Komeetta ISON päivitys

Sanovat sen palaneen poroksi, mutta mikä auringon yllä viipottaa?

Okei, olen ehkä väärässä tai liian toiveikas, mutta asiantuntijoiden väitteistä huolimatta en voi kuin ihmetellä tätä SOHO*:n viimeisintä kuvaa tältä aamulta.

Palaan eilisen tapahtumiin. Olin enemmän kuin täpinöissä vuoden odotuksen jälkeen. Nenä ruudussa seurasin ISON-komeetan kieppiä auringon ympäri. Se oli raastavaa. Ja kun vihdoin tuli aika tarkastaa SDO**:n kuvista miten pyrstötähdelle kävi, sain todeta ettei joulupukkia ole olemassa. Komeetasta ei näkynyt pölyhippustakaan. Tähtitieteestä innostuneet bloggaajat ja mm. Google+ hangout-sivulla tapahtumaa seuranneet (parhaimmillaan yli 25 000 tähtimiestä ja -naista) esittivät komeetan poismenon puolesta osanottojaan.

Pettynyt. Olin. Hyvin.

Mutta komeettoja tulee ja menee. Eniten harmitti pojan puolesta, joka ei vielä ole päässyt pyrstötähteä tarkkailemaan. Taivaankappaleisiin ei vain voi luottaa. Joskus ne suovat tähtiharrastajille kauniita yllätyksiä, mutta usein myös karvaita pettymyksiä.

ISON-komeetan kanssa viettämämme aika ei ollut hukkaan heitettyä; se oli täynnä odotusta, toiveita ja jännitystä. Kuin paraskin kreikkalainen tragedia. Kävikö ISON:ille ikarukset vai selvisikö siitä jotain, edes pieni hippu joulukuun pimeissä illoissa ihmeteltäväksi? Jännitysnäytelmä jatkuu. The Show must go on jne.

*Solar and Heliospheric Observatory
** Solar Dynamics Observatory

The Thank the Perihelion Day

Tänään on "se" päivä. En malta istua aloillani, sukat pyörii jaloissa, kiipeän kohta verhoa pitkin kattolamppuun roikkumaan. Ei, en ole minkäänlaisten aineiden vallassa vaan odotan ratkaisevia tulevia tunteja, joilloin selviää ISON-komeetan kohtalo. Olo on sama kuin lapsella jouluaattona. Pitäisi odottaa myöhään yöhön, että saa avata lahjat. Ja jos paketissa ei olekaan juuri sitä toivomaani superlahjaa, saa joulupukki potkut.

Odotellessa katselen kauhulla kohti aurinkoa syöksyvää jääpalloa suorana lähetyksenä netissä. Pysy kasassa, pliis.

Äyriäisten armoilla

Kuva: Wikipedia

Tämä ei ole ruokablogi*, mutta koska ruoka ja juoma ovat niin tärkeä osa Ranskaa ja ranskalaisuutta, suon itselleni yhden postauksellisen mereneläviä. Suomessa ei (paljoa) syöty äyriäisiä silloin joskus kun sen maan jätin. En ollut koskaan syönyt edes sinisimpukkaa. Eli taustatietoni fruits de mer -ruoista rajoittuivat katkarapuun, joita olin nauttinut pitsan lisukkeena tai voileipäkakun täytteenä.

Ensimmäisen kerran kun miehen kanssa järjestimme äyriäisillallisen (Plateau de fruits de mer) olin melkoisen pihalla. Kauhulla katselin kaupan kalatiskiltä tuijottavia rapuja, eri näköisiä ja kokoisia kotiloita ja simpukoita, neljän eri kaliiperin katkarapuja ja langustiineja. Onneksi myyjä osasi neuvoa mitä sorttia ja kuinka paljon mitäkin pöytään voisi laittaa.

