Vieras maailma

ESA - European Space Agency

Kaikkien spefi-fanien pitää nähdä tämä: huikean tarkka kuva toisesta maailmasta eli komeetta 67P/Churyumov-Gerasimenkon pinnasta. Rosetta-luotain räpsäisi mielikuvitusta kutkuttavan otoksen viime lokakuussa, mutta datan saaminen maapallolle asti ja sen käsittely on vienyt kuukausia. Muita tutkimustuloksia odotellessa, voimme spekuloida, mistä elämä saikaan alkunsa ja miten komeetat siihen vaikuttivat. Toivottavasti Euroopan avaruusjärjestön tiedeihmiset saavat edes jotain uutta selville, vaikkei komeetalle laskeutuminen sujunutkaan ihan niin kuin Strömsössä.

Meren äärelle Dieppeen

Dieppe on pieni suuri kaupunki Ylä-Normandian rannikolla Calaisin ja Le Havren välissä. Sen rantoja koristavat pyöreät pienet kalkkikivet, jotka ovat eroosion tuote ja peräisin kanaalin rannikon kuuluisista rantakallioista. Dieppestä ei siis hiekkaa löydy, joten jos tarkoituksesi on sinne matkata lötköttämään, varaa mukaasi tarpeeksi paksu alusta, jolla pötköttää, muuten kivet tekevät selällesi mukavan ilmaisen hieronnan samaan tyyliin kuin autonistuimille asetettavat puuhelmimatot.

Parasta Dieppessä on sen monipuolisuus. Hotelleja on paljon ja Dieppestä pääsee kulkemaan autolautalla Newhaveniin toiselle puolen kanaalia. Dieppessä on myös keskiaikainen linna, joka vartioi kaupunkia ylhäältä jyrkänteeltä (melkein pelottaa, että se tippuu sieltä joskus mereen, kun aallot tarpeeksi jyrsivät kalliota). Linnassa on tietenkin myös museo!

Merta vasten vihertävät nurmialueet, joilla voi syödä piknikkiä, katsella leijojen lennättäjiä tai ihmetellä veteen uskaltautuneita rohkeita. Rannalta löytyy myös Dieppen maauimala/uimahalli, jonka 50 metrin altaassa on mukava kroolailla auringon hyväillessä selkää ja lokkien kirkuessa pään yllä. Tunnelma ei paljoa merellisempi voisi olla. Altaiden vesi on sekoitus merivettä ja makeaa vettä, mutta se ei uimista haittaa, päin vastoin ja se kuormittaa vähemmän luontoa.

Kaupungista löytyy myös kasino, jota ilman Dieppe ei olisi asiaankuuluvasti tyypillinen ranskalainen rantalomakohde. Sen sijaan, jos kaipaat zenimpiä hetkiä päivääsi, on maauimalan yhteyteen rakennettu spa. Dieppeen suuntaa paljon pariisilaisia, koska matka pääkaupungista sinne kestää autolla vain noin kolme tuntia. Rantaraitti vetää puoleensa myös paikallisia sisämaasta ja kesäkuukausina kylään saapuu Transmanche lautoilla parveittain englantilaisia pyöräilijöitä, jotka suuntaavat La Voie Verteä tai The Green Waytä pitkin kohti Pariisia.

Dieppessä vierailun voi yhdistää koko Ylä-Normandian rannikon kiertoon: Eu (kaupunki), Dieppe, Saint Valery en Caux, Fecamp, Etretat ja Le Havre. Tämän vuoden Tour de Francen kuudes etappi kiertää suurin piirtein tätä reittiä Abbevillestä Le Havreen torstaina 9. heinäkuuta. Muistakaahan katsoa!

Dieppen keskustasta löytyy pitkä ostoskuja, jonka varrelta ei kauppoja puutu ja koska Dieppe on yli 30 000 asukkaan kaupunki, ovat kaupat auki myös talvisin, eivätkä vain kesäsesongin turistiryntäykselle. Ruokaa taasen saa kaupungin huvivenesataman puolelta, missä kala- ja äyriäisruoat ovat tietenkin ihan must. Moules à la Dieppoise eli sinisimpukat Dieppen tyyliin on ehdottomasti maistamisen väärti.

