ryhtyä kirjailijaksi ja kirjoittaa törpölle inha kohtalo..."tässä lepää x, hän oli taitava hepin heiluttaja...".