Perusäyriäislajitelma voi olla esim. (per naama)

- 3 tai 4 osteria
- nyrkillinen kypsennettyjä bulot- tai bigorneau- kotiloita
- 6-8 simpukkaa: joko amandes raakoina tai coques tai palourdes kypsennettyinä
- kupillinen pieniä harmaita katkarapuja ja tai 6-8 keskikokoista vaaleanpunaista katkarapua
- 2-3 ravun saksea tai puolikas rapua (tourteau)
- 2-3 langustiinia (langoustine ei ole hummeri suomeksi, kuten jotkin nettisanakirjat väittävät, hummeri on homard ja langoustine on minun päätöksestäni langustiini)

Luulen että mikä tahansa rantakivikossa elävä ötökkä kelpaa äyriäistarjottimelle kunhan se ei ole kasvanut ydinvoimalan lähellä tai myrkkylevän valtaamalla rannalla. Moni ranskalainen hyödyntääkin luonnon ilmaista ruokavarastoa laskuveden aikaan tonkien rantahiekkaa pienellä haravalla saavi toisessa kädessään. Ei se sen ihmeempää ole kuin suppilovahveroiden bongaaminen metsästä.

Mereneläviä voi tarjota niin alku- kuin pääruokalajina. Alkuruokana määrät ovat tietenkin paljon pienemmät. Pääruokalajina tarjottuna äyriäistarjotin on sen verran tuhti, että alkuruokaa ei tarvitse sitä ennen tarjota. Sen sijaan äyriäiset vaativat jonkin verran soosseja ja muita lisätilpehöörejä:

Pöydälle katetaan: (keskelle jätetään tilaa varsinaiselle äyriäistarjottimelle)

- perinteinen majoneesi (sen voi korvata myös "aïoli" ja/tai "americaine"-kastikkeilla (saa kaupasta valmiina)
- sitruunalohkoja
- remoulade-kastike kotiloiden kanssa nautittavaksi (sen tekee helpoiten itse sekoittamalla rypsi- tai auringonkukkaöljyyn dijonin sinappia ja vatkaamalla innolla: lopputulos on tasainen sinapinvärinen kastike, eräänlainen kevennetty versio itsestään sinapista)
- voita ja leipää
- äyriäispihdit (tai pähkinänsärkijät) ravun saksien rikkomista varten ja äyriäispiikit, joilla lihaa kaivetaan ties mistä onkaloista...bon appêtit
- kertakäyttöiset käsipyyhkeet ja suuret lautasliinat

Ruokajuomaksi lähdeveden ja sitruunalla maustetun mineraaliveden lisäksi tarvitaan kuivaa valkoviiniä. Kuivalla shampanjalla voidaan myös voidella kurkkuja, mutta parhaimpia mereneläväis-kyytipoikia ovat:

- Chablis tai Petit Chablis
- Muscadet Sèvre et Maine tai Muscadet sur Lie, Entre deux mers
- Quincy, Reuilly, Pouilly-fumé
- eri Chardonnay-rypäleestä valmistetut kuivat valkoviinit

Äyriäisten jälkeen korjataan lautaset perkeineen. Roskaa nilviäisistä tulee enemmän kuin varsinaista syötävää ja roskapussi on syytä heittää ulos samana iltana, koska muuten koko talo lemuaa härskille seuraavana aamuna.

Henkilökohtaisesti en pidä paljoa äyriäisistä. Sain kerran pahan ruokamyrkytyksen osterista (siitä elämäni ensimmäisestä, jonka maistoin kun mieheni koko perhe siihen jouluaattona yllytti). Olipa kivaa. Mutta siitä on jo aikaa ja olen viime vuosina innostunut kokkailemaan mitä erikoisempia öklimökliäisiä. Äyriäisiin kannattaa suhtautua kuin kapteeni Kirk: "To boldly go where no man has gone before."

_ _ _ _

* en ole vielä päättänyt mistä tämä blogi kertoo

Ollako vai ei...komeetta.