Vietin puoliksi aurinkoisen ja puoliksi merisumuisen iltapäivän Dieppessä sunnuntaina. Rannikoilla sää voi vaihtua monta kertaa päivässä vuoroveden mukaan. Väkeä kaupunkiin oli tuppautunut melkoisesti pitkänä helluntaiviikonloppuna, mutta myös koska rantanurmilla pelattiin junnufutisturnausta. Parkkipaikat olivat siten kiven alla, mutta kiertelyn ja kaartelun jälkeen se oikea löytyi. Sunnuntaisin parkkipaikat ovat onneksi ilmaisia. Dieppen merenrannan puolelta löytyy isohko ilmainen parkkipaikka, jonne voi jättää niin bussin kuin matkailuautonkin, ellei se ole jo täynnä.

Dieppestä löytyy lisätietoa kaupungin turisti-infon sivuilta ranskaksi, englanniksi ja saksaksi.

Hupsuttelu vai biologinen pihanhallinta?

Piha

Hieman kuin todistellakseni jakavani kotityöt omassa taloudessani tasa-arvoisesti ajoin nurmikon. Tai traktori sen kyllä enimmäkseen ajoi. Itse istuin mukana ja nautin maisemista välillä rattia käännellen tielle sattuvia puita väistääkseni. Poika vahti vieressä, ettei mutsi vain hajota kojetta. Mokomalla on ennakkoluuloja, joihin lupaan puuttua.

Mutta asiaan, eli nurmikonleikkuuseen: maailmassa ei ole turhempaa. Se, että kasvattaa nurmikkoa pihallaan, on ihan ymmärrettävää. Jopa loogista. Mutta sen leikkaaminen taasen muistuttaa aristokraattien kenellä-on-turhamaisin-puisto-kisailua.

Minä en ole puutarhuri. Senhän nyt jo näkee tuosta kuvasta. Puutarhani yleisilme on post-apokalyptinen. Pystyyn kuolleet "hirttopuut" tosin eivät ole aikaansaannoksiani, vaan loisen, joka on pesiytynyt puihin ja tappaa niitä yhden kerrallaan. Mitä pienistä. Onpahan vähemmän haravoitavaa syksyllä ja takkapuuta talveksi.

Silti, on vasten loogista ajattelua leikata nurmikkoa. Toki myönnän, että ajettu nurtsi näyttää paremmalta kuin viidakko, vaikka viidakkopihat voisivat olla aika jänniä. "Tässä liaanimme...tuolla peremmällä, jos näette jättivoikukanlehtien takaa, häämöttää pari vanhaa ruusupusikkoa..."
Nurmikon leikkuuseen tuhlautuu paljon aikaa, se on tylsää ja täysin turhaa, koska nurmi kasvaa aina uudelleen komeisiin korkeuksiin, ainakin Normandiassa. Tässä on selvä tunnusmerkki inhimillisestä hupsuudesta. Tehdä nyt jotain täysin turhaa vain koska muutkin niin tekevät.

Ponilapsi

Tallilla lopulta välähti. Mihin laajaa nurmialuetta voi käyttää muuhun kuin nurmikon kasvattamiseen ja sen säännölliseen leikkaamiseen? Laiduntamiseen. Näin sieluni silmin shetlanninponilauman kirmaamassa pihallani. Sateenkaari taustalla. Seuraavaksi ne söivät mieheni ruusupensaat ja väänsivät kikkareita pihan täyteen. Biologinen pihanhallinta ruohoa syöviä eläimiä käyttämällä on houkutteleva ajatus, mutta siihen se kiehtovuus sitten jääkin.

Ponit tarvitsevat paaaaljon pinta-alaa ja pihani ei ehkä olekaan riittävän iso kahdelle little ponylle, vaikka iso onkin, liian iso, mutta silti liian pieni. Tyhmä piha. Ponit tarvitsevat suojan talveksi ja jonkun keräämään kikkareet pois ja antamaan heinää ja vettä ja rapsutuksia. Eläinlääkärikin on kutsuttuva paikalle rokottamaan ja madottamaan ja kaviotkin pitäisi huoltaa säännöllisesti. Paljon vaivaa.