Wikipédia.

Taivankappaleet ovat tärkeä osa elämääni. Ne elävöittävät mielikuvitustani ja saavat sydämeni pamppailemaan universumin kauneudelle. Kun näen Veenuksen nousevan läntiselle taivaalle illan hämyssä, hymyilen kuin moikkaisin vanhaa tuttua, sitä samaa joka on seurannut askeliani lapsesta asti.

Tähtiin tuijottaminen on enemmän kuin harrastus, se on muuten kiireisen ja kaoottisen elämän vastakohta, se joka pysäyttää vain olemaan. Olen onnellinen pimeällä terassillani värjötellessäni ja opetaessani poikaani tarkkailemaan galaksimme pölypilviä.

Moni voi ihmetellä moista touhua. Ranskassa hyvin moni on kertonut varovaisesti pitävänsä hienona, että nainen on moiseen hurahtanut. Suoraan ei ole kukaan kertonut, että eikös tuo ole enemmän miesten puuhia. Mieltäni kaihertaa tällaisiin aatoksiin edes vähänkin suuntautuvat mielipiteet. Taivas kuuluu ennen muuta niille, jotka pysähtyvät sitä katsomaan, kunhan pilvet eivät pilaa juhlaa.

Tämän kuun lopussa ratkeaa kuukausia tähtiharrastajia piinannut kysymys: selviääkö komeetta ISON kohtaamisestaan auringon kanssa? Jos ei, pettymykseni määrästä tulee tähtitieteellinen. Jos selviää, saan ihailla iltataivaalla uniikkia aurinkokuntamme vierailijaa, jonka lyhyt mutta näkemisen arvoinen visiitti piirtyy jokaisen pienen tähtiharrastajan suurimpiin tähtihetkiin.

ISON on toki jo nyt nähtävissä kiikareilla, jos ei jopa paljain silmin valosaasteettomalla seudulla. Mutta vain aikaisin aamulla ennen auringonnousua. Tähtivalokuvausta harrastavat ovat postanneet jo päivien ajan upeita kuvia ISON:ista spaceweather.com sivustolle. Kuvia tulee niin Brasiliasta kuin Ruotsista tai Indoneesiastakin. Tapahtuma on maailmanlaajuinen ja yhdistää harrastajia ikään, sukupuoleen ja kansallisuuteen katsomatta.

No tämä kaikki on hienoa, mutta selviääkö ISON vai sulattaako auringon kuumuus sen näkymättömiin? Toistaiseksi kukaan ei tiedä. Vastaus noin viikon päästä, kun komeetta vihdoin kiertää radallaan auringon ohi (tai ei).

Kissoja ja ihmisiä

Kylän nuoriso, eli kolme teinipoikaa, ajelevat kylänraittia skoottereillaan. Naapurin pappa on paukuttanut kodinparannusprojektia kasaan aamukahdeksasta. Talon ohi kulkevalla ulkoilureitillä pöristelee letka mönkijöitä. Ja kauempana pellolla etenee kolme metsästäjää koirineen, oransseine liiveineen ja haulikkoineen. Takassa palaa tuli. Täydellinen sunnuntai.

Paitsi että.

Sohvalla nukkuu vieras kissa, täysin tuntematon ja vähän onneton. Se on puoliksi valkoinen ja puoliksi musta, kuin normandialainen lehmä pienoiskoossa. Se mahtuu yhdelle kämmenelle ja hereillä ollessaan se naukuu ja juoksentelee ympäri taloa piskuinen häntä pystyssä. Se on syötävän suloinen. Suuri kollini, köllini, olisikin ehkä laittanut pienen tunkeilijan parempiin suihin (sillä lailla se urisi ja uhitteli), jollei häntä olisi laitettu pihalle jäähylle.

Mistä minikissa ilmestyi?

Muutama tunti aiemmin köpöttelin kaikessa rauhassa hevosen selässä peltoja halkovaa maantietä, kunnes kuulin hyvin terävän naukaisun. Hetken ehdin miettiä, että mistä eläimestä tuollainen ääni oli lähtenyt. Vai oliko se outo hevosenpieru? Taivaalla kieppui suuri haukka ja ihan vierestä alkoi kuulua taukoamatonta naukumista. Silloin näin minikissan tienpientareella, tuskin ruohonkorsia korkeamman. Siellä se maukui surkeana, hylättynä, pikkuruisena reppanana. Hyppäsin alas hepon selästä ja nappasin minikissan tarkempaan syyniin: noin kuukauden tai kahden ikäinen, päällisin puolin hyvässä kunnossa, naukuu kuin tapettava possu, muistuttaa hännällistä Pekka Töpöhäntää.

En voi seisoskella pitkään siinä keskellä tietä, koska vaikka ratsuni onkin mukavaa sorttia eikä hermostu vähästä, saattaa yhden pienen kissan ja mahdollisesti jotain peljästyvän nelijalkaisen puolen tonnin kevytkeijun hallinta tuottaa liian monimutkaisen tapahtumaketjun minunkin hallittavakseni. Jotenkin oli reagoitava ja nopeasti. Kapuan takaisin satulaan minikissa yhdessä kädessä ja ohjat toisessa. Mietiskelen siinä hetken ja päädyn vain siihen yhteen ja surulliseen johtopäätökseen että joku on minikissan hyljännyt. Maman-kissaa ei näy mailla halmeilla. Lähin talo on yli puolen kilometrin päässä. On kylmä ja taivaalla liihottaa yhä iso haukka. Palaan tallille huutava kissanpentu takin sisälle sullottuna.

Vedämme pitkää tikkua tallinomistajan kanssa siitä kuka ottaa Felixin (kissanristiäiset toimitetaan tallinomistajan pojan toimesta alle sekunnissa) hoiviinsa ja arpaonni osuu kohdalleni. Kerrankin kun jotain voitan... Tiedän etten voi misseä pitää, koska kotonani odottaa maxikolli, mutta päätän etsiä Felixille uuden paremman kodin.

Kotimatkalla yritän saada pennun pysymään laatikossaan, jonka olin asettanut pelkääjän paikalle. Felix ei ole samaa mieltä. Hän kun mieluiten kiipeilisi ympäri autoani. Edes laatikon päälle asetettu satulahuopa ei pitele Felixiä laatikossaan. Annan kissalle uuden nimen: Coriace*. Matka taittui mutkaisella tiellä yksi käsi ratissa ja toinen kissanpennun pissassa...

En tiedä miten ilmoittaa miehelle ja pojalle, että toin kotiin tällä kertaa muutakin kuin kirppuja, mutta Coriace tekee sen puolestani naukumalla niin lujaa että koko talo kaikuu.

Maailman seitsemäs ihme. Niin he pentua kohtelevat. Se putsataan. Se lämmitetään. Se paijataan. Maxikolli ulos heivataan. Uusi nimi keksitään. Sitten vähän mietitään mitä tehdään. Olemme kaikki samaa mieltä siitä, että emme voi Cosette*-parkaa pitää. Sillä välin Cosette-parka litkii veteen sekoitettua maitoa, syö tonnikalaa ja majoittuu pojan syliin nokosille. Laitamme nettiin ilmoituksen. Yllätykseksemme puhelin soi koko iltapäivän ja illan. Ensimmäisten joukossa ilmoittautuu nuori pariskunta, joka on etsinyt adoptoitavaa pentua jo kuukauden päivät. Ilmeisesti kissanpennuista on pulaa. He ajavatkin saman päivän iltana meille ja esittäytyvät vakavasti otettavina kissa-adoptiovanhempina.