Valitettavasti moni ei ajattele tuota, kun ottaa ponin, vuohen, kanin pihansa ruohonleikkaajaksi ja eläinparat saattavat kituuttaa huonoissa oloissa vuosia ennen kuin joku puuttuu asiaan. Tämän tyyppisistä eläinrääkkäystapauksista saa lukea usein lehdistä.

Niinpä jatkan nurmikosta marisemista edelleenkin ja käyn katselemassa poneja tallilla, missä niiden on hyvä olla.

Voihan metsä!

"Katsokaa metsiemme kohtaloa! Kolmannella vuosituhannella!"

Metsä on lähellä sydäntäni.
Se ei ole salaisuus.
Mutta valitettavasti metsä ei ole lähellä kaikkien sydäntä. Jotkut jopa kärräävät käytettyjä renkaita metsään maatumaan ja saastuttamaan, kun eivät parempaakaan keksi. Tai koska se on ilmaista ja jätteiden oikeaoppinen käsittely taas ei ole.
Syy.
Lyhytnäköisyys ja itsekkyys.
Seuraus.
Metsästä löytyy iso kasa käytettyjä autonrenkaita.

Metsän omistaja on sen verran raivoissaan, ja myös toivoton, koska kerta ei ole ensimmäinen, että pystyttää rengaskasan viereen kyltin, jossa päivitellään nyky-ihmisen itsekkyyttä.

Ja itsekkyydestähän kyse on. Eivät ne renkaat heti pohjavesiä myrkytä ja kulkeudu itsensä metsän saastuttaneen elimistöön. Siihen menee aikaa. Sen sijaan ne saastuttavat sottaajan mahdollisen jälkikasvun elinympäristöä ja kulkeutuvat ravintoketjun mukana perillisille.

Itsekäs roskaaja ei tietenkään tule ehkä myöskään ajatelleeksi, minkälaisen esimerkin antaa muille näin tehdessään. Hänen pieni sattumanvarainen rengasröykkiönsä ei tietenkään sellaisenaan koko maapalloa tuhoa, mutta entäs kun satatuhatta autokorjaamoa tms. saa saman idean?

Phuuh, aina näitä joutuu vääntämään rautalangasta uudelleen ja uudelleen.

Ranska tarvitsee Peppiä

Tasa-arvoisen loikoilun puolesta

Paikallislehtemme julkisti viime viikolla Insée:n tutkimuksen, jonka mukaan kotityöt eivät jakaudu tasa-arvoisesti ranskalaisperheissä. Uutinen tuskin yllättää ketään. Ranska on patriarkaalinen maa, jossa on yleistä että nainen jättäytyy pois työelämästä hoitaakseen lapsia joko osa-aikaisesti tai täyspäiväisesti. Sen mahdollistaa lapsilisät, vanheimpainvapaat ja RSA (perustulo). Summat eivät ole suuria, mutta saattavat silti olla perheelle parempi ratkaisu kuin palkata lastenhoitaja*.

Mikäs tässä sitten on niin väärin? Ei olekaan, paitsi siinä vaiheessa, kun kotiäidin pitäisi jostain syystä löytää töitä taatakseen toimeentulonsa esimerkiksi eron takia. Pahimmassa tapauksessa myös eläkemaksuista saattaa puuttua iso lovi. Toki, kukin tavallaan ja joissain perheissä osataan varautua kaikkeen.

Palataan vielä tutkimuksen pariin. Sen mukaan: 93% parisuhteessa elävistä ranskalaisnaisista hoitaa yksin seuraavat kotityöt: siivous, lastenhoito ja ruoanlaitto. 91 % miehistä myöntää ettei koskaan silitä ja 60 % ettei koskaan siivoa tai tiskaa, 50 % miehistä ei laita ruokaa ja 36 % ei käy kaupassa. Lukuja sihtaamalla voi olettaa, että osa miehistä tekee silloin tällöin ruokaa ja käy kaupassa.

Tutkimuksen mukaan kotitöiden jakaantuminen perheissä riippuu siitä millaisessa perheympäristössä mies on itse kasvanut: yhäriäidin kasvattamat osallistuvat tasa-arvoisemmin kotitöihin. Ja ilmeisesti, mitä suurempi epätasa-arvo kotitöissä esiintyy, sitä enemmän perheissä riidellään, mökötetään ja erotaan. Yllättävää ei ole tutkimuksen esille tuoma seikka siitäkään, että jo ensimmäisen lapsen synnyttyä perinteiset roolit naisten ja miesten kotihommien välillä ja myös niistä riitely näyttäisivät korostuvan.

Artikkelissa ei kerrota onko tutkittu myös niin sanottujen perinteisten miehille kasaantuvien töiden jakaantumisesta: puutarhanhoito (ruohon- ja pensaidenleikkuu), autojen huolto, remontit, roskien ulosvienti jne.
Rivitilan puute?
Tarkistin itse tutkimuksen. Se ei antanut tähän vastausta, mutta Inséen sivuilta löytyi toinen tutkimus, jossa miesten ajankäyttöä kotona on syynätty ja puutarhanhoidosta ja remontoinnista huolimatta näyttäisi siltä, että ranskalaismiehille jää keskimäärin noin tunti enemmän vapaata aikaa päivässä kuin heidän puolisoilleen. Sehän on aika paljon. Siksikö äiti on aina väsynyt ja vihainen?

Jokaisella perheellä on oma työnjakonsa. Onneksi vanhanaikaiset luulot perinteisistä naisten ja miesten kotitöistä alkavat kadota ja nuoremmat sukupolvet sopeuttavat uudet tuulet omiin koteihinsa. Mutta jäljessä Ranska taitaa silti olla, ainakin Suomeen verrattuna. Toki sielläkin tasa-arvosta mesotaan, mutta Suomessa on siirrytty kotitöitä ylempiin sfääreihin: rakenteellinen tasa-arvo ja syrjintä, palkkaus, vanhempainlomat. Isketään syihin, eikä oireisiin.

Pohjoismailla on myös jotain, mikä Ranskasta puuttuu: Peppilotta Sikuriina Rullakartiina Kissanminttu Efraimintytär Pitkätossu. Tytön kasvattaminen vahvaksi ei ole kummallista. Ja muistatteko Pekka Puupään vaimon Justiinan kaulimineen? Vahva nainen on osa Pohjoismaista kulttuuria ja osaltaan osallistuu demokratian ja vakaan yhteiskunnan rakentamiseen.

Kotitöistä voi tietenkin silti riidellä loputtomasti. 

Neuvo tytölle: hanki itsellesi koulustus ja hyväpalkkainen työ, jos et halua leikkiä kotiorjaa ja kotimarttyyriä ja pilata parisuhdettasi

Neuvo pojalle: hanki itsellesi koulutus ja hyväpalkkainen työ, jos et halua leikkiä kotiorjaa ja kotimarttyyriä ja pilata parisuhdettasi

Neuvo ihan kenelle tahansa: siivota ei tarvitse joka päivä, kämppä saa näyttää likaiselta, repsottavalta ja luotaantyöntävältä, kunhan sen sisällä asuu onnellisia ihmisiä.


_ _ _

*Lastenhoidon suhteen Ranskassa on suuria alueellisia eroja. Kaupungeista löytyy ehkä paikka tarhassa, jos sellainen on kunnan alueella olemassa. Maalla lapsia hoitaa yleensä assistante maternelle, eli kotipäivähoitaja. Päivähoitopaikkaa ei välttämättä löydy helposti. Ja se on yleensä kallista, varsinkin pienituloisille.

Ei ole ulkosuomalaista karvoihin katsominen

Voisi olla mistä vain, vaikka Suomesta.

Ulkosuomalaisuus ei ole itseisarvo. Se ei sinällään tarkoita mitään vaan sen määrittelee jokainen ulkomailla asuva erikseen. Meitä ei voi piirtää samalle kartalle, niin kuin ei kaikkia universumin eksoplaneettojakaan.

Sen tähden on hämäävää kuulla toisen ulkosuomalaisen ihmettelevän, miksi on valinnut niin hölmön maan kuin Ranskan asuinmaakseen. Ranskalaiset kun ovat vaikeita, kummallisia ja kielitaidottomia.