Pikachu lähtee uuteen kotiinsa iloisten omistajiensa kanssa. Toivotan sille pitkää ja onnellista elämää. Mieheni murehtii mieli myrtsinä kuinka söpö Cosette oli. Poika toruu, että tiesihän isä että pentu lähtisi ennemmin tai myöhemmin, ettei olisi pitänyt kiintyä niin paljon.

Tuli palaa yhä takassa, Coriace on jättänyt elämämme ja maailmassa on todella sydämettömiä ihmisiä, todella todella todella.


* qui ne se laisse pas vaincre facilement
* lukekaa "Les Misérables"

Yleinen välinpitämättömyys

Illat ovat pimentyneet Normandiassakin ja köpsötellessäni kohti autoani marketin parkkipaikan halki, en ihan heti tullut ajatelleeksi, että olen näkymätön. Parkkeeraan aina parkkipaikan kaukaisimpaan nurkkaan, koska siellä on tilaa ja autoni yleensä säästyy itsestään ilmestyviltä naarmuilta ja klommoilta. Parkkipaikalla on valaistus ja minua kohti ajaneen auton ajovalot olivat päällä, loistivat suorastaan. Mutta olin pukeunut täysin mustaan ja tietenkin ilman heijastinta. En kävellyt tapani mukaan hiivatin nopeasti, vaan kerrankin taisin katsella tähtitaivaan loistoa ja maleksin jalankulkijoita varten maalatulla punaisella suojakäytävällä. Äkkiä sivulta ilmestynyt autonrotisko säikäytti minut haaveistani ja hyppelehdin jokseenkin koomisesti pois sen alta. Käännyin katsomaan kimppuuni hyökännyttä silmiäni uskomatta. Vasta kun tajusin, että toinen ei edes pysähdy pyytäkseen anteeksi, aloin siunailemaan jotain "m...e" ja "p...n" tyylistä. En sentään juossut pois kurvaavan toilailijan perään, koska surkea totuushan on, että nykyään ei tiedä minkä sortin hullun kanssa voi joutua napikkain. Jupisin senkin edestä autolleni marssiessani ja tähdet jatkoivat tuikkimistaan ilman ihailuani.

Mitä tästä opin: HEIJASTIN HIHAAN ja PÄLYILE VAINOHARHAISESTI PIMEILLÄ PARKKIPAIKOILLA

Eilen illalla koin jonkinlaisen sätkyn Philippiinien katastrofiuutisia seuratessani. Mielipidemittauksen mukaan vain noin 12 % ranskalaisista aikoo antaa rahaa hurrikaanien uhreille. Suuri osa sanoi suoraan ettei aio apua antaa. Uutistoimituksessa pohdittiin johtuuko kansalaisten avustushaluttomuus vuoden 2004 tsunamin avustusten huonosta hallinnoimisesta vai tämän hetkisestä taloudellisesta kriisistä. Uutinen oli mielestäni kaikinpuolin huolestuttava. Ehkä ranskalaisten mitta on täynnä verotusta ja politiikkaa. Ehkä yleinen välinpitämättömyys kuuluu nyt yleisesti hyväksyttäviin toimintatapoihin. Tai mielipidemittaukset kertovat vain yhdenlaista totuutta, joka ei koske kuin pientä osaa meistä tai heistä.

Mitä tästä opin: KATSO MUUTA TELKUSTA KUIN UUTISIA

Tänä aamuna lähdin töihin renkaat sauhuten, kuten kaikki elämäni arkiaamut. En ollut myöhässä, mutta en etuajassakaan. Matkani tössäsi lyhyeen. Jonkin sortin nosturihuoltoajoneuvo tukki yhden auton kuljettavan kotikatuni. Olin jumissa. Puristelin hetken rattia rystyset valkoisina kunnes päätin mennä jututtamaan kaikessa rauhassa sähkölinjoja mittailevia miekkosia. Heitä oli kolme. Kaksi nostolavalla ilmoissa heilumassa ja yksi maassa. Se yksi maan tasossa oli piiloutunut ajoneuvonsa taakse nähtyään autoni ilmestyvän mutkan takaa. Oli tainnut nähdä myös tyrmistyneen ilmeeni. Muuten verkkaiseen tahtiin liikahteleva mies oli loikkinut varsin vikkelästi piiloon, mutta tuli sieltä pois vastenhaluisesti ilmoihin tiiraillen. Sen pitempiä kiertelemättä ja kaartelematta ilmoitin olevani tyytymätön heidän valitsemaan kellonaikaan tulla mittailemaan sähkölinjoja kadulle, jolla ei voi ohittaa. Kello oli juuri sen verran kun suurin osa ihmisistä suuntaa kohti koulua ja päivän töitä. Mies letkautti, että hänkin tekee vain työtään. Närkästyin ja aika ranskalaisittainkin hermostuin nopeasti. Falsetissa huusin että myöhästyn töistä heidän takiaan ja että on hyvin n'importe quoi tulla aamulla tähän aikaan tukkimaan teitä. Menin takaisin autooni jupisemaan ja tuijottamaan tiiviisti kolmikkoa, joka loppujen lopuksi toimitti mittailunsa melko nopeasti ja teki tilaa vinkuvalle autolleni ja sen kirpeästi huutavalle kuskilleen.

Mitä tästä opin: HUUTAMINEN TEKEE HYVÄÄ

Ajan pysäyttämiä

Näin silloin joskus.

Tänään haluaisin olla Suomessa, mutta en ole, koska olen täällä ja katselen tihkuvaa Normandian taivasta. Siellä kaukana on kaveri, jota haluaisin olla tukemassa juuri nyt. Sen sijaan lähetän kaukotukea miten pystyn. Ei se ole sama asia kuin se että on oikeasti siinä vieressä. Perhana.

Onhän näitä "totaalisen turhautumisen" päiviä tullut ennenkin. Silloin kun olisi ollut kiva ottaa osaa suuriin juhliin, olla apuna, kuunnella tunti toisensa perään tilitystä, viedä jonnekin, olla mukana luomassa muistoja, ottaa syliin, kannustaa katsomossa.

Ulkoavaruudessa olen paitsiossa, jatkuvasti jäähyllä. Pelit pelataan sellaisella kentällä, jolle minulla ei ole pääsyä.

Joku saattaa kysyä, että mitäs lähdit. Sehän on ihan totta, mitäs lähdin.

Joku toinen ehkä pohtii miksi en palaa takaisin, kun kerran on niin pöljää. Voisinkohan, vaikka haluaisinkin? Se on kokonaan toinen aihe, monimutkaisempi aihe.

Minulle Suomi pysähtyi vuoteen 2000. En tiedä kenen levyjä nyt ladataan tai kuka missi on eronnut kenestäkin jääkiekkopelaajasta (en kyllä tiennyt ennen lähtöäkään) ja mikä on Putous. Kun lomailen Suomessa, olen aikamatkalla tulevaisuudessa, johon en kuulu. Ilmiö on suoraan tieteiselokuvasta, jonka päähenkilö singotaan 13 vuotta ajassa eteenpäin. Hän on hieman hukassa, koska osa asioista on ennallaan, mutta pelottavan suuri määrä häntä ennen ympäröineestä maailmasta on muuttunut.

Ei sen niin väliä sen ympäristön. Kaikkea ei voi yhdessä elämässä kuitenkaan saada. Aikamatka on lieveilmiö, jonka hyväksyn, toisinaan jopa inspiraation lähde. Se mikä harmittaa, on perhe ja kaverit. He jatkavat päivä päivältä, vuosi kerrallaan ajassa kohti tulevaa. Minä täällä rinnakkaistodellisuudessa olen vähän turhautunut.
Sori kun lähdin, mutta jouluksi palaan tulevaisuuteen renkaat sauhuten.