Kohdallani kyse ei ole varsinaisesta valinnasta. Niin nyt vain kävi. Jos voisin valita, ehkä valitsisin eri lailla, tai sitten en. Onneksi kaikesta ei voi itse päättää vaan kohtalon sormet piirtävät kuvioita elämäntiehen ja tekevät olemassaolosta yllätyksellisen. Toisekseen, Ranska ei ole sen hölmömpi maa asua kuin Suomi tai mikään muukaan läntisen Euroopan maa. Jokaisessa on ne omat rujot puolensa, mutta myös kultahippunsa. Myönnän toki itsekin ihmetteleväni ranskalaisten menoa, mutta luultavammin ihan yhtä lailla ihmettelisin paikallisten touhuja Tampereella tai Tokiossa. Vertailu on inhimillistä, mutta on hyvä ymmärtää, ettei kaikkea voi verrata tasavertaisesti keskenään.

Oma maalaisidyllini ei ole verrattavissa Pariisin lähiön boheemiin sykkeeseen. Ja perheellinen sitoutuu asuinmaahansa aivan eri lailla kuin sinkku kv-uratykki, joka katselee elämää eri näkökulmasta kuin yksinkertaisiin arvoihin mieltynyt arjen puurtaja. Jokainen tavallaan, eikä yhden elämäntapa ole sen parempi tai huonompi kuin toisen. Ulkosuomalaisuus sellaisenaan ei tarkoita yhtään mitään. Suosittelen sitä kuitenkin kokemuksena kenelle tahansa, jos siihen on mahdollisuus, vaikka vain vuodeksi tai pariksi. Se joko avartaa maailmankatsomusta tai sitten ei.
Se riippuu jokaisesta itsestään.

Miksi trilogia? (kirjallisuusblaablaata)

Sielun eikun keittiönikkunan maisemaa...

Kirjoittaminen on jo sinällään kyseenalaista puuhaa. Ehkä yhtä antoisaa kuin hyvän ystävän kanssa jutteleminen ja lopputulos ehkä hieman amatööriakvarellien seinille ripustamista arveluttavampaa. Moni tuumaa jo ennen ensimmäisen sanansa printtaamista, että ei tästä luultavammin koskaan mitään tule, kukaan tästä pidä, miksi tämän joku muka lukisi. Pelkkää kysymysmerkkiä koko touhu. Ja vaikka kirjoitelmasta lopulta tulisikin kirja, vuosien puurtamisen jälkeen, saavat kirjamaailman realiteetit* silti miettimään touhun järjellisyyttä.

Arka ja nälkäinen muusa

Eli, jos koko touhussa ei ole muutenkaan järkeä, niin miksi, oi miksi, kirjoittaa trilogia? Tähän on varmaan yhtä monta vastausta kuin on olemassa trilogian kirjoittaneitakin. Oma teokseni on reaalifantasiaa, fantasiakirjallisuuden alalajia, mutta fantasiaa silti, yhtä kaikki. Ja fantasiakirjallisuus on tunnettu trilogioistaan ("...jo Tolkien aikoina ammoisina..."). Eikä fantasia ole edes ainut sarjoja puskeva laji. Toinen on dekkarit ja dekkaristithan nehän ne vasta sarjoja tulittavat. Ehkä kyse on perinteestä.

Olen esikoiskirjailija ja puhun kokemuksen röyheällä rintamörinällä vain omasta puolestani. Kukin tavallaan, mutta minä en alkuun aikoinut kirjoittaa trilogiaa. En tainnut tietää kirjoittavani edes kirjaa. Loppua ehkä noin kolmatta kertaa muutettuani, tulin siihen lopputulokseen, että ei tarina siihen päättynytkään. Mutta se ei myöskään mahtunut vain yksiin kansiin. Samalla päätin, ettei se mahtuisi kaksiinkaan. 

Luonnon oma wunderbaum.

Oli helpompaa tarjota kustantamolle n. 300 sivun käsikirjoitusta kuin n. 600. Ensinnäkin, koska nuo 300 oli jo kirjoitettu ja seuraavat 300 lähinnä suunniteltu. 300 on myös helpompi editoita luettavaan kuntoon kuin 600, ja myös nopeampaa. Kun tarina on pitkä, on sen työstäminen hyvä jakaa loogisiin osiin. Kun editoit ensimmäistä osaa, kirjoitat toista ja suunnittelet kolmatta. 

Lukijana kammoksun yli viidensadan sivun tiiliskiviä, koska niitä on vaikea pidellä käsissä (tai kammoksuin, koska Kindle painaa aina saman verran). Joskus myös olen lukenut hyvin pitkiä romaaneja, joista olisi mielestäni voitu jättää parisataa sivua turhaa jaarittelua pois. Toisaalta kaikki tarinat eivät jakaudu luonnostaan useampaan osaan. Thrilleriä ei voi katkaista kesken jännän kohdan ja kertoa lukijalle, että heippa, jatkoa tulee kunhan on tullakseen.

On tarinoita, jotka mahtuvat yksiin kansiin tai joiden on vain mahduttava. 

Ja sitten on trilogia, jossa on alku, keskikohta ja loppu. Tarina on niin pitkä ja monimutkainen, että se on pakko kertoa kolmessa (tai seitsemässä...neljässätoista) eri kirjassa. Toisaalta en usko, että jaksaisin saman tarinan ja samojen henkilöhahmojen kanssa kymmentä romaania. Jossain vaiheessa muut tarinat tulevat ja puskevat aluskasvillisuuden läpi kohti valoa. Siksi näen sarjani kolmiosaisena, varsinkin, koska olen juuri saamassa toisen osan valmiiksi ja suunnittelen kolmatta ja sanon itselleni, että tämän pidemmäs tämä tarina ei jatku. Vai voisiko jatkua? Tarina voi olla pitkä, mutta se ei mielestäni saa olla pitkitetty.

Trilogian kirjoittaminen ei ollut alkujaan tietoinen valinta. Jos sallitte, sanoisin, että trilogia valitsi minut eikä toisin päin. Ja jatko-osien kirjoittaminen on niin paljon helpompaa kuin aloittaa aina kaikki alusta. Henkilöhahmot ovat samat, tapahtumapaikat osittain myös ja kirjoittamisessa voikin keskittyä itse tarinaan ja juonitteluun, joka yllättäen onkin yllättävän helppoa, kun kaikki pohjatyö on jo tehty ensimmäistä osaa suunnitellessa. Minusta trilogian kirjoittamisessa on vain etuja. 

Entäs kustantamot? Luulenpa, että laulu on toisenlainen. Kustantamo ei välttämättä sitoudu tuosta vain julkaisemaan kirjasarjaa, jossa on x-kappaletta osia. Omani on sitoutunut kustantamaan yhden teoksen, eli Kun kuulet laulun varjojen. Tämä siitä syystä, että tarjosin heille alkujaan yhtä käsikirjoitusta. Jos koko sarja olisi ollut valmiina kirjoitettuna, mikä on melko absurdi ajatus, olisi kustantaja ehkä katsonut niitä kaikkia samalla kertaa ja joko päättänyt tai ei ne julkaista. Jokaisesta kirjasta tehdään sopimus erikseen. Näin on sovittu ja periaatteessa se sopiikin minulle vallan mainiosti, koska saan vapaasti kirjoittaa jatko-osaa ilman "pakko saada valmiiksi" painetta. Näinhän kustantaminen toimii: kirjoitat käsikirjoituksen, tarjoat sitä kustantamolle, saat tai et kustannussopimuksen. 

Tietenkin pohjalla painaa pelko siitä, ettei jatko-osa ylläkään edellisen tasolle ja jää vaille sopimusta. Se olisi aika inhaa, luulen. Kun käsis ei kelpaa, on juuri niitä syitä, joiden takia pitää miettiä, miksi kirjoittaa, että keksii sen hyvän syyn silti jaksaa kynäilyä.

Voisihan toki kuvitella, että kustantamonkin edun kannalta olisi järkevää sitoutua alusta alkaen koko trilogiaan, mutta ymmärrän, ettei näinä päivinä voida sitoutua sellaiseen, jota ei vielä ole olemassa. Sikaa ei osteta säkissä. Eri asia on tietenkin, jos kirjailija on jo kannuksensa ansainnut ja tunnettu laadukkaista teoksistaan ja jota seuraa uskollinen lukijakunta. 

Pääasia, että pelisäännöt ovat selvät kaikille alusta alkaen ja siltä pohjalta ainakin itse yritän luottaa itseeni kirjoittajana ja kustantamooni kustantajana. Tärkeintä ovat kirjat, ja niitähän tässä tehdään miten parhaiten kyetään.

Ja enivei, tiedän, että jatko-osa on niin ykköstykistä, että... 

Lukijahan sen lopulta päättää, onko kirja hyvä vai ei ja haluaako lukea sille jatkoa. Jos todella rakastaa kirjaa, on aika loogista, että haluaa. Ainakin itse lukijana olen koukussa useampaan sarjaan ja ahmin niitä petoeläimen tehokkuudella. Ei ole mitään ihanampaa, kuin lempisarjan viimeisin osa postiluukussa. Eikä ole mitään traagisempaa kuin trilogian viimeinen osa. Kirjasarjat ovat intohimoisten lukijoiden ja kirjoittajien juttu.  

_ _ _ _ _

* kirjailijuuden realiteetit: Suomi on kielialueena hyvin pieni ja harva suomeksi kirjoittava kirjailija kykenee elättämään itsensä pelkästään kirjoittamalla. Onneksi on kirjailijoille myönnettävät apurahat, muuten Suomessa ei ehkä julkaistaisi enää paljoa suomalaista kirjallisuutta. 

Sairaat ja muut raihnaiset

Rennon ja levollisen viikonlopun päälle palasin töihin mieli kepeänä. Se ei kestänyt pitkään, koska sain vierailun jos toisenkin työpäivän aikana. Työkaverit kävivät morjenstamassa ja vaihdoimme uutiset. Ei mitään sen ihmeempää auringon alla, mutta muutama huolenaihe silti.

Ensimmäinen kertoi joutuvansa pian irtisanotuksi, koska on niin sairas, ettei voi enää töitä paiskoa. Hänen pitäisi päästä eläkkeelle marraskuussa, ja hän on hampaat irvessä yrittänyt kestää töissä, vaikka kivut ovat olleet kamalat. Lopulta voimat menivät lopullisesti ja hän joutui sairaslomalle, mutta koska hän on 30%:sti invalidi, ei hän voi jostain ihmeen syystä saada sairaspäivärahaa. Nyt työterveyslääkäri on lopulta toteamassa hänet työkyvyttömäksi, ja koska työpaikallamme ei ole mahdollisuuksia keksiä hänelle muita hommia, joudutaan hänet irtisanomaan. Pelkällä 30%:n ivalidirahalla ei elä, joten hän joutuu kirjautumaan työttömyystoimiston listoille työnhakijaksi siiheksi asti että pääsee eläkkeelle. Siihen ei onneksi ole enää kuin muutama kuukausi.

Toinen työtoverini on ollut yli vuoden sairaslomalla, koska häneltä on leikattu olkapää ja se ei tahdo parantua. Hänen ongelmansa on näin ummikon silmin täysin työperäinen, mutta sécurité socialen lääkärit ovat asiasta eri mieltä. Ilmeisesti olkapäästä on löydetty myös kalkkeutuma, jota melkein kaikille tulee iän myötä, mutta kolleegani tapauksessa, hänen kalkkeutuneeseen olkapäähänsä tullut krooninen tulehdustila ja rasitusvamma eivät voi jotenkin liittyä hänen hyvin ruumiilliseen ja raskaaseen työhönsä.... Kolleegani ainut toivo on nyt yrittää saada tarpeeksi korkea prosenttinen invaliditeetti. Hän ei voi enää tehdä alansa töitä ja uudelleenkouluttautuminen on lähinnä naurettava idea (se on maksullista Ranskassa).

He ovat kumpikin naisia, äitejä, ikääntyviä ja terveytensä menettäneitä.

Terveys on rikkautta.

Kun se otetaan pois?